ILMESTY ILONI IMPI.
Kun ma kuljin karkeloissa, istuin iltojen ilossa, niin sä siinnit silmihini, kajastit utukuvana, sytit tulta syömeheni, lemmen lieskahan kohensit, mutta et sä luokse tullut etkä lentänyt lähelle; ja kun koitin kohti käydä, käsin kaunoa tavata, niin sä jo suhahdit siitä, lensit kuni lentimillä, auerpilvenä pakenit luota pojan läylimielen, miehen miettivän polulta.
Tuli tuosta toinen aika, aika kolkko ja kovempi kun en iloa isonnut, kaivannut en karkeloita, olin kyltynyt elohon, väsynyt pahoin peräti, suru syömehen sikisi, tuli tuska tuntohoni, olin kuin kirottu, kärsin päivisin pahasti, yöni valvoin unta ottamatta; sairas sieluni värisi, ruumis raihnanen vapisi.
Silloin taas sa silmihini pilkahdit pimeän halki, tuikit tähtösen tulena yössä poian yksinäisen, toit iloa, toit suloa, lämmitit lumista miestä, kummittelit kuolevaisen elämän-ilona hetken, kaksi, kohta kolmannella pois jo kiirehin katosit.
En mä tiedä, ken sä lienet, kussa kuljet, missä piilet, tokko saavutan sinua, aarretta eloni löydän ennen Kalman kartanoita, elon aatkelan ajalla vaiko vasta vainajana tuolla Tuonelan tuvilla.
Mutta jos sä joskus saavut, ehätät iloksi mulle verenä, lihana, luuna, käsin kosketeltavana, niin sinut syliini suljen, povelleni pääsi painan, että kuulet kuiskutuksen, älyät ihanan äänen povesta pätöisen poian, alta rinnan riutunehen; ääni siunaten sanovi, haastavi halu sydämen: Kiitos, kiitos unten aave, aave suurien ilojen, kiitos, kiitos kultalapsi, lapsi laulajan elämä!
Ilmesty iloni impi, saavu sieluni sulous!