SITÄ UUTTA ODOTELLESSA.
Soi huuto nyt ympäri maailman, joka ilmojen ääret huhuu, ja se täyttävi maan sekä taivahan. Näin ääni se meille puhuu: Pois pankaa arvojen astehet, pois yksilön orjuusaattehet! Kukin olkoon herrana itsensä, sillä siksipä hän on luotu. Kukin kuningas olkoon mielensä, ei muut' ole kelleen suotu. Yli kaiken olkohon vapaus; hyvän ompi se kruunaus!
Näin huutaa ääni ja maailma on niinkuni kuolemalla: perustukset järkkyy, rauniona on kaikki ja kauhun alla, väkevänkin voimat herpoutuu, kysymyksiä täynnä on kunkin suu. Mut kova on vastine, ankara ja se julma on korvan kuulta; jos kellä on korvat, on kuuleva näin elämänlakien suulta: Jos uutta luomisen työtä ei voi maailma kestää, niin sen vei perikatohon puuttuva perustus, siis oma sen heikkous!
Ei muuta sen täytyne kestääkään kuin painoa raskautensa, ja turhaan eipä se pelkääkään, se kun tuntee heikkoutensa. Siks kuolemanpelkoa päällä on maan, varmuutta ja selkoa vaaditaan. Ja yllä sen uhkaa tuleva: uus', ja sillä on vahva mahti, jota vastaan turha on urhokkuus ja elämän sokea vahti, mikä kantaa nimeä itsekkyys tai tietämättömyys.
Ja kohta se kaikki jo tapahtuu ja pian se uusi ehtii, Elonpuu pian murtuu, murskautuu tai — uusia silmuja lehtii. Paras meidän täällä on tarkastaa, tulevalle tanhuat tasottaa ja estää tuhmien taisteluun sitä vastahan ryhtymästä, näät, sehän se estävi elämänpuun ihan ehjänä kestämästä! Tienraivaajia me olemme, sen tulevan eestä me seisomme ja vuotamme koska se hetki lyö, jona elämän loppuu yö!