VI.
Tämän päivän perästä Holt ei enää jäänyt tupaan istumaan ateriain perästä. Hän vielä nytkin puhui samalla ystävällisellä äänellä Elinalle, jommoiseksi hänen entinen harvasananen ja vähän kylmäkiskonen puhetapansa oli viimeisinä aikoina muuttunut; vaan hänessä ilmaantui myös hiljasta surullisuutta, milt'ei toivotonta neuvottomuutta, jonka näkeminen oikein säälitti. — Jonkun ajan perästä minä taas aloin käydä hänen konttoorissaan ja tavarahuoneessaan. Hän oli yhtä ystävällinen minua kohtaan kuin ennenkin, vaan ei kumminkaan ollut yhtä puhelias. Usein siitä kuitenkin syntyi puheluakin ja ehkäpä useamminkin semmoisista yleisistä asioista, joita ennen olimme keskustelleet ani harvoin.
Tiesin jo ennenkin, että hänellä oli oppia, vaan että hän oli lukenut muuta kuin mitä kuului hänen ammattiinsa, sen vasta nyt sain tietää. Hän luki mielellään luonnontieteellisiä kirjoja, vaan etupäässä semmoisia, jotka olivat vanhempia ja joissa puollustettiin semmoisia mielipiteitä, jotka olivat hänen kouluaikanaan yleisiä. Historiaakin hän luki, varsinkin valtiohistoriaa. Hän rakasti enimmin niitä kirjailioita, joilla oli yksinkertanen ja jokapäivänen esitystapa ja päätöksissään olivat käytännöllisiä. Niitten kirjailijain, joilla oli enemmän kuvaileva kirjotustapa, luuli hän olevan epäluotettavia, ja kaikki, missä oli edes vähäkin filosofiaa, oli hänelle hyvin vastenmielistä. Olin ennen huomannut, ettei hänen kirjahyllyillään ollut yhtään kaunotieteellistä teosta. Nyt näin, että hän ei koskaan lukenut mitään semmoista, ja luulenpa melkein, että hän arveli runoiliain sekä niiden, jotka lukivat runoelmia, olevan lapsellisempia, kuin sopii täysikasvuselle ihmiselle.
En tiedä oliko tämä Holtin omituisuus, että yksi kirjallisuuden osa ei ollut hänen mieleensä, syynä siihen, että Elina luuli sedällään olevan yleensä hyvin vähäsen hengen sivistystä. Varmaankaan hän ei luullut sedällä olevan mitään halua kirjojen lukemiseen. Kun kerran sanoin huomanneeni, että hän oli lukenut paljon enemmän, kuin olin luullut, Elina lyhyesti vastasi: "Vai niin? En minä ole huomannut sitä missään". Niin myös eräänä kertana, kun satuimme puhumaan Vang'ista, Elinan epäilykset Holtin yleisestä sivistyksestä tulivat selvästi ilmi. — Eikä hän yleensä pitänyt mitään tästä "patriootista", vaan lausui aina hänestäkin ankarat päätökset.
Hän muka näytti olevansa pelkuri, kuin hän pakeni tämmöiseen maailman soppeen, jos hän todellakin tunsi kykenevänsä suurempiin toimiin. Jos hänessä olisi ollut todellista intoa, niin hän toki olisi jäänyt taistelukentälle, Elina arveli. Ja hänen käymisillään Holtin luona ei voinut olla mitään kunnollista syytä. "Onhan hän paljon lukenut mies", hän sanoi, "eikä hän huoli siitä, mitä Holt toimii. Minkähän tähden hän siis istui Holtin luona illan toisensa perästä? Hän tekee Holtista pilkkaa" — ja siinä tuli omituisesti kylmä ja uhkaavainen loisto hänen silmiinsä —; "mutta minä sanon sinulle, että Holt todellakin on kovin hyvä sillä tavoin kohdeltavaksi".
Tämä oli ainoa kerta, jolloin kuulin Elinan puhuvan setänsä puolustukseksi, ja tämän hän teki niin, että huomasin hänen kyllä, kuin niin oli, voivan pitää hänen ihmisarvoansa kunniassa, ja ett'ei sallinut muitten loukata hänen kunniataan, jos hän ei itsekään voinut sopia hänen kanssansa.
Koetin puollustaa "patrioottia", mutta turhaan. Elina ei uskonut Holtilla olevan kirjallisia tietoja ja vielä vähemmin hän otti uskoakseen, että kirjallisesti sivistyneet ihmiset voivat halulla käsitellä semmoisia käytännöllisiä toimia, joissa hänen aikansa kului.
Todellakin, kuinka omituista! Sedän koko asioitseminen ja yleensä koko kotiseudun elämä, joihin Elina tätä ennen kaikilla ajatuksillaan oli kiintynyt, niistä oli hän nyt kokonaan vieraantunut. Muistin sitä aikaa, jolloin Elina otti sillilastit vastaan laivasillalla ja jolloin hän tunsi sedän tavarahuoneen ja asiakirjat yhtä tarkkaan kuin setä itse ja hänen työläisensä vielä tarkemminkin. Muistin kerran ihmetelleeni sitä, että semmoiset asiat voivat vetää puoleensa minkään ihmisen koko huomiota ja kaikkia ajatuksia. Kuinka kaikki nyt oli muuttunut! Tähän seutukunnan rauhalliseen elämään olin minä nyt monessa suhteessa mieltynyt. Tämä mutkaton työn harrastaminen ja nämät monet "pienet tapahtumat" olivat vähitellen miellyttäneet minua ja tulleet minulle rakkaiksi, vaikka muutama vuosi takaperin en olisi luullut sitä mahdolliseksi.
Mutta Elinalle tämä pieni maailma oli aivan vieras. Hänelle kävi ikäväksi, kuin puhuin näistä läheisyyden asioista. Halu toimiella tosimaailmassa näkyi kokonaan hävinneen hänestä; hän tahtoi vaan lukea ja taas lukea taikka kuulla minun kertovani.
Ja luimmehan jonkun aikaa niinkuin ennen muinoin, olimme kävelyillämme ja puhuimme siitä, jonka olimme lukeneet. Vaan äkkiä huomasin, ett'eivät kirjatkaan enää voineet vetää hänen ajatuksiaan puoleensa. Hän lukiessamme usein näytti hajamieliseltä, taikka huomasin hänen katselevan levottomin, kysyvin, tarkastavin silmin, aivan kuin hän. alati olisi odottanut jotakin erinomaista tapahtuvaksi. Toisina hetkinä hän näytti närkästyneeltä ja olevan pahoilla mielin. Oli niin kuin hän vähitellen menettäisi jonkun rakkaan toimeen, taikka alkaisi huomata, että joku asia, johonka hän oli uskonut, alkoi pettää. Tahdoin usein puhua hänen kanssaan siitä; mutta kerrassaan oli tuo omituinen, tarkastelevainen katse hävinnyt, ja minun täytyi kysyä itseltäni, enkö ollut nähnyt väärin. Elinani oli muutoin niin muuttumatta, ehkä vaan vähän enemmän ajatuksissaan ja mietteissään kuin tavallisesti. Välistä minä kuitenkin luulin huomaavani, että tuo mietiskelevä katse ilmaantui varsinkin sedän läsnä ollessa ja että se etupäässä tarkotti häntä.
Arvelin, että Elinakin oli huomannut sedän muuttuneen käytöstavan, sekä nähnyt hänessä ilmaantuvan surullisuuden, ja että tyttö sydämmestään katui päästämiänsä kovia sanoja; ehkä hän ajatteli ja muistutteli itselleen kaikkia, mikä oli tapahtunut heidän välillänsä, ja ehkä hän huomasi, että oli voinut olla jotakin vikaa hänenkin puolellaan, ja ehkä hän nyt odotti, että setä jollakin tavoin lähestyisi häntä, jotta hänkin voisi sanoa sedälleen jonkun ystävällisen ja sovinnollisen sanan.
Olisin sydämmeni pohjasta suonut, että olisin arvannut oikein; sillä kävi joka päivä selvemmäksi, että Elinakin kärsi kovasti tästä heidän välisuhteestansa ja kaipasi parempaa sovintoa.
Tähän aikaan kerran tapasin Vangin maantiellä. Hän oli pahalla tuulella, vaan puhelias kuin ainakin. — "Todellakin te olitte oikeassa", hän alkoi, "kuin jouluaattona sanoitte minut yksinäiseksi. On tässä maailman sopessa surkean yksinänsä. Tekopyhiä, jäykkiä, vanhoillaan olevia, kynsiensä pureksioita ovat kaikki täällä. Käynhän minä usein Holtin luona, — hän on, kuten tietty, hyvin mielevä ihminen", — hän lisäsi ikään kuin puolustukseksi — "Mutta nyt, kuin hän on ruvennut ihmisvihaajaksi, niin on vaan surua hänestä".
"Ihmisvihaajaksiko?"
"Niin kyllä, ettekö ole havainnut sitä?"
"En tiedä —".
"Kyllä sen uskon, ett'ette ole sitä huomannut. Täytyy tuntea se mies hyvin tarkoin, voidaksensa tietää, mitä tunteita on hänen sydämmessään —. Katsokaa, hän ei ole mikään keskusteleva ihmiskunnan jäsen, vaan tupakoiva ja kuunteleva. Ja kuin semmoiselta mieheltä piippu jää unhotuksiin ja kuunteleminen pettää, hänen omien ajatuksiensa tähden, silloin on jo paha merrassa".
"Niin, olen kyllä nähnyt —"
"Sepä on omituinen mies", keskeytti "patriootti" puheeni; "nähkääs esimerkiksi: olen vakuutettu siitä, että tässä Holtissa oikeimmittain on vapaudenpuolustaja".
Minä luultavasti ihmettelin hänen puhettaan, sillä hän jatkoi: "Niin, ihmetyttääkö se teitä? Eihän se olekaan aivan silmiin paistava asia. Eikä hän tosin ole mitä minä sanoisin taipuvainen valtiollisiin asioihin — ymmärrättehän minua? Hän vaivoin puhuu semmoisista yleisistä asioista, vaan hän on aina mielellään kuunnellut, kuin joku puhuu niistä sydämmensä pohjasta ja vapaamielisesti. Niin, ei voisi oikeastaan uskoa, että hän on patriootti. Kuin puhelen hänelle valtioasioista, niin hän istuu tyvenesti ja hymyillen, ikäänkuin koko tuo olisi vaan kalan totkusia, ja välisti hän sanoo — tietysti ivalla, ymmärrättehän —: 'niin, heidän olisi pitänyt kysyä neuvoa sinulta', tahi: 'tuhat tulimmaista, jospa sinä olisit hallituksessa'. Vaan jos asiata tarkemmin katsoo, niin hän kumminkin harrastaa tämmöisiä; hän vaan ei tahdo tunnustaa sitä. — Mutta nyt on kaikki lopussa: hän ei sano uu:ta eikä aa:ta, hän ei edes hymyile eikä polta ei niin savuakaan".
Olimme kotimme edessä. Kysyin "patriootilta", eikö hän tahtonut pistäidä sisälle. Hän kiitti ja kapsimme ylös minun ullakko-kamariini. Tässä vieraani valitsi suurimman piipun, jonka voi löytää, istuutui sohvankulmaan ja alkoi tuhuutella savupilviä.
"Puhuimme Holtista", hän sanoi. "Niin, nähkää, koko hänen onneton tilansa on syntynyt hänen rettelöstänsä Elinan — anteeksi — en muistanut — olettehan — hm —"
Pyysin hänen selvemmin puhumaan ajatuksensa.
"Te suvaitsette? Noh. Niin, nähkääs, tyttö on kaikesta huolimatta kuitenkin hänen silmäteränsä. Naimatonna, — lapsetonna — se on usein surkea tila, voitte uskoa. Ja Elinasta hän piti niin, kuin omasta lapsestaan. Luulen, että se tulee olemaan hyvin raskasta Holtille, kuin tyttö jättää hänet".
Minä rupesin äkkiä kuuntelemaan tarkemmin. "Luuletteko todellakin — että — että —". Pysähdyin ajatellessani, että Holt olisi tahtonut saattaa hänet jättämään —
Vaan Vang jatkoi: "Olen tuntenut hänet kauvan ja sanon Teille, että Holt vasta silloin alkoi ruveta ihmisiksi, kuin Elina tuli taloon. Tuo lempeä, milt'ei lapsellinen juoni hänen luonteessaan — ettekö koskaan ole huomannut, kuinka helläsydämminen hän voi olla? niin, nähkääs, se on tullut Elinasta."
"Patriootti" luultavasti huomasi ihmettelemistä ja epäilystä silmissäni; sillä hän jatkoi: "Ettekö usko sitä? Te ajattelette samoin kuin moni muu ja kuin Elina itse, että hän päinvastoin on suuttunut Elinaan. Voin ymmärtää sen. Mutta, nähkääs, minä tiedän, että hän rakastaa veljensä tytärtä; minulla on satoja todistuksia siitä. Jospa vaan olisitte minun kanssani nähneet, kuinka tuskallisesti hän vakoilee, eikö Elina tahdo mitään muunnosta talossa, niin ette voisi epäillä enää. Mutta hän ei koskaan kysy mitään häneltä, ja kuin hän jollakin tavoin kierrellen on saanut tietää jotakin tytön tahtomista, niin ukkopaha panee sen toimeen tylyllä, ynseällä tavalla, ikään kuin hän ei kärsisi mitään vastustelemista. Ja perästä päin on hän aivan kuin kuumeessa, ennen kuin hän on saanut tietää, oliko hänen toimensa oikea vai puuttuuko siitä vielä jotakin. Ooh, on eriskummallista, että niin suoramielinen mies koettelee olla viekas ja käydä kiertoteitä, kuten silloin, kuin hän on tahtonut saattaa minua tutkimaan, kuinka hänen toimensa on ollut mieleen. Hän on vallan typerä semmoisissa; mutta minä en koskaan ole antanut hänen nähdä, että yskän ymmärrän. Ja tietäkää, että hänellä on koko varasto semmoisia tavaroita, joita hän on kuullut tytön haluavan ja joita hän on heti toimittanut, vaan ei ole uskaltanut lahjottaa Elinalle. On siellä koko kirstullinen kirjoja — ne ovat siitä ajasta, jolloin tyttö alkoi innostua lukemiseen. Oletteko nähnyt tuon pienen purjeveneen, joka on tavarahuoneen kyljessä? Ei siihen ole laitalautaa pantu, ei naulaa lyöty, jota Holt ei ole ollut katsomassa, tarkastamassa. Se on sievin, somin venonen, kuin voi ajatella; se on tehty semmoisella huolella ja tarkkuudella, voisinpa melkein sanoa rakkaudella, että voi liikuttaa kenen mieltä tahansa. Mutta se on käyttämättä tuolla vajassa — ja luulenpa, ett'ei Elina ole sitä edes nähnytkään; ei Holt varmaankaan ole sanonut, että se on häntä varten tehty. Entä silloin, kuin tyttö oli sairaana! Silloinpa voi selvästi nähdä sedän huolta hänestä. En tiedä milloinka hän siihen aikaan nukkui ja söi. Tapasin hänet aina täysissä tamineissa, enkä häntä koskaan nähnyt ruualla enkä talon ulkopuolella, paitse kuin hän haki tohtoria. Näytti siltä, kuin hän eikä tyttö olisi ollut kuoleman kourissa. Ja sitten teidän olisi pitänyt nähdä hänet sinä päivänä, jolloin pahin vaara oli ohitse ja oli varma, että tyttö toipuisi. Tulin hänen luoksensa aamupäivällä. Enpä ole koskaan nähnyt mitään niin — niin — kuinka sanontaan — vilpitöntä — kuin hänen ilonsa. Hän ei tullessani sanonut yhtään mitään Elinasta, vaan ehdotti, että joisimme lasin viiniä yhdessä. Tiedätte kuinka raitis hän on ja että hän tuskin voi erottaa toista viinilajia toisesta. Teidän sitten olisi pitänyt nähdä hänen istuvan siinä ja muka tuntiansilmillä katselevan pulloa, iloitsevan nimikoristuksista ja lyyjypaperista sekä olevan mielissään viinin väristä ja hajusta. Ja samoin kaikesta mitä tuli hänen silmiensä eteen: oli ikään kuin maailma olisi ollut uuden uutukainen; olipa muka ihmeellistä kuinka päivä niin loisti sinä päivänä, kuinka merenvuono oli omituisen sinertävä, ilma omituisen raitis, kuinka heinä oli kasvanut niin ihmeen paljon viime aikana, ja hänen käydessään tavarahuoneessa hän huomasi, että kaikki mitä oli tullut tehdyksi siellä sillä aikaa kuin hän oli ollut kokonansa poissa sieltä, sekä puotipoikien että työmiesten puolesta, oli niin ikään omituisen somasti tehtyä, kuin kaikki muukin. Heidän piti saada lisäpalkkiota siitä. Semmoisena minä en koskaan, en koskaan ole nähnyt häntä, en ennemmin enkä sittemminkään. Mutta kuin Elina tuli sinne, oli hän aivan entisellään. — Välisti hän voi olla vähän naurettavakin, esimerkiksi silloin, kuin hän rupesi pukemaan itseänsä uuden kuosin mukaan. Niin todellakin, sen vakuutan teille, Holt on ollut puettuna uusimman kuosin mukaan koko kahdeksan päivää. En voi sanoa kuinka hämmästyin kerran nähdessäni Holtin jalat pistettyinä ahtaihin housuihin niiden väljäin asemesta, joissa hän muuten kävi, ja kuin hänen yllänsä näin pienosen, hienosen konttorinutun sen väljän nutun asemesta, johon hän muutoin oli niin mielistynyt, ja kaulan ympärillä oli uusikuosinen pystykaulus tullut hänen tavallisen leveän ja alas päin käännetyn kauluksensa sijaan. Hän kävi aivan tulipunaseksi, kuin rupesin silmät rengallaan tarkastamaan häntä kiireestä kantapäähän. Hän ei ollut millänsäkään; mutta minun mieleeni johtui heti, että Elina muutamia päiviä ennen oli sanonut, ett'ei hänestä näyttänyt somalta, kuin ihmiset ovat puettuina niin vanhan tavan mukaan, että paistaa toisien silmiin. Mutta ei se kauan kestänyt tuo yritys olla uuteen kuosiin puettuna — hän näytti eriskummalliselta uusissa vaatteissaan ja huomasipa hän sen itsekin; sillä eräänä päivänä minä näin hänet vanhassa nutussaan, väljissä housuissaan ja leveässä kauluksessa, ja nyt hän vasta oli oikea Holt jälleen. — Minä kysyn teiltä, voipiko vielä, tämä kaikki lukuun otettuna, epäillä hänen lempeyttänsä Elinaa kohtaan!"
Minun täytyi tunnustaa "patriootin" olevan oikeassa. Olin aina mielessäni aavistellut, että Holt kumminkin piti veljensä tyttärestä. Mutta yhä vielä olin aivan ihmeissäni siitä, minkä tähden hän niin ankarasti salasi tunteensa Elinalta.
"Niin, on se omituista", Vang sanoi. "Hän on häneltä kätkenyt oikean mielensä, ja hän on vielä päälle päätteeksi käyttäinnyt niin, että Elinan on ollut pakko uskoa, että hänen olonsa Holtin luona on sedälle rasitukseksi. Hän sen tähden on monta kertaa koettanut toimittaa häntä pois luotaan. Hän on tahtonut, että Elina muuttaisi vieraille taikka lähtisi ulkomaille". — Minä tiesin sen. — "Niin, ja minkä tähden? kysyin häneltä kerran. Ooh, hän vastasi, onhan se parempi, kuin täällä tyhmistyä minun seurassani. Se on selitettynä: Mitä minä, joka olen vanha, vähän omituinen ja ilman suurempaa kirjallista sivistystä, voin olla semmoiselle nuorelle neitoselle, kuin Elina on? Ja hän tuntee hänet, hän tietää, että jos tyttö aavistaisi kuinka katkeraa se olisi Holtille, jos Elina menisi pois, niin tämä silloin luulisi olevan velvollisuutensa elää ja kuolla tuolla sedän pienessä hökkelissä. Mutta Holt ei millään neuvoin tahdo, että Elina luulisi olevansa missään kiitollisuuden velassa häntä kohden, ja sen tähden hän ei koskaan katso sinne päinkään, missä Elina on".
"Patriootin" selitys Holtin menetyksen syistä näytti minusta vähän tekaistulta. Mutta en minäkään voinut löytää mitään parempaa. Yksinänsä neljän seinän välissä oleskelevat ihmiset kyllä voivat tulla niin aroiksi ilmoittamaan tunteitansa, että se viimein kääntyy todelliseksi sairaudeksi; mutta mitä minä nyt olin kuullut lausuttavan Holtista, siitä ei minusta näyttänyt voitavan syyttää ainoastaan hänen kainouttaan ja hänen vastahakosuuttaan ilmottamaan tunteitaan.
Mutta Vang jatkoi: "Olen varma siitä, että Te Elinan sulhasena ette koskaan ole saaneet muuta kuin ystävällistä kohtelua häneltä".
Sitä en voinut kieltää.
"Olen myöskin vakuutettu siitä, että hän puolestaan tahtoisi tehdä kaikki minkä voipi, toimittaakseen Teille niin pian kuin mahdollista omaa kotia".
Minulla oli todistuksia tästä, joita en kumminkaan kertonut hänelle.
"Ja minä sanon Teille, että hän on melkein kuoleman tuskalla odottanut seuraavan päivän tulevan, jolloin Elina kävisi semmoiseen yhteyteen, että hänen tulisi jättää Holtin koti. — Niin se on. Näyttääkö tämä kaikki Teistä omituiselta? Minusta se näyttää jalolta".
En sanonut mitään siitä. "Patriootti" oli hetken vaiti, ja sitten rupesimme puhumaan toisista asioista. Vähä väliä "valtiolliset harrastukset" vallottivat koko hänen mielensä. Minä olin vaiti ja ajattelin omia asioitani, josta oli seuraus, että "patriootti", jättäessään minut hyvästi, ylisteli minun "vilkasta yleisten asiain harrastusta".