MERI JA LUOTO
Salamat särkevät taivahan rataa, ukkonen ulvoo ja tähtiä sataa, yötä on yllä ja pilveä päällä myrskyjen säällä.
Keskellä merta ja myrskyjen pauhun,
keskellä kuohun ja kuolemankauhun
luoto on jyrkkä ja kallioranta,
valkeasanta.
Pursia paljon sen ympäri soutaa.
Mainetta, kultaa ja muuta ne noutaa.
Luotohon joku myös pyrkiä koittaa.
Meri sen voittaa.
Meri sen kätkee, kalat sitä syövät
taikka sen pyörtehet paasihin lyövät.
Uhmaten pauhaa pilvien palkeet,
vyörtehet valkeet.
Puhe käy, luodolla että on kultaa,
minkä on rinnalla muu kulta multaa.
Joka sitä uskoo, sinne se soutaa,
kuolohon joutaa.
Toden on luoto. Meri elonmerta.
Kummatki paljon vaativat verta:
Kovin on kallista kaikkikin kulta,
kulta ja — multa.
Näin minä mietin ja aattelen silloin,
kuoleman kun nään uhrin mä milloin:
Miks niin ankara ajan on myrsky,
julma sen hyrsky?