PYSTYYN NOUSSUT
Rajapyykillä kalsean kuoleman maan sä seisoit uskoa vailla. Ei syttynyt sielusi kaihoamaan elävitten sielujen lailla. Sinä olit vain haamua elämän tään, niin — olithan varjoa vallan! Olit uupunut jäihin sä Jumalan sään ja elämän kylmän ja hallan.
Sinä olit kuin on vain mennyt mies, joka mennä antavi purren karikkoihin, minne? — sen yö vain ties — ei riemuiten, ei myös surren. Olit mies, joka murtunut multaan on ja jolta on särkynyt pyhin. Olit mies, jonk' aatelma ainoa on: Mikä tie lie Tuonehen lyhin?
Ja sentään sä nousit, seisot ja lyöt, luot umpeen aukeeta hautaa. Nyt unia vain ovat ilkeät yöt. Taas tarmosi on kuin rautaa. — Näin aina, jos sinä ystävä vaan oman aurasi uskoen taot, täys-tähkäpäitäpä satoamaan saat itsesi kyntämät vaot.