KANSA LUOMISTYÖSSÄ
Käy sääli teitä, vanhat tapaukset, joist' aikakautten halki laulut uhos: jo aukes teille unohduksen ukset, jo koitti kerran, aika mennyt, tuhos. Käy himmeäksi sankartöittes maine ja sädekehäs sammuu aamun sumuun, lyö patsaas lakoon ajan uuden laine ja vaisu äänes hukkuu huomenhumuun, kun ryntää esiin uusi sankarseura ja uudet maineteot maailman täyttää, kun iskee Idän uljas jalopeura, kun kansa kerran suuruutensa näyttää.
Niin, kansa, Idän ihmetäysi kansa, mi vuosisatain pakkoikeen taittaa ja verta valuin astuin alhostansa kuin kuumeess' uutta yhteiskuntaa laittaa ja kiven kiveltä sen muurin nostaa ja pylvään pystyttää ja jälleen pylvään, ja hengellään sen joka tuuman ostaa ja uhraa kaiken eestä teon ylvään, kun vanhan hirmukauden haamut hirveet ne pedonkynsin raatajia raastaa ja yllä kansan häilyy kostonkirveet ja luokat luhistuvat syytää saastaa.
Ah sitä näytelmää. Se huimaa, huumaa, kun hökkelit ne linnoiks avartuvat, kun ryysyt verhoo luomistulta kuumaa ja ryysyist' astuu uudet jumalkuvat, kun hän, mi tomuun tallattiin jo ammoin, mi astinlautana vain pöyhkäin värjyi, mi kantoi kirot aikakautten kammoin ja jolle kylläs niinkuin koirall' ärjyi, kun hän, mi pilkkaa vain ja tuskaa niitti, nyt nousee niinkuin ihmeluoja tarun ja voimin, jotka vainon vaiva siitti, luo luomustaan nyt jälkeen pitkän parun.
Luo luomustaan, ja katso: kaikki horjuu, hän mihin koskettaa nyt käsin vankoin, ja rinnoin paljain vainoojansa torjuu, jotk' esiin ennättäyvät parvin sankoin, kun joka iskusta hän kaksi antaa ja kaatuissaankin kaatajansa voittaa ja korkealla jälleen päänsä kantaa ja jälleen taistelee ja jälleen koittaa, hän kunnes kerran lyönyt kaikki tieltään on vallat vaanivat, yön kantajoukot, ja toteuttain aatostaan ja mieltään luo temppeleiksi orjuutensa loukot.
Luo luomustaan, mut voitoistaan ei juovu kuin raukat kääpiöt nuo entisaikain, päämaalistaan ei ihanasta luovu, suur aina sankari on suurten taikain, ain omanhyödyn kutsulle on kuollut ja aseena vain itseänsä palvoo, ei oman minuutensa tähden huollut, vaan ihmiskunnan onnea vain valvoo ja kaikkeuden tähden vuotaa verta ja kaikkeuden vuoksi yössä uurtaa, niin: kaikkeuden on se voitto kerta, min vuoksi verta valuen se puurtaa.
Tuo ryysysuuruus juuri varjoon peittää, mit' tehty suurt' on aikakautten mennen, se paaden päälle kaiken vanhan heittää, sen vertaista ei nähty maassa ennen, kun nousee miljoonat, miss' yksi muitten, kun koko kansa nähdään ihmetyössä ja profetia kuuluu tuhatsuinen maan vyörynä nyt muiden murheen yössä: — Maat, kansat kaikki, nähkää meidän työmme, kuin me, te tehkää: laaskaa laiskain valta ja lyökää säälittä niinkuin me lyömme ja nouskaa, nouskaa raunioiden alta!
Venäjän päivänä 7-XI-19.