VII.
Joku aika myöhemmin, talven muuttuessa kevääksi, Elina pyyti minut ulos kävelylle — emme pitkään aikaan olleet missään kävelemässä.
Muutaman viikon leuto-ilma oli sulattanut lumen pois kaikista laaksoista, Äkkiä oli sitten taas tullut kylmä, tiet olivat kovat, ruohossa ja puissa oli paksu kuurapeite ja puut näyttivät villavaippoihin verhotuilta ihmisiltä. Kenttä rätisi ja ritisi astujan jalkain alla, ja lepikossa oksat taittua raksahtelivat, kuin astui sen läpi. Pienissä lammissa, joihin tuulen henki ei päässyt, oli harvahko luikea jää, jonka läpi taisi nähdä viheriät pohjaruohot taikka lukea pienet kivet, jos oli hietapohjaa. Kuin päivän säteet välkkyivät huurteisien kenttien ylitse, niin näytti kuin tuhansien tuhatta silmää äkkiä olisi auennut kaikkialla puissa ja ruohostossa, ahneesti juomaan valon nestettä. Oli yksi noita päiviä, jotka talven hävitessä herättävät syys-ajatuksia ja uskotuttavat meille uuden talven tulevan eikä minkään kevään ja kesän.
Astuimme rinnakkain alas järvelle päin. Äkkiä Elina katsoi minuun ja sanoi: "Minulla on jotakin, jota jo kauan olen aikonut sanoa sinulle: Ei ole mieleeni, että sinä niin usein käyt Holtin luona".
"Ja minkä tähden ei se ole mieleesi?"
"Sen sanon sinulle. Sinun siellä-käyntisi ovat samasta syystä minulle vastenmielisiä, kuin Vanginkin käynnit. Ette voi olla pitämättä häntä pilkkana, muutoin en todellakaan ymmärrä, mitä hänen luonaan toimitatte".
"Nyt olet aivan harhassa, kuin luulet meidän tekevän pilkkaa Holtista, enkä ymmärrä, kuinka olet voinut ajatellakaan tuommoisia. Vai luuletko todellakin Holtin olevan semmoisen miehen, että kärsisi semmoista kohtelua. Voin kertoa sinulle, että Holt kyllä välisti lausuu jonkun sievän pilan 'patriootista', mutta ei tämä koskaan Holtista".
Elina tähysti hetkisen maahan. "Mutta sinähän et ainakaan tunne hänen luonaan muuta kuin ikävää ja käyt siis hänen luonaan vaan näyttämässä hänelle kunnioitustasi".
"Siinä myöskin erehdyt; setäsi ei ole mikään ikävä mies".
Elina pysähtyi ja katsoi minua syvästi silmiin ja vähän ihmeissään hän sanoi: "Sano minulle: saattaisitko todellakin tyytyä läpi koko elinaikasi istumaan tuolla Holtin konttorissa taikka olemaan tämmöisen pienen seudun lääkärinä?"
"Saattaisinpa kyllä — ainakin jälkimäistä", vastasin avomielisesti.
Elina alkoi taas käydä eteenpäin ja hänen katseensa ilmotti miettimistä. — "Luemme niin monesta suuresta asiasta" — näin hän alotti taas —; "sinusta olisi toki pitänyt tulla jotakin parempaa —". Hän pysähtyi.
"Mitä tarkotat?"
"Jos olisin sinuna, niin luulisin tahtovani olla siellä missä — siellä, missä tapahtuu enempi kuin täällä, — missä ihmiset ovat toisenlaisia —".
Siis taasen tuo ajatus, mitä on tuolla seudun ulkopuolella, liikkui hänen päässänsä.
"Ylimalkain on elämä yhdenlaista kaikkialla", vastasin.
"Tuota et lausu oikein todella", hän sanoi pysähtyen ja katsoen minua vakavasti silmiin.
"On se tavallansa yhdenlaista — ei ulkonäöltään —".
"Mutta täällä ei ole ketään joka — joka — en taida sanoa, mitä tarkotan, vaan — täällä ei ole ketään, joka" — hän mietiskeli hetkisen etsien oikeita sanoja — "joka huolii siitä paljosta" — hän oli taasen kotvasen vaiti ja sanoi sitten, ikäänkuin sanat olisivat olleet hänelle vaivaksi — "siitä paljosta suuresta ja kauniista, josta kuulemme ihmisten elävän tuolla ulkona maailmassa".
"Ooh, voidaan elää yhtä suurta elämää ja yhtä kauniisti ahtaimmissakin oloissa. Suuren maailman tapaukset eivät aina ole niin suurenarvosia. Eikä parhaimmilla lahjoilla varustetut aina elä kauniinta ja rikkainta elämää".
"Tuota en ymmärrä", Elina vastasi mietiskellen. "Minusta tuntuu, kuin olisi siellä jotakin parempaa, jonka eteen ihmiset siellä elävät, kuin se, jota ihmiset täällä askaroivat. Täytyy ihmisten siellä olla suurempia ja suurempia — suurempia myös asiat, joittenka eteen siellä saa harrastaa. Ja minä en koskaan tahtoisi elää pienemmän hyväksi, kuin saattaisin elää jonkun suuremman harrastuksen eduksi. — Tiedätkös, olen aina ihmetellyt, että sinä olet voinut pitää minusta, joka olen aivan kaikkein muitten kaltainen".
Minä naurahdin. Vaan hän oli aivan tosissaan, ja näkyi kyllä todella mietiskelevän näitä asioita, kuin ongelmaa, jota hän ei voinut selittää.
Olimme tulleet järvelle, johon maantie loppuu, ja käännyimme takaisin kotia päin. Kotiseutumme oli silmiemme edessä valotonna, talvikylmänä ja kolkkona. Tämmöisinä päivinä tuntuu siltä, kuin pienet yksityiset perhekunnat olisivat jäätyneet huoneihinsa ja vaipuneet talviunen horroksiin, ja kun aurinko vähän vaan pikimmältään tähystäisi uinailevien luo kertomaan, kuinka ihanaa on tuolla ulkona suuressa maailmassa, josta se oikeastaan on kotoisin.
Mutta tänä hetkenä tämän hiljasen seudun katsominen ynnä sen monet hiljaset perheet herättivät minussa aivan toisia ajatuksia. Johtui ikään nyt mieleeni kaikki tuo hyvyys, totuus ja kauneus, joita olin siellä nähnyt. Tulin juuri silloin ajatelleeksi, kuinka monta ihmistä olin tavannut näissä kaukaisissa laaksoissa, joissa tosin ei ollut suuria hengenlahjoja eikä suurta sivistystäkään, vaan jotka kumminkin elivät mielevämpää elämää kuin moni, joka oli osakseen saanut sekä kykyä että oppia ja tärkeimpiä virkoja. Ajattelin, että joll'emme niin helposti hurmaantuisi kaikesta, joka herättää hälinää ja huomiota maailmassa, niin tulisimme useammin kuin nyt huomanneiksi olevan enemmän mieltä ja totuutta köyhimmässäkin kotoaskareessa kuin maailman mainioissa urho-töissä.
Muistui mieleeni kuinka usein olen nähnyt tuota hiljasta jokapäivästä työntekoa näissä syrjäsissä paikoin valastavan suurella rakkaudella, joka on syntynyt alttiista itsensä uhraamisesta, nerollisesta toimeliaisuudesta, uskollisuudesta ja kärsivällisyydestä, jotka tekevät nämät työt suuremmiksi kuin monet maailman mainiot ja runoiliain ylistämät valtatyöt. Mutta kaikkea toimitetaan täällä niin hiljasuudessa, niin ilman melutta ja hälinättä, ja olemme niin tottuneet siihen, että se usein ei vaikuta meihin mitään, ja niiltä harvoilta ihmisiltä, jotka huomaavat tämän niin hiljasena näkyviin tulevan suuruuden, puuttuu niitä syviä mahtisanoja, jotka voisivat tehdä sen maailman mainioksi. Kyllä tosin muistin monta turhamaista, isottelevaa, raakaa ja halpaa seikkaa. Tiesin kyllä, että ilman henki kaikissa tällaisissa pienissä yhdyskunnissa voi tulla raskaaksi ja ummehtua. Onhan tuo aivan luonnollista siellä, jossa useimmilla ihmisillä ei ole aikaa eikä tilaa huolehtia muusta kuin henkensä elättämisestä ja jossa uudet ajatukset ja tiedot harvoin tulevat kuuluville. Mutta usein voi noissa alhaisissa tiloissa huomata sydämmien tykyttävän hellästi ja jalosti, voi siellä tavata ritarillisia tapoja ja ritarillisia töitä, ja onhan siinä kyllä elämisen aihetta, jos vaan silmä on auki tarkotusta kohti ja tahto on altis työhön ja toimeen.
Ajattelin tätä kaikkea ja puhuin siitä Elinalle, siten vastaten hänen kysymyksiinsä, ja kuin johtui mieleeni, että juuri Holt ja hänen työnsä ja toimensa monessa suhteessa olivat valasevia esimerkkejä siitä, jota tarkotin, mainitsin lopuksi hänenkin nimensä. Elina viittasi minulle kärtysästi. Mutta minä sanoin vaan jatkamiseen: "Niin, sinä ajattelet sitä, että hän ei ole mikään älykäs mies ja että hän ei ole oppinut eikä lukenut hyvin paljoa. Sen kyllä tunnustan; hän minusta kerran oli oikein ahdasmielinen ja turhia uskovaisen maamoukan esikuvana. Ja entäpä hänen päätöksensä ihmisistä ja asioista ovat hyvinkin vääriä; vaan tarvitseekin suurempaa hengensivistystä ennenkuin voi olla varsin oikeamielisenä. Mutta Holt on kuitenkin tavallansa ritarillinen mies. Puhu niiden kanssa, jotka ovat hänen kanssansa matkoilla talvisin pitkin meren rantamia, ja saat kuulla, että hän voi olla todellinen sankari. Puhu niiden kanssa, jotka tekevät työtä hänen luonaan, ja saat ihmetellä kuinka hän kykenee ottamaan muitten suruja omille hartioilleen ja kuinka paljon hän on tehnyt heidän kaikkien eteen. Ja itse tiedät parhaiten, kuinka seutumme vaivaset tuntevat hänen kuntoansa. Puhu Vang-'patriootin' kanssa ja hän on saattava sinut uskomaan — ei että hän on vapauden puollustaja —, mutta kyllä sen, että hän voi antaa arvoa myös semmoisille ihmisille, jotka hengenlahjainsa ja sivistyksensä puolesta niin paljon kuin mahdollista eroavat hänestä. Oli aika, jolloin en tätä uskonut Holtista, vaan opittuani tarkemmin tuntemaan häntä olen vakuutettu siitä, että hänessä on tavattoman harras ja uskollinen luonne, joka tuntee kaikkea hellemmällä sydämmellä kuin useimmat muut, ja että hän voisi tehdä uskomattomia niiden eteen, joista hän pitää. Että hän on ollut vähäsen tyly sinua kohtaan, se on aina tuntunut minusta oudolta; mutta olen, sitten kuin opin hänet tuntemaan, aina arvellut, että tässä varmaankin on joku erehdys, ja olen nyt vakuutettu siitä, että Vang on oikeassa sanoessaan…" — Pysähdyin hetkeksi, epäillen voinko ilmoittaa Elinalle puheeni tuon asianajajan kanssa.
"Noh, mitä Vang sanoo siitä?" hän kysyi, silminnähtävästi hyvin tarkasti kuunnellen.
Ja minä kerroin, vaan jos olisin tietänyt, kuinka se, jonka Elina nyt sai kuulla, vaikutti hänen mieleensä, niin kyllä olisin sitä ennen vähän arvellut.
Alussa hän katsoi minuun niin ankarilla, tarkastavilla silmillä, kuten olin jo nähnyt hänen kerran ennenkin tekevän, ja joka oli saattanut minut niin äärettömän hämille. Oli ikään kuin hän olisi epäillyt luotettavaisuuttani ja olisi tahtonut katsoa sisimpään sydämmeni pohjaan, tietääksensä minkä tähden todella sepustelinkaan tämän jutun. Mutta äkkiä hän loi silmänsä maahan ja pää kallistui alas. Vaan hänen kovasti sykkivä sydämmensä ja kuohuva rintansa ilmottivat, että hän hyvin kiihtyneenä kuunteli sanojani.
Kuin olin kertonut loppuun asti, Elina äkillisesti irtaantui käsivarrestani, pysähdytti käyntiänsä ja katsoi taasen tyystisti silmiini. Hänen silmissänsä oli niin omituinen katsaus, että tuskin voin sitä sanoilla ilmoittaa. Hän ensiksi katsoi minuun avosilmin ja ihmetellen, aivan kuin hän olisi minussa huomannut jotakin aivan uutta ja odottamatonta. Sitten hänen silmänsä muuttuivat elottomiksi ja kylmiksi. Hän käänsi ne vieläkin minua kohti ja kuitenkin oli kuin hän ei olisi katsonut minuun, vaan olisi tuiottaen etsinyt jotakin kuvaa omasta sydämmestään, josta se kumminkin oli haihtua pois. Mieltäni alkoi niin kaihottaa ja Elinani näytti minusta äkkiä niin vieraalta, että melkein ihmettelin, että hän oli minun lemmikkini.
Kuin hän huomasi, että minä kyselevin silmin katsoin häneen, niin hän loi silmänsä maahan ja tarttui käsivarteeni. Tulimme Holtin talon luo. Elina ei tahtonut mennä sisään, vaan ehdotti että pitkittäisimme kävelyämme. Käännyimme ja menimme takaisin järveä kohti. Elina liittäytyi kovasti minuun ja välisti hän painoi päänsä olkaani. Mutta ei kauvankaan, niin hän jätti käsivarteni ja riensi pois, kuin hän olisi tahtonut paeta jotakin. Sitten hän taas astui aivan hiljaan ja katsoa tuiotti etehensä. Kerrassapa sitten taas nousi helottava puna hänen kasvoillensa, hänen silmänsä vetistyivät ja hehkuivat, vaan loistivat samassa semmoisesta sydämmen tuskasta, että ehdottomasti tartuin hänen käsivarteensa ja kysyin: "oletko kipeä, Elina?"
Hän käänti äkkiä päänsä pois. "En — vaan olen — väsyksissä — luulen —". Hän istuutui lautaläjälle, joka oli tien vieressä, kallisti päätään alas ja tuiotti maahan. "Näytät niin raskaita mietiskelevän, Elinani — olenko pahottanut sinua muistuttamalla sinulle setäsi asioita?" — Hän vaan pudisti päätään ja antoi sen painua vielä alemmaksi. Hänellä oli taas entinen värinsä, se oli vaan ehkä vähäsen tavallista kalpeampi. Äkkiä hän taas nousi.
"Minua vilustaa", hän sanoi, kääri huivin tyystemmin ympärilleen ja tarttui taas käsivarteeni. Astuimme jälleen kylää kohti, vaan kuin Holtin talo tuli näkyviin, niin hän taas tahtoi kääntyä; hän näytti pelkäävän palata kotia. Vähitellen näkyi se liikutus, joka oli vallannut hänen mielensä, asettuvan. Hän tuli puheliaaksi ja iloseksi. Hän tahtoi, että kävisimme kaikilla niillä paikoilla, jotka olivat meille rakkaita niitten muistojen tähden, joita ne herättivät, hän puhui kaikista niistä sulosista hetkistä, joita olimme viettäneet yhdessä, ja kohta johtui hänen mieleensä moni ilonen tapahtuma kylän asukkaiden kesken.
Kuin tulimme sille paikalle, jossa oli lammikko ja siinä koko joukko lapsia luistelemassa, niin Elina pysähtyi ja sanoi; "Kas tuolla luistellaan. Sepä ennen oli ilosinta minkä voin ajatella. Kuin syksyn ensi jää oli järvellä, ja me jo päivän hämärtäessä kokoonnuimme sinne ja liitelimme, leikkielimme ja nauroimme, niin silloin oli mieleni niin ilonen ja hilpeä, kuin ei olisi ollut mitään surua maailmassa. Voi, kuinka kauvan siitä jo tuntuu olevan".
Oli hänen puheessaan ja käytöksessään sekä vienoa surua, lempeyttä ja oikullisuuttakin, jota en ennen koskaan ollut huomannut. Olin usein nähnyt hänet syvässä surussa ja vielä useammin ylen iloissaan —, mutta tämä vaihteleva mielenlaatu, jossa oikulliset mielenjohteet vilahtelivat kyynelsilmistä esille, se sopi niin vähän hänen luonteeseensa, ett'en voinut sitä ollenkaan selittää. Hän oli suopeampi kuin koskaan ennen, tarttui melkein tuskallisesti minuun kiinni ja sanoi: "Sinä olet hyvä ihminen. — Ja minun olet — eikö totta?"
Niin avosydämmisenä, niin puheliaana, niin lempeänä, niin hellänä kuin sinä iltana ei Elina ollut koskaan ollut. — Kerran toisensa perästä hän vaipui syviin ajatuksiin ja aina äkillisesti, hän malttinsa usein hävisi kerrassaan; oli ikäänkuin hänen mielensä olisi hänen huomaamattansa joutunut jonkun mielikuvituksen alaseksi, joka valtasi sen kokonaan. Mutta se ei kestänyt kauvan; hän pyhkäsi kädellä otsaansa juuri kuin huolien rypyistä puhtaaksi, katsahti minuun, hymyili, nyökäytti päätään ja kysyi usein leikkiä laskien: "Pidätkö minusta, sen ilkimys?"
Pysähdyimme vuonon rannalle, jossa useita veneitä oli vedetty maalle.
"Nyt otamme venheen ja sitten soutelemme ulos avaraan maailmaan kerrassaan", Elina alkoi sanoa. "Jätämme kotiseudun ikuiseksi emmekä koskaan sitä enään näe. — Tule, istutaan, niin saat kuulla. — Olen tarkoin sitä ajatellut: tahdomme asua valkeavärisessä huoneessa, jossa on viheriät ovet. Sen pitää olla korkealla paikalla, jotta meri näkyy. Sen edustalla on oleva ruusuja ja niiden lähellä istuinlauta. Siinä istumme, katsellen päivän laskua. Sitten meillä on oleva valkonen purjevene — en luulisi voivani elää missä ei saa käydä purjehtimassa. — Se se nyt on sinun ja minun linnamme".
"Ja siinä tulemme elämään loistossa ja ilossa, kuin nuo sadun kaksi onnellista".
"Ei. Tahdomme toki olla hyödyttäväisiä ihmisiä. Sinä olet oleva lääkäri, ja minä autan sinua köyhäin sairaitten hoitelemisessa".
Elina muuttui kerrassaan totiseksi. "Voi kuinka minun on noita kaikkia köyhiä sääli", hän sanoi. "Ei voi olla oikein, ei, ei suinkaan voi olla oikein, että niin monen tila on niin huono. Kas noita pienokaisia — he eivät voi olla syyn alasia — — voi, voi, kuin saattaisin oikein tuimistua niin suuresta kurjuudesta. Jospa voisin auttaa heitä kaikkia! — — Kuin pappi kirkossa rukoilee Jumalan auttamaan kaikkia, jotka kivulloisia ja surullisia ovat, niin tuntuu niin kipeästi sydämmeeni — kuules, tahdomme olla hyvät kaikkia onnettomia kohtaan, — mutta tahdomme mennä kauvas täältä". —
Äkkiä hän pyrskähti itkemään. Hän itki melkein ääneti, vaan niin katkerasti, että koko ruumis vapisi. Elina ei ollut niitä, jotka vähästä itkivät. En ollut koskaan nähnyt kyyneleitä hänen silmissään; en tiedä, onko hän milloinkaan näyttänyt niin rauhalliselta kuin ikään hänen surunsa ollessa katkerimmillaan. En siis koskaan unhota sitä hetkeä, jolloin Elina, joka hillitsi tunteitaan niin kuin harva mies, itkeä nyyhkytti tuossa hiljaan vaan, ikäänkuin hän nyt itkisi koko elämän ajaksi.
Koko hänen omituinen mielenlaatunsa sinä iltana painoi ja ahdisti minun mieltäni sanomattoman raskaasti; olin tuskallisesti odotellut, mitä oli tapahtuva, ja nyt kuin hänen sydämmensä tila tuli ilmi, jouduin todellakin huoleen siitä liikutuksesta, jonka kertomukseni oli saattanut aikaan hänen mielessään. Olin kyllä arvellut, että se, jonka hän oli saanut tietää, tulisi huolestuttamaan häntä kovin ja herättämään monta hänen sydäntänsä ahdistavaa ajatusta. Mutta se suru, jonka nyt tulin nähneeksi, oli niin mahtava, niin valtaava, että melkein näytti kuin siinä olisi ollut toinen syy kuin se, että hän niin kauvan oli ajatellut väärää sedästään. Kysyin häneltä sitä, rukoilin, sekä sanoilla että lemmenosotuksilla häntä luottamaan minuun ja uskomaan minulle, jos hänellä oli joku salanen suru, jota en tuntenut.
Vaan Elina vaan pudisteli päätään ja sanoi: "En ymmärrä itsekään mieltäni — en voi antaa sen olla — onpa se tyhmää, mutta —", hän katsoi minuun ja sanoi vähän hymyillen: "Sinun täytyy kärsiä minun vikojani; ei minusta tule niin hyvä toveri sinulle, kuin minun pitäisi".
Koetin kääntää kaikki leikiksi, vaan Elina pudisti totisena päätään, katsoi kauvas veden yli ja alkoi: "Ei, minä —", mutta siihen hän sen taas keskeytti, nousi ylös ja sanoi vaan: "Nyt menemme kotia".
Tiellä hän usein sanoi: "Me tahdomme uskollisesti pitää yhtä, tapahtukoon sitten mitä tahansa", ja kerran hän sanoi ikäänkuin itselleen: "Uskon, että kuin oikein tahtoo, niin taitaakin olla omansa edestä semmoisena, kuin on oltava. — — Muutenpa elämä olisikin aivan hirmuista — —"
Portilla Holtin talon edustalla Elina vielä kerran pysähtyi. "Tässä se oli", hän taas alkoi, "tässä kohdin seisoimme. — En ollut koskaan ajatellut sitä, ennen kuin sen sanoit, tiedäthän? Tiedä, että minusta oli ikään kuin en olisi milloinkaan ennen nähnyt sinua. Minä niin hämmästyin! Muutoin ensin suutuin. Näytti niin hullumaiselta, että sinä sanoisit semmoista minulle. — — Niin kummallisesti käy", hän lausui mietiskellen. "Joll'et olisi mitään sanonut, niin luulenpa melkein, ett'en koskaan olisi tullut sinua ajatelleeksi sillä tavalla".
"Minä uskon, että ne, jotka kuuluvat yhteen, kyllä ymmärtävät toinen toistansa, jos ei sanaakaan tule puhutuksi".
"Ne, jotka kuuluvat yhteen — —? Ehkäpä! Muistatko, mitä kerran sanoit rakkaudesta?" hän kysyi.
"Ja voitko muistaa, mitä sinä vastasit? Olet tyhmä, sanoit".
Hän hymyili.
"Ehkä se ei ollutkaan niin tyhmää: Jotka ovat toisilleen sukua —".
"Luulenpa sinun laulusi kuitenkin olleen paremman kuin minun tietoviisauteni", minä sanoin. "Varsinkin tuo, muistathan kuin lauloit rakkaudesta, että se puhkee kuin kevään lehdet sekä kuin hymyilevän silmästä kyynel —".
Elina alkoi astua ylös taloa kohti, mutta piti vielä kädestäni kiinni.
"Minä tulen sinne mukaasi".
"Elä, ei tänä iltana", hän vastasi äkkiä. "Tulen teille huomenna aikaisin", hän lisäsi ja meni nopeasti ylös taloa kohti.