SONETTEJA
Keväällä 1905.
"Niin lähellä kuin veri sydäntäni mua oot sa armas, enkä sinusta voi saada enään irti itseäni, vaikk' koittaisinkin siteet ratkoa."
1.
Oi kiitos luojan, että mieronmiesi tok' edes unta kyllin nähdä saa, kun ammoin tuhaks tummui toivon liesi ja tuskaa elontaival tarjoaa.
Niin monet kerrat kurja iskut siesi ja kesti kohtaloa kolkoimpaa, kun lohtunaan hän kärsiessään tiesi, ett' auvon antaa unetarten maa.
Ja kaiken myöskin hälle unet soivat, nuo unet armaat, hienot, valoisat; ne yksin hälle uskallusta loivat
ja väsynyttä kauas kantoivat; ne elämän ja elinvoimat toivat, kun — onnenharhat nähdä antoivat.
2.
Ma palvelen sun silmiesi tulta ja sille uhraan, sille kumarran. Ja tulen papitar sa olet, kulta, ja sulle polveni ma notkistan.
Ja sinä synnit synkät otat multa, sult' anteeksantamusta odotan, ja suusi sanoja vain varron sulta ja niille rauhani ma rakennan.
Ja kun ma jälleen nostan katseheni, niin olen kuningas ja kruunupää, ja uus ja uljas on mun sydämeni,
en tunne tuskaa, kuolon ikävää, vaan rikkauteen elonriemujeni kaikk' kauhumuistot mustat multa jää.
3.
Ei mutta, kuule kulta, lapsukainen, mi kätkyessä totuit nukkumaan, sa olet ainut, pieni pikkarainen, ja sua, sorja, tuutia ma saan.
Vaan viekas, virkku oot sa armahainen, et nuku paljo, tuskin ollenkaan, ja teiskaat, teutaroit ja sodit vainen ja nenää nyrpistät sa ahkeraan.
Ja — usko pois — on täysi tosi mulla, kun sulle hussalullat laulelen ja tuskin tahdon toimehen ma tulla,
Mut en ma sentään tointa vaihda, en.
Kun hyvä vain on oikein olla sulla,
niin vähät silloin muuta muistelen.
4.
Miks vielä viivyt? Miks et etelähän pois kiidä kiirein kaukorannan taa? Miks vielä viivyt? Miks et etsimähän jo lähde maata valonvalkeaa?
Sa nääthän, että syksyn hämärähän jo verhoutuu Lapin laaja maa ja että talven taikapimeähän sun pesäs pieni pian katoaa.
Vai säälisitkö, sorja, surunlasta, mi lohdun löysi liverryksissäs, löys toivon tuikahduksen laulannasta,
mi sydämeensä helkkyi syömestäs? Oi ällös, ällös, armas! Kuolemasta vain varo, riemurinta, itseäs!
5.
On väärä puhe, että Boaksensa — tuon kaunihin, mi nukkui vuoteellaan ja unikuvin näki kultasensa, mi lemmellensä nauroi, nauroi vaan —
luo hiipi Ruth ja painui povellensa, soi tulihuulin hälle suukkojaan ja kaikki ukset aukas sydämensä ja kuumin käsin kauloi kalleintaan
ja palavana vannoi valojansa kautt' tähtitaivahan ja meren, maan ja — yösen viipyi luona armahansa
ja poistui vasta aamun valkeaan.
— Noin ei hän tehnyt! Ei, vaan majassansa
Ruth unta palvoin nauroi Boastansa.
6.
Hyvä jumala! Minne ma uuvuin nyt, mihin itseni vietellä annoin? Miten kauan jo allani hyllynyt suo suuri on kaukorannoin?
Hyvä jumala! Ketä olen lempinyt ja kelle ma kaikkeni kannoin, kenen silmistä olen minä syttynyt, ketä kauan ma seurata vannoin?
En tiedä, en tiedä, en aavista, vaan yksin ma värjyn ja vaivun ja pettymykseni painosta
alas maahan asti ma taivun ja hiljaa hiudun ja toivosta, erä erältä hukun ja haivun!
7.
Kuninkahansa eessä karkeloipi Salome, itämaiden ihanin, symbaali helisee ja harppu soipi, kun tanssii tulisilmä suloisin.
Ja hiljaisuuden halki humajoipi sävelten hurma vankitornihin, min paasilattialla unelmoipi mies idän ylevistä ylevin.
Ja säveleitä kuullen vanki havaa kuningasunistaan ja värähtää ja autuaana kättä vapahtavaa
ylhäältä odottaa hän pyhimpää. Vaan Kastaja kun katsehensa avaa — niin piilu pyövelin vain välähtää.
8.
Niin monta kertaa rinnan riemun soiden keväisin helkkyväisin sävelin ja juuri kuulless' ihanuutta noiden saa sydämessä sijan surukin.
Niin monta kertaa mielen ailakoiden ja tunnon ollen sopusointuisin, jo luokse hiipii huolen peikot, joiden jäljissä seuraa tuska ankarin.
Ja kesken hymyämme herttaisinta on niinkuin lentäis peitsi povehen ja on kuin oisi repaleina rinta
ja jähmettyisi veri suonien, ja tätä kauhistusta kamalinta et pääse pakoon, vältä väistäen.
9.
Ja ihanansa eessä polvillansa
Antonius viipyy. Hetket kiiruhtaa.
Vaan Cleopatra säästää suukkojansa
ja maassa maaten urho odottaa.
Ja suuri Rooma seisoo surussansa
ja huolen alla huokaa kuulu maa,
mi joka hetki vartoo vahvintansa,
miest' uljahinta, miestä korkeaa.
Mut aika kuluu. Kuningattarensa
edessä värjyy maailman mahtavin,
muut unohtain ja juopuin uniensa
uduissa elää haavehekkumin, kun — ruoste tahraa terät kalpojensa ja vaipuu valtakunnat sankarin.
10.
On Isisjuhla. Kansaa tulvanansa on kadut kaikki. Jumalattaren kultaista kuvaa seuraa vaunuissansa myös pyhä neitsyt, immyt Isiksen.
Timantttidiadeem' on otsallansa, kyykäärme kiertää ympärillä sen ja valkohuntu kätkee kasvojansa hopeavaippa valuu varrellen.
Ja avopäin ma astun vakavana
kuin pyhyys itse, enkä kumminkaan
Isiksen vuoksi huokaa hartahana,
en miellä muiden seuraa vaunujaan. En tunne häntä. Jumalainoana ma papitarta pyhää palvon vaan.
11.
Suo kätes mulle, katse kaunis heitä ja siunaukses mulle myötä suo; on eron hetki tullut, muita teitä mun käydä täytyy määrän oudon luo.
Mun mennä täytyy. Kulta, kyyneleitä, joit' eron tuska silmihini tuo, ja joit' on viljoin, en ma sulta peitä, vapaasti vainen virratkohon nuo.
Mut kysellä sa saa et, miksi lähden pois kauas, kauas, kauas luota sun; on vastausta vailla suuni mun,
ma vaiti pysyn pyhimpäni tähden. Mun mennä täytyy. Jumalien nähden tie luota sun käy miehen murretun.
12.
Niin lähellä kuin veri sydäntäni mua oot sa armas, enkä sinusta voi saada enää irti itseäni, vaikk' koittaisinkin siteet ratkoa.
En irti pääse; liki, lähelläni oot joka hetki, joka ainoa, kuin poltinrautamerkein sisimpäni kuvaasi, kulta, kantaa kalleinta
Ja vannon, että haudan partahalle se selvin piirtein siellä säilyvi, on yhtä sees, ei peity tomun alle,
vaan aina puhtahana päilyvi, ja, vaikka vaeltaisin tuonelalle, se siellä vieläi mulle häilyvi.
13.
Pois kulje kauas, kulta, kallehuinen poloisen poian luota kiirehin ja ole vieras mulle niinkuin muinen, kun ensi kerran sun ma kohtasin.
Sa olet riemun neiti naurusuinen, mun tuttavain on tuska katkerin, jost' ei voi päästä polo tuiretuinen, jos vaikka voimaa miehen käyttikin.
Jos jäisit luokseni, niin uhrausta kallista liian ois se sulta vaan ja onni tuo, jot' toivot, kangastusta,
ja palkkas parhain mustin murhe maan. Oi tähtes, kulta, tuosta aattelusta jo sieluntuskat tulisimmat saan.
14.
Kuin kaksi kotkaa nuorta, voimakasta me aurinkoiden luokse ennetään ja ylös tästä maasta matalasta planeettileikkihin me lennetään.
Ja niinkuin kaksi kaiken valtiasta äärettömyyksissä me liidetään, ja levähdetään lennostamme vasta, kun kaunehimpahan me kiidetään.
Ja yllä maisen onnen, onnettuuden ja maisten riemujen ja huolien me aloitamme elämämme uuden
ja elämämme laulun suloisen ja julistamme uuden jumaluuden, ja lemmestämme armas luomme sen.
15,
Sun suustas, jota suutelin, ma halaan nyt saada sanan selvän, totisen ja säälin vuoks' sa totuut' älä salaa, vaan anna haastaa halun, tuntehen.
Sa sano, eikö rakkaus, mi palaa öin, päivin, aina pohjass' sydämen, voi lääkitä ja lämmintänsä valaa riemuksi rinnan sairaan, suruisen?
Ja kun se tuot' ei voi, se onko silloin vain virvatulta, valhett' typerää, kuin kerjäläisen onnen uni illoin,
mi aamun tullen täyttymättä jää? Oi anna vastaus, jos taisin milloin sua vilu-viiman tullen lämmittää.
16.
Mies erämaata matkaa. Keitahalle on mieli hällä päästä. Jalkojaan palava hiekka polttaa, kulkijalle suo samum suukon tulihuuliltaan.
Ja nääntyä hän ompi tuskan alle ja usein on hän kuolemaisillaan. Vaan elämänä väikkyy kuolevalle kosteikko ihanaisin erämaan.
Ja vaikka kangastust' on keitahansa, mi askel askeleelta pakenee, on sentään riemu hällä rinnassansa
ja sentään niinkuin mies hän taistelee ja yhä elää keidasunistansa, vaikk' kohti kuoloaan hän astelee.
17.
Täss' seisoo mies, ei enää nuorukainen; ma miehen mitan täytin juuri nyt. En horju enää, enkä vaapu vainen, kuin usein ennen on mun täytynyt.
Ma tiedän nyt, miss' ompi onni mainen, jot' on mun aatokseni tähdännyt ja jota etsi maassa matkalainen, vaikk' ennen suunnast' ei hän tietänyt.
Ma tunnen määräni, mut yksinäni
kentiesi kesken voin ma väsähtää.
Suo siis sa kätes, kulta, ystäväni
ikuinen ollos, miehen luokse jää. Kun lähell' olet armas sydäntäni, niin voimat saan ma jumal-jättilään.
18.
Kahleissa makaa kalvas nuorukainen ja tuskan perkele hänt' ahdistaa, kun kuvat hälle luo, kuink' elo mainen on helluntaissa, suvess' suuri maa.
Mut vankityrmäss' yö on tappavainen, ikuinen, vailla valon pisaraa, ja miehen mielikin on yhdenlainen, kun kahleitaan hän katkotuks' ei saa.
Ei riitä voima, jonka surut veivät, ei kuollut kunto, mennyt miehuus; eivät kahleensa itsestänsä katkea,
ei mustat muurit maahan ratkea, ei uksi aukee salvan päästäjättä ja kaitselmus ei käytä ihmekättä.