UUDISTUSTEN AIKANA
Ankarasti yhteiskuntaruumiin valtimo nyt lyö, kuumeisesti veri virtaa, jänteet kaikki jännittyy; joukot, joiden yllä häilyy väkivallan vainoyö, kahleitansa katkoo, etsii miss' on surun synkkä syy; nousee naiset, nousee miehet, ennen aina torkkuneet, katsovat ja kysyvät ja vastausta vaativat; laumat, joiden tarmon raudan tuskat ovat karaisseet teräkseksi, itsellensä sota-aseet laativat, käydäksensä taistotielle, mitatakseen voimiaan kanssa ajan hirmuhengen, jonk' on uhka päällä maan.
Kaikki kärjistyy. On ilmass' sähköä ja salamaa, niin ett' työläs aivan on jo inehmoisen hengittää, eikä levonaikaa tuskin kukaan kuolevainen saa, vaan on pakko kunkin elää töistä täyttä elämää; syntyy aatteet, oudot, kummat, ennen syntymättömät, joiden voiman täytyy täällä tuta tyyten ihmisen; kaikki, kaikki etsivät ja kaikki myöskin löytävät jotain uutta, jost' ei ennen tiennyt mitään ihminen; joka hetki tarjoaa nyt tavatonta; tapahtuu tekoja, joit' ei oo tuonut ilmi aika mikään muu.
Eikä enää tuskin mikään hämmästystä herätä, vaikk' on joskus eessä silmäin kuva kauhun kamala; kukin näät nyt tuntee, että aikakauden elämä, vajaaks' ennen jäänyt vaatii ihan mitä tahansa; uudistuksen eilismuoto tänään on jo vanhennut, teko eilen tehty, tämänpäivän teon rinnalla, on kuin sävel ennen soinut, väsynyt ja vaiennut; melkein kaikki uusi saadaan ihmishengen hinnalla; sortuu yksilöitä, sortuu joukkojakin, laumoja, kuolon kylmä käsi korjaa ruumisrunsait' aumoja.
Sekasorto vallitsee. Mut kukin selvään nähdä saa, että, vaikk' on mullinmallin yhteiskunta kokonaan, alinkerta kohoo, kohoo, ylin tapaa alempaa, rajat rikkuu, uomat täyttyy muotoon sopusointuisaan; eivät estä sulut, salvat eikä padot paksuimmat kehityksen kulkua ja ajan virran vyörynää; välttämättömyyttä vastaan turhaan esteit' asetat; niinkuin lukin seitit särkyy luonnon pakon eessä nää. Luonnon lait, nuo suuret, pyhät eivät salli rikontaa, ken käy niitä vastaan, hänpä niiltä tuomionsa saa.
Ja tää aika rikas, runsas, onkin ennenkaikkea meidän, meidän aikakautta, aikaa pohjakerrosten. Nyt on meidän vuoro tullut kerta suumme auaista jälkeen vuosisatain vaivain, kärsityiden kauhujen, — tullut vuoro sanoa, mit' ennen emme sanoneet; käydä työhön, joka meitä varronnut jo kauan on; aika ottaa tuo, mit' aina ennen oomme anoneet: ihmisoikeus ja -onni, palkka jälkeen ansion. Menneisyys ei ollut meidän, olkoon aika tää ja uus, olkoon jälkeen onnettuuden osa meidän onnekkuus!