LAULUJA
Kesällä 1905.
"Olit laulajan elämänlaulelma, olit kulkurin kuoleman soitto, hymy riemun ja kyynel tuskasta, yön harso ja huomenkoitto."
Lupauksia.
"Sua en jätä koskaan" lausuit sa
ihan syvästä syömesi pohjasta.
Sua uskon. Mut joskus jos mielesi ois
mun luotani kauaksi kaikota pois,
niin sanasi saat sinä takaisin.
Näät, ennen ma uhraan itsenikin
kuin suruhun sortuvan suon ma sun,
joka onnehen ohjasit mun.
Matkan varrella.
Miks et sinä antanut suuta, kun aijoit sa ainakin, ja kun minä tuota uottaa ja uskoa uskalsin?
Miks et sinä antanut suuta
ja rauhaani rakentanut,
kun kaipion alla se aivan
oli muruiksi musertunut?
Miks et sinä antanut suuta, kun luotasi läksin pois, kun kuninkahaksi orjan, mun suukkosi vihkinyt ois?
Orvon osa·
Mun sulosuinen Sirkkuni, mun onnenlintuseni pois muille maille matkasi ja merten taakse meni.
Ja luona tyhjän pesänsä nyt seison suruisana ja tuudittelen sydäntä niin kaihonkatkerana.
Oli kuudanyö.
Oli kuudanyö ja me kaksin käsikädessä kuljettiin meren rantamalla ja siellä povi povehen suljettiin.
Oi, vieläkö armahin muistat
yöhetkeä herttaista?
Ma en ole ennen, en jälkeen
elänyt tuon vertaista.
Oi, muistatko kuinka me silloin
sadun lapsina liideltiin
ja kauaksi untemme maille
me miekkoset kiideltiin?
Miten tuskat ja murheet maiset
oli syömelle vennoimmat,
miten sieluihimme me saimme
sulohaaveet hennoimmat.
Miten henget valkeasiivet
meit' tiellämme palvoivat
ja taivahan tähtöset kirkkaat
joka askelta valvoivat.
Sano, jos sinä voit, mitä saattaa yö tällainen tarkoittaa ja voiko sen muistoa koskaan pois povesta kartoittaa.
Ole vapaa!
En tahdo ma takoa kahletta sun vartesi ympärille, en haluni kaidetta rakentaa sun povesi pyytehille.
Kuin ilmojen lintusen lentää suon
sun taivahan kannen alla
vapaana ja tahtosi ohjaksin,
maan lapsia korkeammalla.
Ja vaikka sa luotani lentäisit ja kulkisit kaukomailla, niin siunaisin sua sittenkin, vaikk' oisinkin sua vailla!
Impyen huvi.
Pajupensaan luo tuli impyinen ja siitä hän oksan taittoi ja rallatellen ja naurellen pajupillin tuosta hän laittoi.
Ja sitä hän soitteli soittaakseen
ja siin' oli kaunis ääni
ja kummaksensa tuon säveleen
sai kuullakseen koko lääni.
Mut huimapää oli impyinen:
hän soitinta liiaks' koitti
ja näin hän pillinsä pienoisen
sorasointuiseksi soitti.
Ja hän pois sen viskasi luotansa ja — naureli katketakseen ja taas ihan uudesta oksasta teki pilliä soitellakseen.
Meren taa putosi päivä.
Meren taa putosi päivä, kohoo kuu kuparikarva, syttyy tähdet taivahalla.
Yön suussa iloisin sulho
tarpoo tietä. Tien takana
tupa on miehen mielitietyn.
Taival taittuu. Mies totinen
hätkähtää kuin kuolon tullen:
ei tuli tuvasta tuiki!
Kullan pirtti on pimeä,
pimeät sen pihtipielet,
syden synkkä sintsin muoto.
Käänty tieltä, pois palaten ilta synkin syömessänsä, yö pahin povensa alla!
Tule pois!
Tule pois, tule pois, tule lohduta mua, ma hetkestä hetkeen ikävöin sua, sua silmin nähdä jo halaan. Niin kallionraskas on kaipioni, ja kaihosta sairas sydämeni pian tuhaksi tummaksi palaa.
Tule pois, ole luonani, viihdytä mua, kun tuskahan näin olen pakahtua ja onneni on niin vajaa. Sua odotan niinkuin elämää, joka kaikkeussuurena ylleni jää, tai niinkuin vapahtajaa!
Ero.
"Jää hyvästi", ma huokasin, ja sydämeni vapis, ma rauenneena vavahdin, kun valju voima napis.
Ja silmät kiilsi kyynelin
ja puhe puuttui suusta:
ma kevatsäästä haastelin,
kun taitanut en muusta.
"Mua ällös, ällös unhota".
Näin viimein sopertelin,
kun erohetken kaihossa
ankeessa surren elin.
"Mua ällös, ällös unhota". Nuo muistatko sä vielä, kun maailmalla kaukana sa kuljet, kulta, siellä?
Tovin vain.
Tovin vain sinä kiikuit polvillain, tovin nojasit rintaani vastaan, tovin vain sua kallista kantaa sain kuin jumala rakkainta lastaan.
Tovin vain olit armahin mun kokonaan,
tovin kerkeän, kiiruhtavaisen,
tovin tuns' surun mies-polo tunnossaan
ilon suuren ja sunnuntaisen.
Tovin kestävät vain ilot ihmisten, pian pyhinkin onnemme kuolee, vain tuokion rinta on riemuinen, mut kauan se huokaa ja huolee.
Kaunis — kauniimpi.
Olit kaunis, kun ylpeät silmäsi löi salamoita ja iskivät tulta; olit kauniimpi sentään sa silloin kuin näin kyyneleissä sun kulta.
Olit silloin siksi sa kauniimpi, kun outoa oli tuo mulle, ja kun toki silloin ma ymmärsin: olin kaunein myös minä sulle!
Unilaulu·
Yön tähti kimalla kirkas, kuu varista kultiasi kallehimman kammiohon, kun kullan uni tulevi.
Hämyn hengetär hyräile, vierrä virttä viehkeintä kaunehimman korvan kuulla, oman impeni iloksi,
että hän havahtumatta, uinahtaisi yön ilossa.
Sairas mies.
Oli sairas mies ja hän toivoi kevätaikaa armahimpaa, jona aurinko korkeella kiertää, jona kukkia versoo maa.
Ja hän syksyn kesti ja talven
yli pääsi hän ponnistain,
kun keväästä kaunista unta
sai paljon nähdä hän ain.
Ja kun tuli näin kevät vihdoin,
suli jäät, suli nietokset
ja räystäät riemusta itki,
palas lintuset poistunehet,
niin sairas mies tuo tunsi ilon huutavan, hurjimman, ja hän unohti sairautensa ja vaivansa kurjimman.
Ja hän terveeksi itsensä uskoi
sekä lauleli riemuissaan,
ja oli kuin oisi hän ollut
uus sielulta, ruumiiltaan.
Vaan voi sitä sairasta miestä ja voi hänen haaveitaan, kun kevät se kaunis ja valkee hänet mursikin multaan maan!
Uni sekin.
Ma raivasin tien erämaahan ja kukkia kasvatin polun varteen paljon, paljon, ja — työtäni silmäilin.
Ja katso! se kaikk' oli ihmeen
ihanaa, sopusointuisaa,
ja muut' ei puuttunut tuosta
kuin kukkien kulkijaa.
Vaan silloin saavuit sa sorja
kuin kukkien haltijatar,
kuin korven keinuva keiju,
hämyn henkien valtijatar.
Ja viitaten sulle, ma lausuin:
"polun tuon minä sulle tein;
sen saat sinä armahin, koska
olet kallis sa sielullein.
Ma en sitä astua taida,
en kukkia kulkea saa;
korut nuo näät eivät siedä
mun jalkaini poljentaa.
Ma syrjässä seison vainen,
kun kuljet sa kaunoinen,
ja kaukaa, kaukaa ma riemuin
sun leikkiäs silmäilen".
Noin lausuin. Nyökäten päätä jätin näin polun polkijaks sun. Ma jäin. Mut riemusin vielä, uni loppunut kun oli mun.
Huolen tullen.
Voi, että jäin ma sinusta juur kun ma sinut löysin ja kun ma luulin, että ma sun sidoin vaskiköysin.
Voi, että onni unteni
kuin kuollut kukka raukee
ja maahan pilvilinnani
kuin tuhkakasa lankee.
Mut huoli pois! On elo tää
vain vaihtumista pelkkää;
tääll' ilon kannel heläjää
ja surun virsi helkkää.
Ne kilvan kaikuu keskenään
ja niitä kuulla täytyy,
siks että ruumis raihnas tää
yön ikijäähän jäytyy.
Nyt murhetta ja huomenna ehk' erä ilon hurmaa. Ma uskon, luonto, ettet sa mua suruhuni surmaa.
En pääse —
Min' en pääse ja en minä koitakaan lumouksesi kahleista päästä, vaan jos sinä kerran ne irroitat, mua hiukan sa silloin säästä.
Ovat kauniit kantaa kahlehet sun ja eivät ne paljon paina, ja hän, jota kerta ne vangitsee, noit' tahtovi kantaa aina.
Kumpa —
Voi, kumpa me voisimme aina näin toistamme lämmittää, kun kohtalon viimat vinkuu, kun uhkaa talvi ja jää.
Voi, kumpa me voisimme aina
tointoiseemme luottaa näin,
meit' tuska kun vartoo ja vaanii
mure mustin ja myrkykkäin.
Voi, kumpa me voisimme löytää
taas toisemme silloinkin,
kun onnemme muut kukat värjyy
värin kalpein ja keltaisin.
Niin — kumpa me armahin aina näin toistamme lemmittäis, ett' toistemme rakkaus aina sois suojaa ja lämmittäis.
On niinkuin —
On niinkuin nyt minä laulaisin mun viime virteni sulle; mut tiedä en, kuinka ma kertoisin mitä olit sa armahin mulle.
Sinä olit mun onneni rakentaja
ja mun onnettomuuteni luoja,
sinä olit minun rauhani raastaja
ja mun tuntoni tyynen tuoja.
Olit laulajan elämänlaulelma,
olit kulkurin kuoleman soitto,
hymy riemun ja kyynel tuskasta,
yön harso ja huomenkoitto.
Oi, kuinka ma voisin kertoakaan,
mitä soit, mitä et sinä suonut,
kun maljasta, mit' tulit tarjoamaan,
olen liiaksi paljo jo juonut.
Ja nyt humalapäisenä hoilailen vai — myrkkyjuomanko join ma? Vähät siitä, kun virteni viimeisen näin loppuhun laulaa voin ma.
Syntiä tehnyt.
Miks en mä kätkey säkkihin ja tomuhun ja tuhkaan, kun kosto raskas, ankarin mua jumalilta uhkaa?
Miks en ma kulje korpihin
ja kadu koito siellä,
kun oon ma sielu syntisin,
jok' astuu elon tiellä?
Ja mitä tein ma onneton,
mies hourupää ja hurja,
mies mieletön ja tunnoton
ja epäkelpo, kurja:
Ma mieronkäyjä poloinen
sain lahjan jumaloilta,
sain erän suuren, suloisen
ansaitsematta noilta.
Mut tuntenut en arvoaan
ja luotani sen heitin
ja jumalilta kokonaan
näin kasvoni ma peitin.
Ja taas ma kuljen tietäni
kuin köyhin kerjäläinen;
on sammunut mun syömeni
ja tuntoni on jäinen.
On paennut mun päiväni ja hämärtää jo ilta, mut illan laulut ylläni soi kalman kamalilta.
Surusta iloon.
En tiedä, mik' on sattumaa ja mikä muuta lienee, vaan useasti kulkijaa tääll' outo voima vienee.
Näät korven tietä kaameaa,
kuss' surun virttä kuulin,
ma astuvani ainiaan
täss' elämässä luulin.
Mut katso: äkin korpitie,
tuo kivinen ja karu,
mun kukkatanterelle vie,
jok' kaunis on kuin taru,
miss' uinuu ujot orvokit, nuo viehkeät ja vienot, ja ruusut, liljat, narsissit ja sinikellot hienot,
jotk' kaikki, kaikki kumartaa ja hymyilee ja huojuu ja poimijaansa odottaa ja kiehtovaisna nuojuu,
ja jossa, päällä kukkien, käy niiden haltijatar, suloinen tyttö tuoksujen ja värin valtijatar.
Hän auersiivin liitelee
ja vastahani kulkee,
mua hurmahuulin suutelee
ja sylihinsä sulkee.
ja kukkasin mun koristaa, mun unelmilla täyttää, maan armauden osoittaa ja kauneuden näyttää
ja keijuen ja leijuen mua edemmäksi johtaa, kuss' silmä luonnon luomien jok' ihanuuden kohtaa.
Ja kaiko ei hän tieltäni,
ei loitommaksi lennä
ja on kuin ei hän luotani
pois aikoisikaan mennä,
vaan ikipäiviks jäisi hän luo miehen mieltymänsä, sois hälle poven liekkivän, sois hälle pyhimpänsä
ja korvenkäyjän keralla hän kukkasihin hukkuis ja mieron mies ja prinsessa suudelmihinsa hukkuis.
Lempemme puu.
Ja jos ei kuki lempemme korkea puu yli talven ja jos siitä kuivettuu yks oksakin vaan, niin katkaistaan koko puu heti paikalla poikki.
Näet yksikin lehti jos kellastuu, pian toistakin vartoo jo surman suu ja ennemmin tahi myöhemmin kitukasvi on lempemme lehmus.
Ja tuo ei se koskaan olla saa, ei saa, vaan tuoksuva tuoreuttaan ja vehreyttään yli syksyn sään tuo olkoon tai heti kuolkoon.
Ja vaikka sen sortumus synnyttäis ikituskan, mi rintamme pohjaan jäis, niin: sortukohon! Suru suurempi on kuin kerjäävä riemu, mi huokaa!
"Olet ahne" —
"Olet ahne", sa lausuit mulle, kun suuteloitasi join; mut silmäsi haastoi: kulta, mua vieläi suutele. Noin!
Ja ahneuttani välttäin sinä juoksit luotani näin, vaan kiiruhtaissasi erhein sa riensit suutani päin.
Rikasta riemua.
Min' en tahdo mykkänä kulkea ja muiden laiselta näyttää, min' en saata suutani sulkea, näin riemu kun rintani täyttää.
Mun täytyy tunteeni paljastaa sanaratsujen kannettavaksi ja rintani riemun paljastaa koko maailmalle annettavaksi.
Kuten tahdot —
Kuten tahdot, olkohon menneeksi: täys riemu ja sitten — surut! Mut ylpeenä uhmaten viskaamme me pois huonoimmillemme murut.
Täys tulkoon onni ja onnettomuus,
vain rohkea jotakin voittaa.
Pikar' pohjaan siis! Elo lyhkänen on;
äkin kuolemanhetkikin koittaa.
Veri villi ja kuuma kun kiihoittaa,
poviss' suitsuu hiiltävä huike,
himo liekkiä lyö jumal-leimuavaa
ja tuima on silmissä tuike.
Niin miksemme kuulisi kutsuntaa, elo täys kun on eessämme vielä ja kun voimia meillä on uskaltaa ja kenkään meitä ei kiellä.
Helmiä sataa.
Helmiä, helmiä, helmiä sataa kirkkaita kimaltavia, päivän kultia, kuun hopeaisia, syyslumen puhtoisia.
Mulleko nää, oi näitäkö mulle
köyhälle kulkijamelle,
kahmalon täydeltä päärlyjä armo-
polkuja polkenehelle?
Kyynelkarpalokullatpa vierii armahan poskia pitkin; Kroisokseksi ja rikkaammaksi impeni näin minut itki.
Nyt koitellaan —
Nyt koitellaan, kump' ennemmin kuivuu ja kuolee: huul' liekkivä huuliin hautautuu, tulikuuma on suu, joka suutelon janossa huolee.
Ja ei jano sammu ja ei tuli kielellä tummu, vaikka suut ajat ankarat yhdessä viihtyy ja huulien kosketus kiihtyy.
Ja tuliset kipinät suonihin kulkee ja veri on hehkuvan kuumaa; joka pisar janon polttavan itseensä sulkee, ja sielua hourehet huumaa.
Ja on kuin uisimme tulista merta min helmaan hukumme kerta.
Korkia veisu.
(3: 5).
Jerusalemin tyttäret, teitä ma vannotan vaikenemaan kedon vuohien kautta ja peurain, ett'ette te herätä vaan mun armaimpaani, mi nukkuu, kunis itse hän valveutuu!
Verhoton kauneus.
Repäise halpa vaate pois, mi verhoo varttasi, esteettä kauneuttasi suo nähdä silmäni.
Näät, hullu vaan ja saituri
helmensä kätkevi;
täys päiv' ei paista, jos sen ees'
on pilvi pieninki.
Suo nähdä ihanuutesi
mun kerta kokonaan,
Sen ansaitsen, ma vannon sen,
jos kuka koskonkaan.
En jaksa enää aavistaa,
en oletella, en,
vaan silmin nähdä täytyvi
mun kukka kauneuden.
Ja usko, että eessä sun alastomuutesi ma puhtahana värähdän, ja sees on sieluni.
Helluntai.
Kuin pehmein ja valkein vaate sa kiertäyt ympäri mun ja ma helluntaitani vietän, kun tunnen ma luonani sun.
Kuin läntisen tuulen ma tunnen
sun huultesi henkäyksen,
yö valkea ylläni uinuu
mun huulias suudellen.
Ja sun silmäisi säihkyssä nään ma
veet siintävät lainehineen,
sädeleikkien harhojen hurmat,
kilokarkelot kukkasineen.
Puut tuoksuvat, puhtaat ja norjat,
värit vehreät, vienoimmat,
ja sun äänesi soinnussa helkkää
suvensävelet hienoimmat.
Mun helluntaini sa valkee, pyhä sunnuntaini sa sees, älä salli, oi, älä salli mun tuntea kaikonnees!
Arolempeä.
Aropoika kun lempii milloin aron neittä, hän naiselleen valan rohkean vannovi silloin käden tarjoten immelleen:
Sua lemmin ja lempeni tähden
sinut tahdon ja ansaitsen
ja kerranpa heimosi nähden
sun nostan ma ratsaillen
ja vien sinut kanssani sinne, kuhun kulkevi taival mun, kuss' ei kysy suu: mihin, minne, kuss' onni on mun sekä sun.
Sua lemmin, mut siitä ma vaadin
sun lempesi myös kokonaan
ja ankaran lain minä laadin,
jota nousen ma palvelemaan:
Jos vain olet uskoton kerta,
petät lempeni koskonkaan,
niin puukkoni povesi verta
juo viimeiseen pisaraan.
Näin vannoo mies aron aavan valan tummalle immellen ja neitonen loppuhun kaavan vain lausuvi amenen.
Vereni.
Mun vereni pyytää ja pyytää ja se koskena kuohahtaa pian ylitse äyrähiensä, jos esteittä vain ei se virrata saa.
Ja en sitä hillitä taida
ja en edes koitakaan,
koska luonnon sortoa köyhää
ja alhaisint' olis tuo teko vaan.
Veri vieri ja kiehu ja pauhaa, yhä voimakkaampana siis, sinis kun sinä tyynesi löydät, ja salvoista halvoista huolios viis!
Palava pensas.
Sa oot se pensas palava, min erämaassa näin ma ja jonka luokse korvessa hämmästyneenä jäin ma.
Oi katso, riisuin kenkäni,
kun paikka tää on pyhä,
ja polvistuin nyt eessäsi
ma vielä viivyn yhä.
Ja silmin seuraan liekkejä,
jotk' katsehestas valuu;
on kuollut mulle elämä
ja unhoittunut paluu.
Oi katso kuinka rintani
nyt puhdas on ja suuri
ja kuink' on valmis voimani
suurtöiden tekoon juuri.
Sa puhu vain ja käske, sun
sanaasi vaan ma vuotan,
yks' sana sun on käsky mun
ja voittohon ma luotan.
Oi anna merkki yksi vaan ja valmis olen heti ja vaivun vaikka alle maan, jos sun ma täällä petin.
Oi kumpa —
Oi kumpa kiinni auringon- säteitä saada vois, niin solmiaisin seppeleen ja seppel tuo sun ois.
Ja polvistuin sen laskisin
ma ohimoillesi,
ja sinä silmin lukisit
mun katsehestani:
Suon sulle, kulta, kallehin, ma, mieronmiesi, tän, vaikk' ansaitsetkin enemmän ja paljo enemmän.