III.
Murros-aikana,
Nyt herätys käy kautta maailmoiden, soi syntysanat valkeen huomenen, mi vielä yössä uinuu unelmoiden, mut' tuntee, ett' on täys jo aika sen. Soi kaikkialla kohta sotatorvet ja joukot täyttää aukeat ja korvet, laps, nainenkin nyt yhtyy joukkohon, kun hengen ritarit käy taistohon.
Ja hengen aseet välkkyy kirkkahina valaisten tuliterin hämärää, on valon valkoratsut valmihina odottain johtajaa ja käskijää, ja sotalippu liehuu ylpeästi, niin korkealla ja niin käskevästi; yön halki loistaa lipun kirjotus kuin tulikirjaimilla: Vapaus!
Mut vielä puuttuu miestä, naista, lasta niin monta, monta valon riveistä; kun kaikk' on yhtynehet, silloin vasta nopeesti parvet voivat edetä. Niin voimakas ja vahv' on vainolainen; sit' ei voi voittaa joukko pienokainen, vaikk' ois se kuinka uljas, urhokas; on vihamiesi liika voimakas.
On valikoitu lauma vihamiehen ja sillä tuhatvuotten kokemus, on tottunut se sodan sortotiehen ja puutu silt' ei tarmo, urheus. Vaan uskon perustukset sillä horjuu, levottomuuttansa se turhaan torjuu; se pelkää uuden ajan armeijaa, mi kuulee kutsumusta korkeaa.
Mut pelkää ei se mahtiansa näyttää ja olla ylpee epätoivossaan. Se halvimmatkin keinot kaikki käyttää, ett' ois se vahva valhe-voimassaan. Ja lipustansa, veriin tahratusta, jok' on kuin eteläinen yöhyt musta, se tahtoo luoda lumivalkean, ett' tenhon sais se lailla puhtahan.
Niin: vahva, voimakas on vainolainen, mut voimakkaampi hengen joukko on, jos soturit sen, joka ainukainen lujasti luottaa valon voittohon. — Ken auringon voi estää nousemasta, yön aamun tullen valoon vaipumasta? Ken kehitystä kahlehtia vois ja kaiteen elonaattehelle lois?
Remuaville.
Voiko naiset naljaella, miehet hulluna meluta, inehmot ilossa olla, kansa kaikki karkeloida surkeassa Suomenmaassa, maassa peikkojen pahojen?
Kansa on kohtalon käsissä, kohtalon kovan ja kylmän!
Ellei siinä syytä kyllin eikä aihetta asian, niin lie syytä selvempääkin, kyllälti muretta muuta, monta huolta huutavaista, sylentäydeltä surua.
Eikö kuulu kellareista, alakerrasta elämän vaimojen valitushuuto, karjunta ylen kamala, leipähuolen hurja huuto, kuoleman-ikävän itku?
Ettekö älyä, kuule sekä selvästi eroita lävitse remun ja riemun, seasta sorean soiton nälkäkuoleman kiroja, vaivoja vähäväkisten? Ettekö tajua tuota edes aivujen avulla?
Eikö kuulu korvihinne, sydänten sisimpihinkin sylilasten sairas ääni, nyyhkytys nälän-alaisten, itku ja ikävä parku, parku päivistä pahoista?
Arvata osaisitteko, kuinka monta kehtolasta, rintalasta laihtunutta saa ei sidettä elohon, vatsantäytettä vähäistä rinnasta emonsa, äidin, kun on tällä tyhjät rinnat, leivästä pahasti puute?
Ilman täyttää lasten itku, parku, voivotus poloisten, joita ei elämä suosi, ei edes osoa anna, joille Tuoni tuutilaulut, kuolinlaulut laulelevi ennen alkua elämän, syntymistä syksyn lasten.
Ja jos teill' on korvat kuulla taikka taito silmin nähdä, niin te taiten tarkatkaatte katulaumojen kohua. Tääll' on työtönnä väkeä, osatonna ansiosta miestä vaikka minkälaista, urosta joka alalta, jotka kulkevat kujia elatusta etsimässä, jotka kuihtuvat, kuluvat, painuvat pahoin peräti, ovat opissa pahassa, koulussa kirojen käyvät, kasvavat väeksi valheen, petoksen ja pahan kaiken, kulkevat perikatohon, myyvät kaiken kunniansa, polkevat pyhänsä maahan vuoksi vaivansa väkevän. Nähkää te katujen karjat, mustan elon mustat sarjat!
Kuulkaa te keijuvat kanaset sekä kukot kiekuvaiset, kansa karkelo-haluinen, iloiten elävä joukko: Eikö tässä tarpeheksi, riittämähän asti aivan ole jo suruhun syytä, aihetta ajan vakavan?
Kalmistossa karkelemme, hautakummulla hypimme.
Niin monta —
Niin monta sortuu avutonna siellä, joss' apu ompi armo-niukka vaan ja jossa täytyy jokahisen niellä suolainen surun kyynel vaivassaan
ja osto-orjan lailla murhemiellä köyristää selkä valhekumaraan edessä herran, joka elon tiellä hält' elinvoiman imee kokonaan
ja sitte jättää raukan nääntymähän tiepuoleen lailla luontokappaleen, vilussaan, vaivassansa värjymähän
ruumiin ja sielun, syömen haavoineen. Okainen orjataival taittuu tähän; turtuupi tuska raukan raataneen!
Pajassa.
Kilkkaa, kalkkaa, moukarit mäikyvät, vasarat iskevät alasimeen. Paljetta painaa orja, terve ja nuori ja sorja. Orjia alasimellakin on. Tunnoton isäntä teettävi työtä päiveä, yötä.
Rauta ja teräs ahjossa kiehuen, räiskyen, riehuen, paukkina, helle ja hiilten hiuke, sysien synkkä tuike, raskas, rauhaton raataminen myötäinen orjien voimia kalvaa, turtaa ja halvaa.
Vieras rauta ja vieras työ. nälkä ja murhe ja kuolon yö elämänonnea onko?
Hän.
Niin tuskan kalvas hän on kasvoiltansa, ver-ruusut paenneet on poskiltansa, katseensakin on arka, levoton, äänensä ontto, sairas, soinnuton.
Myös hän on onneton, on niistä yksi,
jotk' käyvät surun kanssa käsityksin,
ett' toinen onnellinen olla saa,
vaikk' onnettuutta kantaa päällään maa.
Niin nuorna hän jo taakan alle pantiin
ja tyytyä sai tylyn elon antiin,
mi aina vain ol' liika vähäinen
ja turmelema orja-kyynelten.
Hän päivät, viikot, vuodet työssä raataa,
orjuutta huokain oman kunnon kaataa
ja orjalaumaan hukkuu kokonaan,
itsensä heikko varjo ollen vaan.
Ja mieti ei hän enää pelastusta,
ei etsi onnen eikä auvon usta,
vaan elon-vankilassaan vaipuvi
ja hiljaa niinkuin hiilos haipuvi.
Ei yksin hän! vaan tuhansia muita.
Elämä vapahtaa vain joitakuita,
joit' ei se surun alle sortaa voi.
Miks niitä täällä niin on vähän, oi?!
Kankurin virsi.
Kelle kangasta kutonen, kelle pirtoja pitelen?
Päivät pitkät pirta lyöpi, suihkaa sukkula somasti, lanka lentää, kangas kasvaa, vieras verka valmistuvi. Kelle? Kenpä sen sanoisi taikka arvata osaisi?
Kangas, kyynel-kiilto-pinta, orjaraukan tuskan tuote, ei ole ilona orjan eikä raatajan eränä, vaan sen viepi vieras vaikka orja oisikin osaton.
Eik ole itkusta iloa, huvitusta huolestani, kun on itkua isosti, huolta joka huomeneksi, vieras sukkula suruna, vieras pirta pintehenä, kätösissä vieras verka, elo orjana aloa.
Kappale eräästä juhlarunosta.
Täällä on siskoa, veikkoa monta leipäänsä vailla ja niin osatonta, että he tahtois kaatua, kuolta, kun ei he jaksa kärsiä huolta
nähdessä toisten kulkevan täällä perhojen lailla kukkien päällä huolia paitsi ja vaivoja vailla nälän ja puutteen ja valheen mailla.
Missä on onni köyhän ja kurjan, raatajan, kärsijän kohtalon nurjan? Kussa on vaikeus pimeän lasten, vuosien rauha harmaja-hasten?
Elämän-onnea ei ole meillä. Kielletty meiltä se on elonteillä. Kuolema kulkee ja laihoa niittää. Kylläpä orjien sieluja riittää!?
Meidän on onnemme onnena muiden, leipämme leipänä vieraiden suiden. Voiman ja kunnon me kullaksi luomme, mutta sen sentään muille me suomme.
Miehet ja naisemme orjiksi myödään: hintana kyynel- leipiä syödään. Kasvavi itkun ja parkujen pauhu, kuolemankaipuu, kosto ja kauhu.
Missä on heikon voima ja mahti, kussapa kurjan onnen on vahti? Millä me voitamme kauhujen kammon? Kuinka me laadimme onnemme Sammon?
Tuonpa me tunnemme: Veljeytemme, luottamus, usko ja rakkautemme taitavat takoa Sampoa onnen; uhraus antavi työllemme ponnen!
Milloinka?
Luku eikö jo täys' ole orpojen, isätönten ja äiditönten, kovan kohtalon orjien kurjien, laps' raukkojen leivätönten, joilt' elämä epäsi aarteistaan joka murusen, antaen murheen ja yöhyen tumman ja tuskaisen ja tiehyen okaisen?
Ja vieläkö enemmän kaivataan maan päälle äitiä niitä, joill' elämänosana ollenkaan elon mahdollisuutt' ei riita, joill' ei ole leivän kannikkaa ja tyhjillä rinnoilla kantaa saa sylilastaan nälkähän nääntyvää, ravintoansa pyytävää?
Maa miehiä vieläkö kaivannee kujajuoksuhun kuolon kurjan ja vieläkö niitä se tarvinnee elontaistelon alle hurjan vain siksi, että se hurmetta sais yltäkylläisnä ahmata ja kylpeä veressä viattomain, elon vainohon vaipuvain?
Ja vieläkö sieluja myymättä rahan hintaan on maan päällä sekä särkymätöntä sydäntä kuin monta on vielä täällä? Kenen kuntous vielä on tahraton, omatuntoko jollakin ehkä on ja vieläkö johonkin uskotaan ja jotakin toivotaan?
Helvetti jos vielä nyt hehkuineen maan päällä on jotakin vajaa, niin tulkohon tänne se täydelleen ja älköhön olko rajaa sen kirouksessa ja kauhussa, sen pallojen henkien pauhussa, sen uhrien tuskahuudoissa ja epätoivossa. —
Kun ennen ei uurtajat, orjat maan, elontaakan kantaja-kansa ylös nouse ja vaatine milloinkaan esikoisuusoikeuttansa elononnehen sekä sen antimiin ja oikean elämän aarteisiin: vapautehen sielujen, sydänten ja omientuntojen.
Näet tuhannet sekä taas tuhannet yhä "Grottemyllyä" jauhaa, veri vuotaa, vailla on ihmiset yön lepoa, päivän rauhaa ja leipää ja ihmisarvoaan; mut nouse he eivät kumminkaan, ei katko he orjakahleitaan, ota leipää, oikeuttaan.
Vaan orjina syntyvät, kuolemaan myös käyvät he orjain lailla. On välillä helvetin tuskat vaan. Elononnea ovat he vailla ja sentään tyytyvät! Milloinka koko kärsivä suku on nouseva? Verivelkaa koskahan vaaditaan ja milloin se maksetaan?