KUNNIAKYSYMYS
Tässä tarina kunnianarvoisesta valkoisesta kansalaisesta ja arvottomasta lutkasta:
Punaisten otettua vallan käsiinsä tekivät he muodon vuoksi siivoa siinäkin kaupungissa, joka on tarinamme näyttämönä. Sanoin "muodon vuoksi", sillä koko siivoaminen pysähtyi täällä, kuten muuallakin, siihen, että napattiin kiinni yksi ja toinen valkoinen vehkeilijä ja pantiin istumaan löysäin telkien taakse lihapatain ääreen, mutta muille ikäänkuin kumarrettiin: olkaa hyviä ja synnyttäkää epäjärjestystä selkämme takana.
Valkoinen kansalaisemme — arvoltaan kamreeri — oli aivan liian silmäänpistävä työväenvallan vihollinen, jotta häntä olisi voitu jättää vapaalle jalalle. Mutta tarvittiin kokonaista kolme työväenneuvoston kokousta, ennenkun katsottiin voitavan pidättää hänet. Loppujen lopuksi tapahtui kuitenkin eräänä päivänä sellainen ihme, että pari "punaista roistoa" astui kunnianarvoisen kamreerin salonkiin, pidätti hänet ja lähti viemään kohti "vankileiriä" — kohti kaupungintaloa, joka oli varustettu sähkövalolla ja kaikilla muilla nykyajan mukavuuksilla. Mutta ilkeä kaitselmus järjesti niin, että tiellä sattui tulemaan vastaan kokonainen komennuskunta venäläisiä sotilaita, jotka väittivät, että heilläkin oli jotakin selvitettävää kamreerin kanssa, ja vaativat punakaartilaisia luovuttamaan tämän heille.
Nämä selittämään, ettei heillä ole mitään valtuutta luovuttaa pidätettyä kenelle hyvänsä, mutta kun heitä oli vain kaksi kahtakymmentä vastaan, eivät he katsoneet olevansa velkapäitä panemaan henkeään alttiiksi pahimman vihamiehensä puolesta, vaan luovuttivat tämän mieluummin tullakseen myöhemmin väellä ja voimalla ottamaan hänet takaisin haltuunsa.
Ja niin lähtivät venäläiset vuorostaan raijaamaan poloista kamreeria herra ties minne.
Mutta taaskin tapahtui selkkaus: tuskin olivat venäläiset päässeet eroon punakaartilaisista, kun kulkuetta vastaan sattui tulemaan yksinäinen hameniekka — tarinamme arvoton päähenkilö, jolla hänelläkin näytti olevan jotakin tekemistä pidätetyn kanssa päättäen siitä, että hän, jonka venäläiset tietenkin varsin hyvin tunsivat, vaati näitä luovuttamaan vangin hänelle ilmoittaen kyllä tekevänsä tämän vaarattomaksi.
Ja kuinka ollakaan: pahanpäiväinen vaimoihminen puhui kokonaisen komppanian pyörryksiin. Venäläiset laskivat aseensa, ja niin joutui arvon kamreerimme arvottoman vastapelaajansa haltuun ja huomaan.
Tarinamme sankari ja sankaritar häipyivät jollekin sivukadulle, ja sille tielle "pidätetty" katosi aina siihen asti, kunnes valkoiset jälleen olivat herroina kaupungissa.
Kamreerin katoamisen jälkeen kyllä levisi huhu, kuinka "ryssät" olivat tämän ampuneet, ja varsinkin tämä hameniekka valtaaja lupasi vannoa vaikka sielunsa helvettiin siitä, että niin todella oli asianlaita. Mutta tämä kaikki oli vain hölypuhetta, sillä tuskin olivat valkoiset saaneet kaupungin haltuunsa, kun kamreerimmekin jo ilmestyi ilmi elävänä ja erinomaisen hyvinvoivana näyttämölle, kuten sanottu, eikä suinkaan esiintynyt muita valkoisia veltommin "palauttaessaan yhteiskuntajärjestystä ja kansalaisrauhaa" toimittamalla koirahaudoille työläisiä, jotka eivät olleet millään tavoin häirinneet enempää hänen kuin muidenkaan valkoisten rauhaa, vaan jotka saivat hengellään maksaa peräytyväin punajoukkojen mukana seuranneiden toveriensa aktiivisuuden.
Mitä taas sen jälkeen kelvottomaan ystävättäreemme tuli, joutui hän satojen muiden mukana nälkäleirille ja sieltä "oikeuteen". Häntä ei tosin syytetty, että olisi juuri ollut valmis kaatumaan punaisten asian puolesta, mutta painostettiin, että hän oli ollut suhteissa sekä punaisiin että "ryssiin". Olipa hänet m.m. nähty mitä tuttavallisemmin lähestyvän venäläistä komennuskuntaa sen viedessä "muudatta kaupungin arvohenkilöä ammuttavaksi".
Mitä siis enempiä todistuksia tarvittiin?
Mutta syytetty, joka oli elämässään tottunut seurustelemaan viisaampienkin kanssa ja sen takia kyllä osasi esiintyä, toi "oikeudessa" mitä tarmokkaimmin edes, että hän kyllä oli ollut suhteissa sekä juutalaisiin että kreekkilaisiin (kuten oikeuden jäsenetkin varsin hyvin tiesivät), mutta että nämä suhteet olivat olleet vain niitä ja näitä suhteita, joihin hän pyysi oikeutta suhtautumaan ymmärryksellä.
Ettei hän koskaan ollut vaatinut asiakkaitaan tunnustamaan valtiollista ohjelmaansa tai esittämään jäsenkorttiaan. Että hän oli aina elänyt ja vaikuttanut kaikkien puolueiden ulkopuolella — puolueettomalla alueella. Ja että jos hän jollakin tavoin oli puuttunut politiikkaan, niin oli se sinä ainoana kertana, minkä hän saattoi muistaa, tapahtunut valkoisten hyväksi, minkä muuten "eräs yleistä arvonantoa nauttiva valkoinen johtohenkilö" kyllä saattaisi todistaa, jos oikeus vaivautuisi kutsumaan tämän kuultavaksi.
Ja niin nimesi hän kamreerimme todistajakseen.
Nyt sai asia sekä sarvet että hännän: sosietee, valkoinen valioyleisö, tuli tavattoman uteliaaksi. Kamreerin ihmeellinen pelastus, jota selvittäessään hänen oli tarvinnut useamman kuin yhden kerran vääntää viiksiään keksiäkseen satumaisia tarinoita neuvokkuudestaan ja urheudestaan "livahtaessaan" venäläisten kynsistä, kutkutti valkoisten kansalaisten mieliä muutenkin, saatikka nyt, kun tapaukseen kiertyi vielä ilotyttökin.
— Saapa nähdä mitä kamreerilla on oikeudessa sanottavana, virkahti sosietee uteliaana.
Ymmärrettiin hyvin, että hänellä oli äärettömän suuri vaara komprometteerata itsensä, mutta juuri se seikka olikin perin hermoja kutkuttava.
Ja niin koitti vihdoin se suuri päivä, jolloin kunnianarvoisen valkoisen kansalaisen oli lausuttava painava sanansa arvottoman katutytön asiassa.
"Oikeus" ja valkoinen suuri yleisö oli huvitettu. Mutta kamreeri puolestaan ei lainkaan. Kutsuttuna "oikeuden" eteen hieroi hän avuttomana leukaansa eikä tuntenut mitään erikoista halua vilaista syytettyyn.
Kun oli käynyt selville, että todistaja nautti kansalaisluottamusta (mikä oli ilmeistä, sillä kaikki valkoisethan sitä nauttivat, olkoon heillä sitten nimenä Mannerheim, Sippola, Massinen tai mikä muu tahansa), kysyi tuomari, eikä ilman eräänlaista hyvätuulisuutta, tunsiko todistaja "kyseessäolevan joutonaisen".
Todistaja kääntämään hitaasti päätään syytettyä taikka oikeammin tämän takana olevaa seinää kohti. Uskomattoman nopeasti vilaistuaan tyttöön ikäänkuin johonkin tyhjään vastasi hän huomattavan pingoitetulla arvokkuudella:
— En ole ikinä nähnyt häntä enkä edes kuullut hänestä puhuttavan.
Kamreerimme näet oli kunniallinen aviomies ja lisäksi valkoinen, kuten sanottu, ja siis ehdottoman siveä ja nuhteeton. Kuinka hän olisi voinut olla missään kosketuksissa ilotyttöjen kanssa — oikeuden edessä. Oikeudessa puhutaan eri asioita, klubissa taas eri. Viftipöydässä sitä kyllä mielellään turistaan seikkailuista ulkopuolella pyhän valkokodin piiriä, mutta julkisessa paikassa — kuinka sellainen voisi pälkähtää kenenkään päähänkään?
— En tunne syytettyä, vakuutti kamreerimme vielä toistamiseen yhä leukaansa hieroen, mutta entistä vakuuttavammin — rauhoittuneempana.
"Oikeus" huokasi helpotuksesta. Sillä hyvätuulisuudestaan huolimatta oli se — pantuaan merkille todistajan ilmeisen levottomuuden — hetken pelännyt, että tämä ehkä alkaisi puhua typeryyksiä — äityisi kertomaan mitä mahdollisesti tiesi. Mutta eipäs — herran kiitos.
Todistaja ei siis tiennyt mitään, ja sai mennä.
Mutta juuri kun hän oli astumassa kynnyksen yli, helähti hänen takanaan mitä sydämenpohjaisin nauru. Syytetty antoi todistajan sillä ymmärtää, ettei hän ollut muuta odottanutkaan: tunsihan hän tuttavansa. Olihan hän siksi monta kertaa ollut tekemisissä tämän ja monen muun valkoisen isänmaanystävän kanssa, että tiesi mitä sorttia nämä olivat väkeä. Olipahan vain lystikseen pannut miehen valkosielun puntariin. — —
No niin. Oikeus ei suvainnut mitään lieventäviä asianhaaroja. Päinvastoin: tyttöhän oli syyttä suotta vain vaivannut oikeutta, ja niin tuomittiin kelvoton ystävättäremme niin ja niin monen vuoden kuritushuonerangaistukseen.
Kuinkas myös.
Mutta sosietee ei ollut oikein tyytyväinen kamreeriin. Sanoi tämän esiintyneen typerästi.
Eihän tämän nyt olisi tarvinnut mennä ottamaan valalleen, ettei hän lainkaan tuntenut syytettyä — herra jumala: kuka tässä nyt sitten ihan ilman virhiä on, hm —. Olisihan hän voinut rykäistä ja sanoa jotakin, että kenpä ei nyt häntä tuntisi tai jotain sinnepäin, joskaan ei sen enempää. Mutta niin jyrkkä, naurettava kieltäminen, se ei vaikuta oikein vakuuttavasti, varsinkin kun nyt jokainen ymmärsi, että se likka-pahuus se oli hänen henkensä pelastanut, joskaan ei ollut sanonut sitä edes oikeudessa. Vaikka toisakseen: mitäs siitä, kunhan tyttö vain sai tuomion.
Niin päätteli valkoinen valioyleisö, ja klubeissa piisasi pitkälle hauskuutta siitä, miten katutyttö oli tehnyt kamreerin vaarattomaksi.