5. II. 1904.
Maa, tämä Suomenmaa oli sorrantaa ylen kauvan kärsinyt vainoojain, sodan, hallan ja puuttehen inhan, vaipunut vaivoihinsa ja sortua uhkasi kohta, kun oli uupunehet sen lapset, poiss' oli päivä, nouseva aamunkoi, joka toivoa antanut oisi, poiss' oli urhokkuus, taka-aikain intosa mieli, poiss' oli uskokin tuo, joka siirtää vuoria voipi, usko ja luottamus tään tuhatjärvien maan elinvoimaan. Kansoa uhkasi näin iki-yö sekä kuolema kylmä: haut' oli luotu jo sen, sitä peijaat valmihit vartos. Silloin kuulevi maa kevätlaulua sointuavaista, laulua kauniimpaa, ihanampaa kuin oli konsaan kuullut se lapsiltaan, ilon murheen aikojen vierren.
Laulupa kertovi kuink' ihanainen ja suuri on Suomi, kuinka on kauniit tuon suvipäivät ja talviset illat, maa miten kukkivi, kuin salot sillä on suuret ja laajat, lintujen laulua täys joka honka ja kukkea koivu, kuinka on mahtavat tuon joet, järvet ja vyöryvät virrat, peltoa kuinka on tääll' erä viljava kullekin suotu, maat' ihan yllin kyliin, honkia pirttejä varten. Vierisi virsi ja sen sävelet näin virkkasi vielä: Tääll' isät taistelivat vihamiestä ja vainoa vastaan, hurmeellaan tämän maan vapahaks', omaks ostivat meille, taistelivat petojen: sutten ahnaan, kontion kanssa, hautahan astipa myös syyshallojen huuruja kärsein soita he kaivoivat, ojat ympäri korpia loivat, kyntivät, kylvivät maan "Jumalaltaan kasvua toivoin", uskoen siunaukseen käden työn sekä uutteran mielen, vaikk olikin petäjää tahi olkea leipänä joskus, raunio vaan tupa maan vihamiehien vainojen alla.
Laulu ja laulaja vaan näin jatkoi sointua tuota: Suomi on armain maa, isänmaamme ja siksipä Suomi saakohon lapsiltaan sydämet sekä rakkaudenkin, jolla se hallaisestaki maaperästään ihanaiset nostavi heelmät, kukkia kasvattaa sekä siittää. Kenp' olis siis kotimaataan, Suomea suojelematta rakkaudellaan? Voisiko kenkään hyljätä, heittää syntymämaata ja rantoja rakkahan, kallihin Suomen?
Suora on Suomen mies; sitä peljätä ei takatalvi, ei vihamies, ei vainojen, vastusten suruvuodet. Siksipä Suomenmaa ajan aaltojen kuohujen tullen hyrskyhyn sortua ei voi, vaikka se vaappuvi joskus. Vaivojen vaikeuteen tämä maa on tottunut aina; pälkähästään pahemmastaki pääsi ja nous joka kerta, suorana, nuorena taas ylös nostaen taivohon päätään, kun syvät sillä on juuret ja sitkeä, jäykkä sen runko.
Maa karu, pieni ja köyhäki suur', ihanainen on sille, ken sitä lempivi vaan sekä kutsua kuulevi hellää!
Laulaja lauleli näin. — Sydämet suli, kuin kevättuuli henkäsi Suomenmaan yli, nostihe kukkia tänne. Virkosi kansa jo, nous inehmoisien toivo ja usko, ett' elonaamu jo taas oli Suomehen valkenemassa, poistuu pilvinen sää, takatalvi ja halla jo haipuu. Nous isänmaa, kevät koitti ja selkeni seesteä huomen, nuoriso valveutui, heräs vanha ja kiirehin kohta toimehen tartuttiin sekä hengen toukoja tehtiin.
Suurtapa työt' teki hän, isänmaan tuki, sankari, urho, taikuri taitava, mies ihanteen, tosityön sekä tarmon, kyntäjä, kylväjä, tien, uran uurtaja, syttäjä soihdun. Kiittävi hänt' tupasen matalan mies, haltija linnan. Nuor' sukupolvi ja hautaan horjuva, vaipuva vanha kukkia kummulleen ihanaisin tuntehin laskee, kiittävi laulajataan sekä kaipuut' itkevi hiljaa, painaen pään rukoukseen tän ajan ankean alla, uottaen auvoa taas sekä huomenishetkeä Suomen.
Minna Canth'in muistolle.
Sa annoit syvän sydämen ja poves tunteen totisen edestä heikon, horjuvan, suruunsa sortuvan.
Sa tunsit voimat inhan yön
ja väkevämmän vainotyön
ja valheen ansat ahtahat,
ikehet katalat.
Mut luotit toden taikahan
ja rakkauden voimahan,
kun oikeus ne aateloi,
vapaus ihannoi.
Ja aattehesi eestä sa
sait omat voimas uhrata
ja tuta tulta taistelon,
mi johti voittohon.
Oot itse alla multien; vaan aattehesi ijäinen elää ja heelmät siittävi. — Sua Suomi kiittävi!
Viimojen vinkuessa.
Käy voimatöiden kohu kautta maiden kuin rajun viiman viuhu, myrskysää, ja heikot vapisee, kun voimakkaiden, päämiesten miekat maassa heläjää.
Ja sekasorron turmahenki havaa,
hävittää sovun, rauhan raatelee
ja syvät, umpeen menneet haavat avaa
ja hävityksen työlle hymyilee.
Nyt vanha valittaa ja vaikeroipi,
vaan uusi uljana kohoaa,
ja yli kaiken toden torvi soipi
niin että avaruudet kajahtaa:
Pois valhenaamarit ja valhevaatteet, pois petos, vilppi, aseet alhaiset, pois halvan itsekkyyden inhat aatteet! Syyt tekojen ja teot ylhäiset!
Heikkoa verta.
Niin pimeä nyt ompi laaksoloissa, ett' inehmoiset heikot raukat noissa ei käydä tohdi eteenpäin, ei taa, kun salakuiluja on täynnä maa, vain harvat jalallensa pohjaa saa.
Ja jakseta ei nousta kukkuloille, korkeelle ylös valon valkamoille, joiss sädehtivä ain on aurinko, käy valonlasten leikki, karkelo, uljaana astuu aina inehmo.
Niin korkea on valon valtavuori ja jyrkkä sinne vievä polku suorin, ett tuota katsoakin kartetaan, se liian korkeaksi uskotaan ja ennen käydään kuiluun kuolemaan.
Inehmo pelkää päivää — pimeätä, ja kupeellansa kulkee kauhu, hätä; mut on kuin ei hän siitä milloinkaan vapaaksi tyyten tahtois päästä, vaan kaipaisi kahlettansa ainiaan.
Miks murskata ei epäuskon kyytä, pois heitetä jo heikkouden syytä, ylväinä, uhkamielin, pystypäin, varmoina viimeinkin jo käydä näin kuiluista kukkuloiden valoon päin?
Kuulas, kalpee kevät yö.
Kuulas, kalpee kevät yö,
taivahalla tähtivyö,
Pohjantähti, Otava,
Väinämöisen miekka ja
kaikki, kaikki tähtöset,
Luojan silmät valoiset
luovat katseen päälle maan.
Maassa yötä nukutaan,
nukkuu vanhat, nuoremmat,
valveill' on vain virkummat
ja ne, jotk' ei unta saa,
joita suru ahdistaa:
Miksi, miksi nukutaan,
nukutaan kuin kuolemaan?
Kuolohan on unta myös,
unta ikuisessa yöss'.
Elvy aamu, huomen jo,
nouse yöstä aurinko,
ett'ei iki-unta vaan
nukuttaisi päällä maan!
On niinkuin —
On niinkuin ei olis kyllin suruss' ympäri Suomenmaan, kun murheen siementä inhaa sen lapsoset kylvävät vaan.
Salaparjaus toimii yössä
ja joustaan jännittää,
viatonten sieluhun syösten
vihan vasaman myrkykkään.
On orjien urhokkuutta
salavaino ja kettuus tää.
Monen voimakkaankin miehen
sen alla on taipunut pää.
Mitä voikaan ihmislapsi,
kun uskoa ei hän voi
lähisempään veljehen taikka
sisareen parahimpaan, oi?
Elo kuoloa katkerampaa, katalampaa on toki näin, kun saa sala-iskuja aina odottaa käsist' ystäväin.
Koska koitti päivä sees?
Kaikki, kaikk' on harmajaa, luonto, taivas, ilma, maa. Koska koitti päivä sees, pienen pieni pilke ees?
Monet kerrat noussut on
arka aatos taivohon:
Koska pilvi pakenee,
utu, usva hälvenee?
Vait on taivas yhä vaan.
Hämärissä kuljetaan,
sokkosilmin astutaan,
langetaan ja langetaan,
ikävöidään ylöspäin, vaan ei käydä käsikkäin, kun ei toinen toisehen luota seass' sumujen.
eikä täällä yksikään,
jaksa, kestä yksinään.
Heikko henki horjuvi,
arka sydän sortuvi.
Mitä voipi voimakkain,
tahdokkain ja tarmokkain,
kun sen, min hän rakentaa,
toinen kohta kukistaa?
Babeltorni-toivehen
tappaa pyyde pikkunen,
kun ei veli veljeään
eikä edes itseään
täällä tunne, tajua, ei ees' tahdo tajuta. Siit' on summa sumujen, utujen ja usvien.
Koska koitti päivä sees, pienen pieni pilke ees?
Pois ruikutus!
Pois ruikutus! Raukkojen toimintaa on oihkia, voihkia aina. Ken tääll' yhä itkien vaikertaa, sitä elämäntaakka painaa, sitä pistää kohtalon ilkeä ies, hän on murtunut, mennyt mies.
Ei löydä hän onnea ollenkaan, vaan surren vaipuvi varhain, kuin kirottu käypi hän vaivassaan ja hälle on hauta parhain: elämästä hän tahtovi päästä pois, näet mullassa rauha ois.
Kas, murheen enkeli liihoittaa yhä miehestä mieheen lentäin, hän uusia sieluja pauloittaa luo kunkin kauhuna entäin, ja raukkojen lauma se karttuu vaan ja kohta jo täyttää maan.
Sukukunta on sairasta sielultaan ja siinä on orjan verta. Oi, voimmeko nousta me koskonkaan, päät pystyssä käydä kerta ja täysin tuntea riemut nuo, joit' elämä meille suo?
Pois ruikutus! Työhön ja toimintaan jo käyköhön mies ja nainen, kukin lyököön omalla voimallaan pois tuska ja vaiva mainen. On heikolle apuna yhteistyö, kun häntä uhkaa yö.
Käsikädessä käytävä täällä on
omat voimat jos eivät riitä.
Ylös heikko ja käykösi taistohon
ja joukkoon itsesi liitä.
On tuska ja vaiva sun vainoojas;
sitä iske sa voimallas!
Pois ruikutus! Nouskohon kunkin pää
ja rinta jo tuskan alta!
Uus päivä jo vastahan kimmeltää.
Pian lyöty on vaivan valta,
omat voimat jos ihminen ymmärtää
ja jos kehnous poies jää.
On yllin kyllin jo kärsitty ja tunnettu tuskaa täällä, on liika paljo jo itketty ja kuljettu hiilten päällä. Tuta kerta jo täytyvi onnekkuus. — Ota vastahan aika uus!
Yölepakoiden aikana.
Yölepakoiden aika on jo täällä, taas luontoamme syksy syleilee ja kesän sulon sortaa hyyilä, jäällä ja huurrehuulin meille hymyilee.
Käy korpimailta, soilta häijy halla
ja pohjan perukoilta pakkanen.
On elo kaikki kohta niiden alla,
on armas päivä vanki varjojen.
Mut oisko täytymys myös ihmisenki,
tän luomakunnan kruunun kuolta pois?
Ei hänen, eihän jumalainen henki,
Jumala itse häness' silloin ois!
Tuo aate ihanainen; olla suurin,
se yksin inehmoisen pelastaa
ja eloon istuttaapi kiini juurin,
joit' taitetuiks' ei yö, ei talvi saa.