LEMMINKÄISEN LAULU
Noinpa lauloi Lemminkäinen, Kauko virtensä viritti, lauloi laulunsa paraimman, virren muita virkeämmän, kun oli koossa kassapäitä, kylän miehiä kisassa:
En hyli haarikon hyvyyttä, enkä inhoa olutta, kun on tullut juhlatunti, hetki riemuisten remujen: olut on oiva Luojan lahja, pantu urhojen iloksi.
En ma karta kassapäitä, kylän kaunoja pakene, kun on heissä hempeyttä, verta valtimon varana: lempi miehen miehistävi, urhon uljaaksi tekevi.
Mutta kun on murhe maassa, kauhu kansassa Kalevan, soi vasama vainolaisen, vinkuvi vihainen nuoli, kuolon kalpa kalskahtavi, hiekka hurmetta hikoopi,
silloin jätän juhlajuomat, jätän ohraset oluet, heitän kaikki kaunokaiset, korukassat, kukkapääköt ajan vastaisen varaksi, rauhavuosien ratoksi;
otin orhin kiiltokarvan, soimelta jalosukuisen, otan kalvan kaikkivallan, säiläni tuliteräisen, otan kintahat kiviset, rautapaitani paraimman;
menen vastaan vainolaista, kohti kauhua kovinta; enkä ma palaja ennen, kotikonnulle halaja, kuin on vaino vaimentunut, aika onneton ohitse:
Ei sovi iloita urhon, miehen naista nauratella, kun tuho tulossa ompi, väijyy vaara vainiolla, vilu vieras viljat viepi, voi virtana valuvi.