II.

En tahdo —!

En tahdo ma pyytää armoa, en ryömiä polvin paljain, alas tahdo en päätäni taivuttaa, en kulkea valhevaljain, vaikk' elämä tulta ja tuskaa ois ja se ruoskana ylläni sois.

En tahdo ma templejä saastuttaa tekohurskaan kasvoja kantain, en pilkata Herraa taivahan rovon uhriarkkuunsa antain: vaikk' onkin syömeni syntinen, ole publikaani en.

En tahdo ma lampahan lailla vaan ain jäljessä toisten juosta, en henkeni janoa sammuttaa kylä-karjojen laidun suosta, vaan yksin etsin ma lähteen tuon, joka virkistyksen suo.

Olen vielä ma heikko ja horjuva, mut vielä mun voimani varttuu ja tottapa, vaappuva varmuutein monin kerroin kasvaa ja karttuu, kun tahtoa täytymys kasvattaa, työ tarmoa vahvistaa.

Mitäs siitä, jos jalkani horjahtaa ja ma lankean maahan saakka, tai lepoa hiukan ma kaivannen, kun painava niin on taakka: ma jällehen nousen ja uhmaten käyn tietäni eellehen.

Näet, voihan murtua muuritkin ja haljeta vuoret vankat, voi kosket kuivua uomissaan ja kaatua korvet sankat: miks ei siis ihminen horjahtaa vois varmana kulkeissaan?

Mut nousta ja seisoa sentään taas ja vieläkin kerran koittaa, vain itsehen uskoa uudelleen ja kaatua taikka voittaa. Kas, siinäpä mitta on miehuuden; tuta tahdon ma onnen sen!

Tuli kuolema —

Tuli kuolema laulajan kammioon ja miestä saada pyysi, sulotoiveet hältä ja haavehet kaikk' ilman armoa hyysi.

Ja hän, polo laulaja, kärsinyt,
tuns' ankaran kuolon miehen,
tuns' onneton, ett' oli täytymys
hänen taipua Tuonen tiehen.

Vaan juuri kun kuolema saaliinaan
runoniekan ryöstää aikoi,
niin silloin enkeli saapuikin,
pois kuoleman inhan taikoi.

Lens' suojelusenkeli ylhäältä;
lens' siunattu korkeammalta
ja lemmen voimalla nosti hän
kovaonnisen kuolon alta.

Ja elämä jällehen ilmestyi
ja laulajan mielen täytti,
hänt' työhön kutsuen, kauneimmat
elon taistelukentät näytti.

Mut miehen mielt' ei hurmanneet
kuvat kaunihit, loistavimmat,
vaan katse enkelin parhaimman,
sulosilmät armahimmat.

Ja pelastajalleen lausui hän:
Oi, paljo sa annoit mulle!
Nyt eloni, henkeni lahjoineen
olen, armas, ma velkaa sulle!

ja enkeli katsehen kaunoisen
loi laulajaan ja hymys.
Mut kelmeä kuolema kauaksi
pois kaikkosi, kulki ja lymys.

Mitä olet minulle neiti?

— Iltapuhde, hetki hertas, pääte päivän vaivalloisen miehelle menehtyvälle. Olet hiljainen hyminä, unen suova yön sävele tunnon tuskaisen iloksi.

Mitäpä minä sinulle?

— Lintu myrskyn mylleröivän, pilvi päällä poutapäivän, kuura kukkasen kupeella.

Kevät-huokaus.

Niin pohjattoman kaihon luovat mulle nää kevät-illat ihanuuksineen, ett tajuta en taida, mitä kaipaan, mi huoli hiipii mulle sydämeen.

Mut jospa saapuisit sa immyt armas,
sa, josta useasti unta näin,
ja hellän suudelmasi soisit mulle,
ja illat istuttais me lähikkäin,

niin ehkä vaimentuisi vaiva multa ja hälveneisi syömen suruisuus. — Oi saavu Kevätär, oi saavu kulta, tuo talveheni kevät, aika uus!

Aalloilla.

Me keinumme elämän aalloilla ja etsimme valkamaamme, mut emme tiedä me poloiset sen koska kohdata saamme.

ja virran vyörtehet pauhaavat ja lainehet lyövät laivaa ja alle aaltojen kohtalo salahautoja, kuiluja kaivaa.

Mut nousta noista ja uskaltaa
yhä uhmata kohtaloansa,
on miehen määrä ja miehen työ,
hänen onnensa, ainoansa.

Ei taipua, vaikk' olis valkeana
joka puolella merten tyrskyt,
jyly pilvien sois salamoinensa,
yli purren löisi jo hyrskyt.

ja tyyninä hetkinä huoahtaa, vaan myrskyhyn valmis olla. On sankari vaan se, mi taistellen lyö leikkiä kohtalolla.

Kevät ehtii.

Kevät ehtii. Niin korkean kaaren kiertää jo meren takaa nouseva aurinko, mi sätehin selkein hohtaa. Väriloistossa kylpevät kinokset, kun sätehet niitä kohtaa, ja puissa on jäiset kukkaset, niin kauniit, ihanat, ihmeiset. Kevätviesti nyt ilmoja kiitää ja se auringon siivillä liitää avaruuden halki ja saapuu se kuin laupeus-enkeli kaikille ilotuntehen suuren tuoden, joka rintaan riemua luoden.

Kevät koittaa. Nyt taantuvi talvinen murhe taas, nyt voima, min heikkous maahan kaas' taas uhmaten henkiin herää. Polo, raukkakin toimeen ryhtyvi nyt ja tarmoa tahtoon kerää. Tien oudon polkija eksynyt, mi kaikkea täällä on epäillyt, maan varman tuntien allaan, epäuskon murtaa, tallaa ja nostavi päätään taivohon sulotuntehin huomaten auringon, joka hälle vastahan loistaa. — Kevät kauhujen kammon poistaa!

Kevät saapuu. Valon-kaipuu syttyvi sieluihin ja raskautettuin rintoihin kevät vapauslaulua soittaa. Tosi valheen valtoja vastaan käy ja pimeän peikot voittaa sekä sinne, miss' ei valoa näy, nyt soihtujen kanssa se ennättäy tulet syttäen kaikkialla. Ken nyt olis murheen alla, kun toivoa laulaa taivas, maa, kevät-riemua riutunut rinta saa? Ylös ihminen, murhees murra! Nyt ei saa kenkään surra!

Lainehtii laiho —

Lainehtii laiho eessä ikkunani uljaana uottain aikaa kukinnan, etäältä hiveleepi katsettani lahdelta vaahto laineen valkean.

Ja havumetsä tumma tuoksuansa
siivillä suvituulen mulle tuo,
rannalta lehto riemulaulujansa
ääntänsä säästämättä mulle suo.

Ja luonnon lauluhun ja riemuhunki ja Suomen kauneuteen korkeaan murtuupi murhe, karvas kaiho munki, rintaani riemun, levon, lohdun saan.

Nukkuos mieronmies!

Onnenkerjuri taivaltaan asteli alla mielin — Lintupa lehdossa oksallaan lauleli hellin kielin, viserti riemuin tuo.

Kulkuri saapui luo.
Sairas sielu ja sairas pää
painavat miehen mieltä,
kun ei onnea, auvoa tää
löytäne mieron tieltä.

Lehdon lintunen kuiskuttaa:
Lepäjä, laulua kuule;
laulelen riemua taivaan, maan,
riemua ilman tuulen,
lempeä, lohtuakin.

Kerjurin korvihin
entävät lintusen laulelmat.
Istuvi mieronmiesi.
Hukkuvat orpous aatelmat,
tuntokin tyyntyä tiesi.

Linnun lauluhun mieronmies nukkuvi lapsen lailla. Poissa on tuska ja tunnon ies, nälkäkin unten mailla. Nukkuos mieronmies!

Aikainen vuokko.

(Vainajalle)

Valkovuokko hangen alta nosti nuorteana pään, luuli, että kevään valta pohjolasta vei jo jään.

Erehtyipä kevätkukka,
valju valkovuokkonen,
pettyi pieni kukka-rukka:
takatalvi sorti sen!

Häijy, harmaa halla hiipi
pimeiköistä pohjasen,
runteli ja repi, riipi
vienon valkovuokkosen.

Kesken kevät-toivojansa, kesken utu-uniaan, kesken elon-onneansa vaipui kukka kuolemaan.

Sonetti I.

Soi leivon laulu kylmän kalseasti ja viluisesti käki kukahtaa, pohjoisen viima vinkuu ankarasti, jääkukkasissa nurmi nukahtaa.

Viel' etelä ei jaksa tänne asti suloista suvisäätä sirottaa, ei kevätpäivä paista paahtavasti, aurinko piilee pilven tumman taa.

On niinkuin kevät toisi tummaa turmaa ja takatalven lunta, hyytä vaan, mi kylmää, kuihduttaa ja tyyten surmaa,

mit' elonalussa on hiukankaan; ei sytä sydämiin nyt kevät hurmaa, ei nosta inehmoista ihallaan!

Sonetti II.

Suruisna silmäilee nyt sarkojansa ja huokaa huolissansa peltomies, mi säästänyt ei suinkaan vaivojansa, kun kynnöt, kylvöt taiten tehdä ties.

Oi, mist on musta murhe muodossansa ja mistä miehen tunnon tuskan ies? — Ei armas päivä paista peltoansa, piilossa pysyy taivon taikalies.

Ja joka päivä lankee ylähältä raskaasti vettä päälle laihojen, vie viljakullan kalliin kylväjältä.

auringon puute, pillat pilvien, ruis runneltuu ja maahan maatuu hältä, ei jyvin täyty tähkät olkien.