JUHANNUSLAULU
Ol' ihanimmat kevättoiveet maassa ja kansa viihtyi uness' onnekkaassa juhannusjuhlasta, mi kohta koittaa, kun täyden päivän paiste kylmän voittaa, kun hanget sulavat ja pilvet haihtuu ja kuurakukat nurmen nukiks' vaihtuu, kun kaikki, jok' on murhett' ollut pelkkää suloisimpana säveleenä helkkää; näin Suomen maassa koru-unta nähtiin ja kauas katseltihin toivon tähtiin.
Mut tulless' ajan, jolloin viimeistäänkin ol' aika saapua jo suvisäänkin, ei tullut tuo, ei kesä koittanutkaan ja tuot' ei nähneet isänmaassa kutkaan, ei nekään, jotka suurimpina muita olivat aina soittanehet suita; vain kevät loppui, mut ei tullut suvi, ja äkin loppui ennusunten huvi, kun takatalvi vierahaksi kulki ja jää ja hyy ja huura päivän sulki.
Taas maata myöten meni vilu viima, taas heräs öisten peikkoin villi kiima ja ajattaret täällä karkeloivat ja kuolonparahdukset maassa soivat ja yötä päivää kuultiin nyyhkytystä, kun hetki uus toi uutta kärsimystä, kun toivovinkin silmä kyynelehtyi ja usko, voiman lähde, tyyten ehtyi ja epätoivoll' oli kaikki valta ja tuskin kukaan nosti pään sen alta.
Ja, niinkuin aina käy, kun suur' on hätä ja voimatyö kun etsii tekijätä, ei löytynytkään monta mainituissa urhoissa kuuluiks' tulleiss' eikä muissa, jotk' kestänehet olisivat täällä, kun kuolon peitsi päilyi päiden päällä, ei ollut montaa miehenmoista noissa, jotk' opin saivat ensitaisteloissa, ei ollut montaa vanhaa eikä nuorta, joidenka kunto ei ois ollut kuorta.
Vaan moni kunnon "karhu" ehdollansa rautaisen riimun kantoi kaulassansa ja pillin mukaan tanssi tanhuoilla, kun tahtia löi epätoivo noilla, tai taiten muuttui lammasnahkaiseksi ja paoss' yksin pelastuksen keksi, ja moni, johon toivon katse luotiin ja jolle kansan teon valtuus suotiin, kuin Juudas petti meidät penningeistä ja astinlaudan "arvon" laitti meistä.
Ja tuossakaan ei kaikki ollut vielä: Nuo kurjat raukat oli vielä tiellä, kun harvat miehet, miehet suomalaiset ja isänmaalle kaunehimmat naiset nous väkivallan mahtikättä vastaan oikeutta puoltaen kuin äiti lastaan, kalleimman vuoksi itsens alttiiks' antain, uljaana, uupumatta kuormaa kantain — pinqviinit luihut lainasiivin lensi ja kotkaparven esteheksi ensi.
Mut niinkuin myöskin ollut ompi aina: Ei ijankaiken takatalvi paina, ei ijankaiken orja ole vapaa, myös kosto kerta kostettavan tapaa, ei ijankaiken kurjat kunniassa saa olla eikä muita polkemassa, ei ijankaiken suurta oikeutta jaloilla poljeta kuin langennutta, ei kansaa, jok' on elämähän säätty, oo vielä koskaan kuolemahan häätty.
Niin myöskin Suomen suurin hätä herkes ja vielä kerran päivänpilke kerkes pimeyden halki valon tänne tuoden ja edes onnen erän pienen suoden, synnyttäin toivon, uskon, että huomen sittenkin kerta nousee ylle Suomen ja että sentään saattaa suvi tulla töin uotellessa eikä uinailulla ja että juhannusta viettää saamme, kun terve Suomi taas on sairas maamme.