II.
He pukivat heitänsä säkkiin ja tuhkaan — ja purivat puuta ja ahmivat ruhkaa — he laasivat luostarin lattioita ja suutelivat kultaista jumaläidin jalkaa ja ristiinnaulitun — puista kuvaa, he kantoivat kymmenykset kaikesta siitä, mitä heill' ei ollut, ja antoivat niille, joill' ennestään oli kaikki.
Ja palkaksi hyvistä (ja pahoista) töistä he pyysivät herralta jumalalta ja hältä, joka oli vielä korkeammalla, henkitoreissa, oikeutta elää.
Vaan heitä ei kuultu. Ja auki oli kuoleman kutsuva syli ja eivät he päässeet yli.
Sota soi.
Nyt on loppu tyyni tälleen, myrsky vonkuu, tuuli vinkuu, Itä suur' on noussut jälleen, sota soi ja nuolet sinkuu.
Jännitetty kaar' on katki, yli maltin malja läikkyy, vapisevat vahvimmatki, koska koston kalpa väikkyy.
Tulevan edellä.
Kiekahti punainen kukko
päällä kuulun valtakunnan:
Suuret suonet ratkeavat,
piinapäivät on tulossa!
Kuuli kukon kiekahduksen valtakunnan valju kansa, kuuli kumman linnun äänen ruunupää ruma isäntä — toisihinsa tuijottivat.
Oli pilkannut pyhintä valtakunnan kaikkivoipa, oli tallannut tomuhun palvelija palveltavan, oli kansan kahlehtinut väärin vannonut kuningas.
Istui yli-istuimella kansa kärsinyt jaloissa.
Kiekui kukko toisen kerran.
Korska kahleita lisäsi.
Kansa kärsivä kohosi.
Kiekui kukko kolmannesti.
Vihattu vavahti.
Kansa piesty, pilkattu kirosi, ei epäillyt enempi, nousi vihan vimmoin, katkoi kahleet, meni ja mahtajan manasi tuimimpahan taisteluhun.
Yli maan kajahti käsky:
orjat olkohot vapahat!
Mutta kaikui toinen käsky:
kuolkohon kirottu orja!
Veri valahti, kuolo kulki vainoviikate kädessä kansan synkeän seassa; miehet maatui, naiset kaatui, sylilapset surkastuivat, vanhat vaivassa menehtyi; päivä hukkui hurmehesen, yö punotti punaverestä.
Ei sitä sijoa ollut, ei koko kuninkaan maassa, missä ei mitelty miekoin, missä ei kalpahan kajottu, missä ei olisi oltu pistin-julmissa pidoissa, missä ei oikeutta olisi hengenkaupalla himottu.
Loppui leikki. Kansa nääntyi, nääntyi myöskin näännyttäjä; tehtiin tuokion sovinto.
Vaan ei kerskunut kopea, ei ylen isoinen ollut —
Kun tiesi kuningas orjan, mahdin häntä mahtavamman tulevassa tuokiossa vaativan tilintekoa.
Sankareille.
He kuolivat kunnialla, vaikk' olikin saastainen pyövelin piilu ja hautapuheena pilkka.
He riensivät riemuiten kuoloa kohti kuin hääilon pitoon ja piirsivät nimensä elämän kirjaan poven punalla puhtahimmalla.
Heitä vapaudenkaipuu käski. Heitä kiihoitti tuhansien tuskaiset huudot ja kuolevain korina ja pakahtuvain parku.
Ja he rakastivat kansaa, he tunsivat sen tuskan, sen haikean ja vaikean kuoleman kulun, sen sorron ja riiston ja peijuun.
Ja eivät he voineet tyyninä seistä, vaan vihkivät itsensä ihanaan työhön ja nostivat vapauden punaisen vaatteen.
Ja katso: kuoloa kammoamatta sadat seurasi heitä ja tuhannet seuraa ja kokonainen kansa on jälkiä heidän valon, vapauden valkamoihin käypä.
Ja siksi he kuolivat kunnialla, vaikk' olikin saastainen pyövelin piilu ja hautapuheena pilkka.
Olojen pakosta.
Puree pedot kynsiänsä,
synkän ahnaat silmät kiiltää,
etsein hurme-einettänsä,
pedot ilman äärtä viiltää.
Nälkä, nälkä, nälkä kiihtyy.
Mutta miss' on uhriraukat,
missä polot piillen viihtyy?
Miks' on huolissansa haukat?
Joko — taikka.
Vapisevat vallan pylväät, suur' on hätä sortajoiden, koska ryntää urhot ylväät vastaan varustusta noiden.
Säälitön on kansa halpa,
kun se kyltyy alennukseen,
raskas on sen kauhukalpa,
kolkuttaissaan onnen ukseen.
Ellei onnen ovi aukee, ellei mielivalta vaivu, silloin muurit maahan raukee, kansa kun ei enää taivu.
He nauravat uhkaa.
He nauravat uhkaa, eivät käskyä kuule ja rangaistuksesta veisaavat viisi.
Kun he hurjistuivat, niin hurjistuivat ja nälkä vei "järjen" päästä.
Mitä leivättömälle on laki?
Orja kunnioitti lakia ja ahkeroi työssä.
Vaan henkensä häilyi epätoivon yössä
ja ruumiinsa kärsi ja kitui.
Hän epäillä alkoi, ei uskonut enää ja sitten seurasi rikos.
Ja rikosta seuraa rikosten sarja.
Mut rankaisu on vaan oikeuden pilkkaa ja mielettömyyttä, pääsyypäitä kun se ei kohtaa.
"Nöyrry!"
On orjan nahka parkittu ja tunto häll' on puuta, hän sietää paljo iskuja ja hävytöntä suuta.
Kun laiska lortus, kiskuri
hänt' ahdistaa kuin hiisi
ja raatajansa rauhasta
hän välittäikse viisi
ja, apunansa käyttäen aseensa likaisimmat, hän orjan päälle vierittää kaikk' katalimmat vimmat;
ja työn kun kaikki tulokset hän raatajalt' on vienyt, niin että putipuhdas tää jo vihoviimein lie nyt;
ja kosk' on uhri uupunut ja kuolemaan hän käypi, niin pappi prameudessaan luo polon ennättäypi
ja synninpäästön hälle suo ja kehottaa: sa köyrry ja käännä katsees luojan luo, oi onneton, ja — nöyrry!
"Langennut".
On orjan merkki otsassaan, vaan synkät silmät palaa, kuin vapaan hengen konsanaan, ja uhman tulta valaa.
On häntä lyöty lyömistään
ja yhä lyödään syyttä,
hän osaksensa yhtenään
saa sydämettömyyttä.
Se sama pyhä maailma,
mi hänet työnsi lokaan,
se sydämeensä armotta
"palkaksi" pisti okaan.
Hän "langennut", hän portto on, vaan siitä hän ei hän vastaa. Muut hälle loivat kohtalon, hän elää ainoastaan.
Herahti kyynel.
Pikkutyttönen, pikkutyttönen,
herahti kyynel silmähän sulle.
Arvasin sen:
elämä raskas on myöskin mulle.
Köyhä olet, onneton, pikkutyttönen,
kerjäten etsit sa onnea turhaan,
väsähtäen.
Riistäjä rintasi riemut murhaa.
Ilman lempeä, vailla hoivaa poljet sa puutteen polkua loivaa, niinkuin kulkevat tuhannet toiset elämän murjomat murheen loiset kuoleman kammioihin.
Miksikä?
"Nuorassa hirttäyneen taloss' ei saa leikkiä lyödä,
maassa makaavaa ei herjata kenkään saa!"
Miksikä riistäjät siis yhä kansaa solvaa ja sättii
sitte kun säälittä sen löivät he maan tasahan?
Sääli teitä.
Sääli teitä raukat, joilla lainkaan mieltä ei, ei päätä. Käytte elon aukeoilla aina pahan ilman säätä.
Ratki suurin suin ja leuvoin
kenopäin te taivallatte,
muita ohjain narrin neuvoin
itsenne te unhotatte.
Sääli teitä, sääli teitä:
Seinään pää! on huono ohja.
Ollaan vaikka enkeleitä,
niin ei haittaa alla pohja.
Pilli soimaan.
Pilli soimaan ja polkkaa tanssimahan tuo kankea karhu: kansa. Tovin olkoon kytkyintä vailla hän nyt: taas sitte on yllänsä ansa.
Pilli soimaan. Siis käy karkelohon
kera kahlijas, köntys, kansa;
huvin maksaa mahtajat ympäri maan,
sinä vain olet vierahanansa.
Pilli soimaan. Pois viha viidakkohon ja rakkaita olkaamme — tiima. Sen jälkeen rauhassa viuhukohon taas riistäjän ruoskansiima.
Tuhka tanssii.
Tuhka tanssii tuulen myötä sinne tänne, sinne tänne. Aika haastaa: työtä, työtä, muuten ehtyy elämänne!
Valitellaan, vaikeroidaan
mielipuolin puuskin, raivoin,
tositoimiss' olla voidaan
käsin vankoin, vaan ei aivoin.
Ja on totuus karvas niellä, valhe kaunis, petos hauska. Mutta matkaa elontiellä moni mennyt ihmisrauska.
Miks ihmetellään —?
Miks ihmetellään, että on ankara elämän laki, kun ensin on rikottu sen joka käskyä vastaan?
Ja synnit ovat surkean suuret: kuin hullut toukomiehet rikkojat käyvät ja heittävät elämän siemenet hukkaan ja polkevat päälle ja kylvävät kuoloa elämän peltoon.
Ja kymmenissä kiroissa eellehen käydään ja ihmetellään, että on ankara elämän laki.