VIII.
Minkä tähden Elina ei tahtonut koskaan enää aukaista yhtäkään kirjaa? Minkä tähden hän ei koskaan tahtonut tietää, mitä suuressa ulkomaailmassa tapahtui, vaikka se ennen oli puoleensa vetänyt hänen ajatuksiansa ja saattanut hänet ikävöimään pois kotiseudustaan, joka hänestä tuntui synkältä ja rasittavalta? Ei hänen mielensä tila nyt ollut semmoinen, hän itse sanoi. — Oliko hänen vanha rakkautensa kotiseutuun ja sen elämään taas kytemässä? Eipä siltä näyttänyt. Kyllä hän kuitenkin useammin kävi köyhäin luona, kuin oli käynyt viimeisinä aikoina, ja hän teki työtä talossa kahta suuremmalla innolla. Hän ei koskaan ollut jouten; näytti kuin hänen ei olisi tarvinnut levätäkään; oli häneen äkkiä tarttunut työinto, joka vaan näkyi voivan tyytyä alituiseen työskentelemiseen, joka alkoi ennen päivän koittamista ja kesti myöhään yöhön.
Hänen käytöksessänsä setää kohti ei näkynyt mitään muunnosta, paitse ehkä se, että hän vielä enemmän kuin ennen karttoi hänen seuraansa. Se, jonka oli hänestä kuullut, oli siis saattanut vaan sen aikaan, että elämä yhdessä sedän kanssa Elinasta tuntui vielä rasittavammalta kuin ennen. Olin ajatellut, että ehkä nyt joku asiain selvitys tulisi heidän välillänsä toimeen. Mutta erehdyin. Heidän välinsä pysyi muuttumatonna. Elina vaan näkyi surevan ja harmistuvan siitä, mikä ennen oli tehnyt mielensä katkeraksi ja karvaaksi. Häneltä, jos kerran elämä oli näyttänyt niin ihanalta, oli kokonaan hävinnyt hilpeä mieli ja kasvonsa tuli päivä päivältä kalpeammaksi ja laihemmaksi. "Alan vanhentua", hän sanoi leikkiä laskien, kuin joku sanoi hänen olevan niin huononnäkösen.
Yksi kohta tuli, asiain näin ollessa, minulle päivä päivältä selvemmäksi: meidän täytyi, kuin Elina itse oli sanonut, muuttaa kauvas pois kotiseudusta ja niistä salaperäsistä suhteista, joissa hän oli. Eräs ylioppilasystävistäni oli usein puhunut kotiseudustaan, joka oli eräässä itämaakunnassa ja kaukana meren rannasta, ja kehunut, että jos joku yksityinen lääkäri asettuisi sinne, niin hän saisi paljonkin työtä. Tämä nyt johtui mieleeni ja minä päätin kirjottaa hänelle sitten kuin olin puhunut Elinan kanssa asiasta.
Ensi kerran siitä, kuin olin kertonut hänelle puheestani Vangin kanssa, näin jälleen vilahtavan tuon vanhan, valosan katsauksen hänen silmissään. Hän heitti ompelun, joka oli hänen käsissään, pois ja hyppäsi ylös, tarttui käsiini ja lausui loistavin silmin, niin kuin olisi hänelle kerrottu suuri, odottamaton onni: "Kuinka? Tahdotko todellakin? Tuhansia kiitoksia sinulle siitä! Tiedä, että minä viime aikoina en ole ajatellut muuta kuin: voi, jospa pääsisi jonnekin täältä! Tässä en voisi kestää kauvan".
Kirjotin heti, vaan en saanut vastausta ennen kuin kesemmällä. Mutta siinä tulleista tiedoista voi odottaa paljon hyvää, ja samana päivänä päätin lähteä niin pian kuin olin toimittanut tarpeelliset valmistukset.
Juhannuksen aikaan olin valmiina. Ehtoolla ennen lähtöäni istuimme Elina, vanhempani, Holt ja minä yhdessä puutarhassamme ja joimme matkani onneksi sekä juttelimme kaikellaisista asioista, jotka olivat tapahtuneet lähiseudussa. Näitten joukossa oli yksi, joka ikään oli koko seutukunnan puhuteltavana.
Edellisinä aikoina olin usein nähnyt Elinan seurassa kylänvanhimman tyttären, Hanna Strömin. Vaan äkillisesti oli seurusteleminen loppunut, en tiedä minkä tähden; mutta viime aikoina olin taas nähnyt kylänvanhimman tyttären Holtin talossa. Hän oli kaino sievä neitonen, jonka silmät tavallisesti olivat puoleksi maahan päin, vaan ne aina kumminkin tuntuivat vakoilevan toisia ihmisiä. Hän näkyi aina tahtovan paeta piiloon johonkuhun soppeen, ja juuri sen tähden ruvettiin aina tarkkaamaan häntä. Hän puhui karkeata, meille outoa kielen murretta, ja ehkä tämän vuoksi pikemmin havaittiin jotakin vienoa, immellistä hänen olennossaan, joka heti saattoi sen joka hänet näki ajattelemaan kevättä ja sen esikoisia kukkasia. Mutta kaikki, joka hänestä kerrottiin, erosi paljon siitä, mitä olisi hänen ulkonäöstään voinut arvaella. Sillä hän kuului todellakin olevan itsepäinen, kovakiskonen ja välinpitämätön tytönheilakka, sanottiin, ja itse luonnostaan ei kaino eikä sievä. Kuitenkin täytyi useimpain tunnustaa, ett'ei ollut helppo päästä selville hänen luonteestansa.
Elina näkyi tietävän hänen salaisuutensa, mutta hän ei kuulunut niiden joukkoon, jotka ilmottivat semmoista. Tämä tyttönen joutui kihloihin eräälle ylioppilaalle, joka ali kaukaista sukua kylänvanhimmalle ja joka oli tytön tuntenut jo lapsuudesta saakka sekä tavallisesti oli kaiket lupa-aikansa hänen isänsä talossa. Tämä oli älykäs nuori mies sekä hyvin harras tieteilimisiin. Hän tutki luonnontiedettä, ja kuin oli kotona kesällä, niin hän kuleskeli kaikkialla kasvikuutaa ja maanpintaa tutkimassa. Heti luonnontieteen kandidaatiksi tultuaan hän sai edullisen opettajapaikan; hän saattoi siis naida ja oli jo päätetty, että häät vietettäisiin ensi syksynä. Silloin saatiin äkkiarvaamatta kuulla, että Hanna oli purkanut kihlauksen, ja tästä tapahtumasta me nyt keskustelimme samoin kuin koko seutukuntakin.
Isä mitään arvelematta päätti hänen tekonsa vääräksi. Hän pysyi siinä päätöksessä, että tyttö kerran oli antanut sanansa, ja se oli pidettävä, maksakoon mitä tahansa. Äidin tuli häntä sääli; hänestä näkyi tyttö vaan "erehtyneen". Minä puolustin häntä niin paljon kuin voin. "Sanansa?" Mitä sanaa siinä voi antaa? Toinen pitää hyvin toisesta ja lausuu ja uskoo, että se on kestävä ikäkauden. Mutta riippuuko tämä tahdosta, voiko luvata, että se niin aina on oleva? Taikka onko se oikein, että lupaa pitävänsä yhtä toisensa kanssa, jos rakkaus sammuukin? Mitä pitää sanoa siitä, joka tekee niin kevytmielisen lupauksen, ja siitä, joka ottaa vastaan semmoisen velvottamisen? Jos kätkee sen, että on tapahtunut näin tärkeä mielenmuutos, se on petos, jota ei saa kärsiä: jos taas tahtoo, että tuossa liitossa pysyttäisiin, kuin tietää, että ne tunteet, jotka olivat sen perusteena, eivät enää ole olemassa, se on niin sanomattoman kehnoa ja halpaa, ett'en löydä sanoja sitä oikein mainitakseni. Tämän asian tavallinen käsitys on surkean raaka ja pintapuolinen.
Isäni ja äitini olivat hyvin vihoissaan tämmöisestä muka epäsiveellisestä ajatuksesta. He eivät ollenkaan voineet ymmärtää, että epäsiveellisyys on siinä, että pysyy päätöksessään, vaikka se, joka antaa yhteydelle sen kauneuden ja oikean arvon sekä on sen onnellisuuden ainoa pohja ja perustus, on hävinnyt.
"Onpa tuo kaunis oppi, joka sallii jokaisen kevytmielisen lintusen mennä liittoihin sekä täällä että muualla ja sitten purkaa ne —".
"Minun oppini ei suinkaan salli sitä. Kevytmielisyys on siinä, jos yhdytään tämmöisiin liittoihin itseänsä todenperäsesti tutkimatta, ei siinä jos niitä purkaa, kuin onnettomuus kerran on tapahtunut. Minkähän tähden tuommoisessa liitossa on pysyttäväkään? Voisikohan kukaan todellakin tahtoa, että siinä pysytään ulkonaisen säädyllisyyden vuoksi? Voisikohan se saattaa aikaan muuta kuin onnettomuutta kumpaisellekin osakkaalle?"
Isä vaan pudisteli päätään. "Mitä sinä sanot, Holt? Eikö tuo ole hirmusta?"
Holt vaan katsoa tuiotti hietaan, siirtyi levotonna sinne tänne istuinlaudalla ja oli hyvin neuvotonna, kuin hänen oli lausuttava ajatuksensa asiasta. Vihdoin hän loi silmänsä ylös, hymyili vähäsen ja sanoi: "Luulenpa melkein, että Henrik on oikeassa". Puhuttuaan hän taas painoi alas päänsä ja punastui hiuksia myöten.
"Jumala varjelkoon — sinäkin!"
"Eikä ole niin varmaa, että se, joka kerran on näin erehtynyt tunteistaan, sentään olisi kevytmielinen ihminen. Se voi olla kevytmielisyyttä, mutta ei se aina niin ole. Hän — mies tai nainen — voi olla syvästi tunteva ja uskollinen luonteeltaan, ja voi kyllä tehdä jonkun toisen onnelliseksi".
Käännyin tätä puhuessani Holtin puoleen, koska hän muka oli taistelutoverini; mutta eipä näyttänytkään, että hän olisi arvellut tämän päätökseni pitävän paikkansa. Hän istui siinä suu epäröivän näkösenä ja piirteli oksalla kuvia hietaan, ja vastasi hitaasti: "En tiedä — olisiko — olisiko hyvä — kaikille — olla — olla tuo toinen".
Sitten hän heitti oksasen kädestään, nousi äkkiä, käänsi hatun oikein päivää kohden, pisti kädet nuttunsa taskuihin, ja katsoi isään päin, ikään kuin olisi tahtonut sanoa: Tämähän käy mielestäni kovin työlääksi, emmeköhän vähän kävisi katsomassa peltoja?
"Mitä tarkotatte?"
Hän katsoi vaan ilmaan ja sanoi: "Niin, enpä tiedä —".
Äitini sanoi: "Ymmärrän kyllä, mitä Holt tarkottaa".
Ja sitten hän kertoi eräästä tapauksesta, joka hänen mielestään valasi asiaa. Hän oli tuntenut iällisen miehen, joka oli nainut tytön, joka ennen oli ollut kihloissa toiselle. Mies ei koskaan voinut unhottaa vaimonsa entistä elämää. Kaikissa viattomimmissakin teoissa hän luuli huomaavansa vaimonsa vanhain tunteitten rupeavan uudestaan kytemään. Hän aina piti luuloa, että nainen vertaili häntä siihen mieheen, jolle hän ennen oli ollut kihloissa, ja että hän itse ei ollut ensimmäisen veronen. Hän oli luonteeltaan alkuaan hilpeänpuoleinen; mutta hän vanheni tuosta jokapäiväisestä kalvavasta luulosta ja teki siten vaimonsakin elämän niin onnettomaksi, että tämä todellakin alkoi kaivata nuoruutensa ensi unelmaa ja vanheta kaipauksesta, kuin toinen epäluulosta. — Ei, eivät kaikki voi olla tuo mainitsemasi toinen. — Holt nyökäytti hänelle päätänsä: äitini oli esikuvallaan ilmottanut hänen ajatuksensa.
Elina ei ollut ottanut osaa koko puheluun. Hän istui vähän loitommalla meistä, noukki vähä väliä lehtiä puoleksi kuihtuneesta ruususta, joka kasvoi siinä lähellä, ja katsoi vaan vuonolle päin.
Kuin Holt ja isäni olivat menneet puistoon ja äitini huoneihin, Elina kääntyi minuun päin ja kysyi, kuin samalla kaikki ilmotti, että hänen mielensä oli kuohuksissa: "Et millään tavoin voi ajatella niin kuin nyt puhuit?"
Hän oli, kuten kerroin, talven kestäissä tullut kalpeaksi ja laihaksi; muita vasta tällä hetkellä havaitsin, kuinka paljon hän oli muuttunut. Hänen ruskottavat poskensa olivat kuopalla, huulet verettömät ja ohkaset, silmät olivat isontuneet ja niiden katse oli synkkä ja hehkuva. Minulta unhottui vastaaminen, niin tämä havainto vaikutti mieleeni.
Mutta hän lisäsi: "Et voi millään tavoin uskoa, ett'ei kaikki voisi muuttua hyväksi jälleen, kun vaan tahtoo?"
"Kyllä sen uskon. Tässä ei auta vakavinkaan tahto".
"Mutta", sanoi hän melkein kuumeentapasella innolla, "kuin tuo toinen ei tosiaan saa tietää sitä, kuin itse tekee kaikki, saattaaksensa —".
Kävin hänen luoksensa: "Sano minulle, luuletko voivasi elää koko elämän minun kanssani yhdessä, havaittuasi ett'et ole enää minun sydämmelleni rakkaampi kuin kuka muu tahansa, jota kunnioitan ja jonka ystävä olen?"
Elina katsoi epäröivänä minuun, mutta loi kohta silmänsä maahan ja puri huultaan.
"Ja jos sitten kerran kävisi sinulle selväksi, että olin näin päivä toisen perästä petellyt sinua, että oikeastaan ei yksikään sinun tunteistasi ole saanut vastausta minun sydämmessäni, että sekin, joka oli ollut sinun suurin ilosi, on ollut minun alinomainen tuskani — voisitkohan silloin antaa minulle anteeksi, että olen vakaalla tahdollani saattanut sinut sellaiseen onnettomuuteen. Ei — ennemmin terve suru, olkoonpa se sitten kuinka raskas hyvänsä, kuin niin kivun syömä onni".
Elina ei vastustanut, vaan hänen kätensä, jota pidin kädessäni, oli kuuma ja vapisi. — "Mutta miksi tämä niin käy sinun sydämmellesi", kysyin. "Oletko sanonut tahi tehnyt jotakin Hanna Strömin suhteen, jota nyt kadut?"
"Hanna Ströminkö?" Elina kysyi muita mietiskellen ja nosti päänsä. "Niin, hän sanoo samaa kuin sinä. Voi, jospa voisi kuolla kaikesta tästä kurjuudesta, jonka saatamme itsellemme ja toisille!" hän huudahti kiivastueena ja nousi.
"Mutta Elinani —".
"Ooh, kuin sinä sen ymmärsit, — kuin sinä sen tiesit, että —". Hän ei saanut muuta sanotuksi; isä ja Holt näkyivät tulevan puiston käytävällä ja Elina istuutui taas tuolille.
Vähän ajan perästä menimme kaikki sisälle. Koetin useamman kerran saada kahdenkesken puhua Elinan kanssa, vaan näytti siltä, kuin hän olisi minut karttanut emmekä saaneet jatkaa puheluamme. Kuin Holt iltasella jätti hyvästinsä, nousi Elinakin. Minä seurasin heitä kotia. Kuin Elina ojensi minulle kätensä, hän sanoi: "Kuin menet höyrylaivalle huomenna, olen siellä".
Kuin seuraavana päivänä kulin Holtin talon ohitse, en kuitenkaan nähnyt Elinaa siellä. Menin sisään ja tapasin Holtin, joka kertoi, että Elina jo oli mennyt alas laivasillalle päin. Jätin Holtille hyvästi ja riensin Elinan jäljestä. Höyry jo oli sillalla ja puhalsi ensi kerran. Kuin Elina huomasi minun tulevani tiellä, hän riensi kiiruusti vastaani. Voi, kuinka hän näkyi itkeneen, valvoneen ja väsyneen!
"Tulet kovin myöhään", hän sanoi ja tarttui käsivarteeni ja työnsi minua rannalle päin.
"Koko matkahaluni haihtuu nähdessäni kuinka kipeälle sinä näytät".
"En ole kipeä — en vaan saanut unta tänä yönä", hän vastasi äkkiä ja kiiruhti askeleitaan.
Minä seisahdutin hänet. "Elina, eilisestä illasta saakka on kysymys ollut mielessäni, johonka sinun täytyy vastata, ennenkuin lähden. Vaivaako sinua vaan suhteesi setään, vai onko siinä jotain muutakin?"
Silloin höyry puhalsi toisen kerran.
"Kiiruhda, kiiruhda!" Elina huusi ja tahtoi mennä. Hän oli harmaankalpea, hänen huulensa olivat kuivuneet ja hänen silmistään hehkui kiihotettu tuska.
"Minä jätän matkani toistaiseksi".
"Elä, elä!" hän huudahti levotonna ja katsoi ympärillensä kiihtynein silmin, ikään kuin hän olisi jostakin etsinyt apua.
"No, sano sitten minulle —"
"Voi, anna minun olla", hän rukoili; "elä kysy — en nyt — tahdon — en nyt voi — olen niin —".
Höyry puhalsi kolmannen kerran.
Katsoin Elinaan. Hänen silmänsä niin hartaasti rukoilivat minua olemaan kysymättä ja lähtemään, ett'ei siinä ollut mitään ehdon valtaa. Tartuin matkatavaroihini, ojensin hänelle käteni ja astuin rantalaudan yli laivaan. Köydet otettiin irti, paksu savu tuprueli torvesta, potkuri pyöri muutaman kerran, laiva ulkoni vähitellen sillasta — —.
Olin halunnut päästä tälle matkalle. Siitä, minkä olin nähnyt viime aikoina, oli ilma siellä käynyt minulle raskaaksi. Painoi ylen mieltäni nähdessäni Elinalle olevan tuskaksi sen välin, jota en voinut muuttaa. Minä myöskin kaipasin työtä ja koko henkeni halusi löytää jonkun paikan, johon voisin tulevaa kotoani rakentaa.
Mutta nyt, kuin seisoin kannella ja näin laivan kiiruhtavan pois rannasta, tuntui minusta, kuin koditonna ja turvatonna ojentaisin matkaani ulos avaraan maailmaan. Matkani äkkiä näkyi olevan ilman tarkoituksetta, eroni Elinasta loppumaton, ja luulin jättäneeni hänet vihollisten voimain valtaan —.
Niin kauvan kuin voin nähdä laivasiltaa, Elina seisoi siinä yhä. Kaikki muut menivät, vaan hän jäi. Hän näytti minusta seisovan siinä niin sanomattoman yksinäisenä ja hyljättynä, ja ehkä se näytti siltä senkin tähden, että koko seutu silloin oli niin valosa ja kesäloistossaan.
* * * * *
Koko matkan oli vaan yksi ajatus mielessäni: On siis myös jotakin muuta, jota hän ei ole uskonut minulle, joka hänen sydäntään kalvaa. Mikäpä se oli, joka mahtoi saattaa nuot ruususet kasvot kalpeiksi, haihduttaa tuon raittiin hymyn hänen huuliltaan ja tehdä hänen kirkkaat totiset silmänsä aroiksi ja hehkuviksi.
Minä mietiskelin ja arvelin, koko matkahaluni haihtui siihen ja toivoin vaan päästäkseni takaisin, tutkimaan mikähän siinä vei koko hänen elämisen halunsa ja ilonsa.
Kuin lähestyin sitä seutua, joka oli tästä lähtien oleva kotoni, oli vielä sama alakulosuus mielessäni. Eikä tämän seudun näkeminen huojentanut tuskaani ollenkaan. Se oli kapea laakson kaistale, jonka kumpasellakin puolella oli korkeat mäet synkkine kuusimetsineen. Talojen ympärillä oli pitkät matkat vaan näitä mustanpuhuvia metsiä, niin että kaikki näytti olevan surupuvussa. Ei näiltä kuusikoilta voinut nähdä loitommalle minnekkään päin, eikä maisemaa missään tehnyt ilosemmaksi mikään kohiseva joki eikä siintävä järven selkä.
Kumminkin huomasin olojen siellä olevan minulle hyvin edulliset. Tässä oli ahkeralle miehelle paljo vaikutuksen alaa, siitä ei voinut epäillä, ja parhainta oli, että voin alkaa heti.
Asiain näin ollen, mieleni taas rupesi virkistymään. Mikä hyvänsä Elinan mieltä vaivasi, niin yksi asia oli varma: ainoa parannuskeino oli, että hän pääsi pois kotiseudusta. Ja tässä oli paikka, johonka heti voisimme rakentaa kotimme kaukana kotiseudusta, jossa elämä nyt oli käynyt hänelle niin raskaaksi; ja mitäpä siitä, jos meren aallot eivät loiskuneetkaan kiviä vasten akkunoittemme alla eikä mitään purjehtijaa näkynytkään taivaan rannalla.
Kirjotin heti vanhemmilleni ja Elinalle kaikesta. Mainitsin myöskin, että asiat nyt näkyivät olevan sillä kannalla, että täällä oloni tulisi pitkittymään ja ett'en luullut pääseväni kotia ennen kuin syksyllä. Lopuksi pyysin heitä säännöllisesti lähettämään minulle kirjeet.
Siis jäin rauhallisesti toimielemaan vieraasen seutukuntaan. Kirjotin Elinalle joka viikko, kertoen hänelle seudusta, sen asukkaista ja kaikista aikomuksistani ja toiveistani. Mutta eipä sieltä tullutkaan mitään vastausta. Viikko kului toisensa perästä eikä mitään kuulunut Elinasta eikä kotoanikaan. Tämä kävi lopulta kärsimättömäksi. Ajattelin jo matkustaa monta peninkulmaa lähimmälle sananlennätinasemalle ja siellä odottaa vastausta kysymyksiini, — niin silloin vihdoin viimeinkin tuli kirje isältäni. Hän vaan lyhyesti kertoi minulle, että Elina oli ollut sairaana pitkän ajan ja lisäsi, että hänen mielestään olisi viisainta tulla kotia, jos vaan suinkin kävisi päinsä.
* * * * *
Jo oli syyspuoli, kuin kirje tuli; höyrylaivat olivat jo jättäneet monta kulkuvuoroa pois. Minulla sen tähden oli pitkällinen ja vaivaloinen matka kestettävä, ennen kuin vihdoin taas kuljin kotivuonoani pitkin kotia päin.
Käänsimme viimeisen niemen ohitse, ja siinä se nyt oli kotikylä siltoineen, jossa olin lähtiessäni nähnyt Elinan seisovan ja tähystelevän laivan poistumista.
Ei kukaan omaisistani ollut rannalla. Riensin mäkeä ylös pitkin tuttuja teitä ja olin kohta Holtin talon pihalla. Kuin sen viimeksi näin, oli puissa vielä kaikki lehdet tuoreen vihertäviä, ruusupehkuissa koko pitkän huoneuksen sivulla oli vielä paljo puuosia ja valkosia ruusuja, joka käytävän varrella oli tuoksuvia kukkasnurmikoita, ja alempana istutettujen kukkien sarekkeissa oli aivan kuin kirjava kukkaspeite. Kuin nyt puiden lehdet olivat käyneet kiillottomiksi ja kellertäviksi, kuin ruusut jo kauvan sitten olivat lakanneet kukkimasta ja kukkaspenkkien loisto oli hävinnyt, niin tämä kaikki ei minusta tällä hetkellä näyttänyt olevan syksyn luonnollinen vaikutus, vaan kalvavan surun ja järsivän toivottomuuden aikaan saattama — —
Kiivaasti hyppäsin ylös rappusia myöten ja tulin etehiseen. Oli kuoleman hiljaisuus koko talossa; kuulin vaan omaa tuskallista hengitystäni ja tuimaa sydämmeni tykytystä. Astuin saliin. Sekin tyhjä. Huomasin kukkasruukkujen olevan kuivina sekä kukkasvihkon, joka oli lasissa pöydällä, jo kuihtuneen — se näkyi olleen siinä jo viikkokausia, saamatta raitista vettä. Koko huone näytti siltä, kuin asukkaat olisivat muuttaneet pois ja kaikki sen perästä olisi jäänyt rappiolle.
Menin käytävän halki Holtin konttooriin. Ei sielläkään ollut ketään. Koputin hänen makuuhuoneensa ovea — Holt makasi siellä sikeässä unessa. — Avatessani ovea hän kavahti istualle ja kysyi vielä puolinukuksissa: "Mikä on?"
Kuin en vastannut, hän katsoa tuiotti minuun hetkisen, tunsi minut viimein, nousi seisomaan ja ojensi kättä. "Vai olet tullut?" hän virkkoi.
"Elina —?" kysyin — tuntui ikään kuin tukehtuisin ennen kuin saisin kuulla vastauksen.
"Niin, täällä on ollut tautia ja sairautta sen jälkeen kuin läksit", Holt vastasi ja pyyhkäsi kädellään silmiänsä; "olemme kaikki valvoneet, tuntuu vieläkin ruumiissani".
"Mutta — Elina — onko hän —?"
Hän katsahti minuun; "Ei — erehdyt — hän kesti sen taudin".
Olinpa vähällä huudahtaa siitä ilosta, joka nyt kerrassaan virtasi sydämmeeni tuon pitkän ponnistuksen perästä. Mieleni teki heittäytyä Holtin kaulaan, enkä voinut ymmärtää, kuinka hän voi ilmottaa minulle sen, ikään kuin se olisi ollut joku aivan jokapäivänen asia. Eikö hän itse ymmärtänyt mitä oli sanonut: Elina eli — oli voittanut taudin. Minusta koko kylän olisi pitänyt ilota yhteisessä riemujuhlassa. —
Mutta tosiaankin — Holtille ja kyläkunnalle ei tämä ollut mikään uutinen, ja hän oli valvonut paljon, siltä hän näytti, uskollinen miesparka!
"Et näy vielä olleen kotona?" hän kysyi.
"En."
"Niin vai?" hän sanoi vitkastellen ja katsoi vähän hämillään toisanne päin.
"Mutta onko kaikki vaara nyt ohitse?"
"On."
"Onko Elina noussut vuoteelta —."
Holt oli hetkisen vaiti. — "Hän on lähtenyt matkalle," hän sitten sanoi epäröivän näkösenä ja katsoi taas hämillään sivulle.
"Matkalle? — — matkalle. — En ymmärrä sanaakaan."
"Niin — hän äkkiä tahtoi lähteä matkalle — ja —."
"Matkalle? Mutta mihinkä?"
"Bergenin kaupunkiin."
"Ber —?"
"Hän on sisareni luona. — Äidilläsi lienee sinulle kirje häneltä," hän sanoi kiiruusti, niinkuin hän tahtoisi päästä koko asiasta, joka näkyi käyvän hänelle vaivaksi.
Holt saattoi minua vähän tielle. Erotessamme hän sanoi: "En käsitä Elinan käytöstä — se tuli niin äkkiä; on luultavasti tullut hänelle jotakin erinomaista — ei ole vielä monta päivää siitä, kuin hänen henkensä oli vaarassa. — Mutta luultavasti on kirjassa syy, jonka tähden hän tahtoi täältä pois," hän lausui lopuksi.
Jätin hänen hyvästi ja riensin kotiinpäin. Tullessani äitini seisoi rappusilla tähystellen laivalle päin. "Tuollapa hän on," hän huudahti, kuin sai minut nähneeksi. "Tuletko vihdoinkin? Voi, kuinka olen sinua odottanut!"
Astuimme saliin. Huomasin äitini sivulta katsovan minuun omituisesti kysyväisen näkösenä. "Oletko — oletko ollut tuolla Holtin luona?" hän vihdoin kysyi.
"Olen. Tiedän sen. Hän on matkalla. Onko sinulla kirje?" — Äiti toi sen. Holt oli oikeassa; kirjeessä oli syy, miksi Elina oli lähtenyt pois.
"Nyt täytyy kaiken olla lopussa, joka on ollut meidän keskemme. En voi olla sinulle se, joka minun olla pitäisi. En ole uskaltanut odottaa tuloasi. Olen niin häpeissäni."
* * * * *
Istuin siinä lukien ja lukien noita vähiä riviä toistamiseen enkä päässyt niistä selville. Tuntui aivan kuin se jonka olin lukenut ei ollenkaan olisi kuulunut minuun.
Oltiin aivan vaiti tuvassa. Tunsin kahden lempeän silmän säälien katselevan minua, vaan en rohjennut kohottaa silmiäni maasta. Ei kumpikaan meistä puhunut. Tuntui sanomattoman raskaalta lausua ensi sana.
Vihdoin äitini sanoi: "Hän oli hyvin sairas." — Pyysin että hän kertoisi. Samana päivänä, kuin minä läksin, oli Elina vaan pieni poika seurassaan mennyt merelle purjehtimaan. Oli noussut myrsky ja rankkasade vuonolla; mutta Elina oli vaan pysynyt siellä, huolimatta mitään poikasen muistutuksista siksi kuin tämä oli ruvennut itkemään ja päivittelemään, kuin he eivät muka koskaan tulisi palajamaan kotia enää. Silloin hän oli kääntänyt veneen ja risteillen purjehtinut kotirantaan. Läpimärkänä ja tuulen kylmetyttämänä oli Elina tullut kotia ja seuraavasta päivästä saakka ollut sairaana, ja jonkun aikaa hän oli ollut tunnotonna ja hengenvaarassa. Ensi aikoina olivat kaikki ajatelleet vaan Elinan tilaa eivätkä muistaneet kirjottaa minulle. Silloin kuin Elina tuli tuntoihinsa jälleen, hän ei ollut tahtonut, että minä saisin tietää mitään hänen taudistaan, ja kun hän oli saanut tietää, että isä oli kirjottanut ja että minua odotettiin, niin ei mikään voinut pidättää häntä. Hän tahtoi vaan päästä pois, ja kuin höyrylaiva tuli, seisoi Elina matkaan valmiina sillalla, vaikka hän vaan muutamia päiviä sitten oli noussut sairasvuoteelta.
"Johan hänen luonaan valvoessani ymmärsin, että hänellä oli jotakin esteenä," näin äitini lopetti; "ja ennenkuin hän meni, hän kertoi minulle senkin, minkä hän oli kirjottanut tuohon kirjeesen."
Minä tunsin selvemmin, että tuo kaikki oli tapahtunut kuin äitini oli sen kertonut. Nyt kuulin eriskummallisten äänten vienosti soivan, ja merituulet kantoivat ne loitolle ulos — elävän luoksensa viehättävät äänet.