V.
"Jälkipäivä" tuli. Plummer oli kellonlyömällä saapunut konttooriinsa, mutta hän oli haukotellut vahvasti. Rouva oli levännyt puolipäivään saakka, mutta Fanny oli ollut liian hermostunut voidakseen nukkua. Hän oli noussut ylös, jotta edes joku talonväestä olisi saapuvilla, kun kreivi tulisi. Mutta kreivi ei tullut. Fanny oli itse kenenkään huomaamatta hiipinyt kreivin ovelle, mutta sieltä ei kuulunut mitään. Sitten oli hän, kuten rauhaton sielu, harhaillut ympäri suurissa huoneissa ja lukemattomia kertoja katsonut, oliko kaikki kunnossa aamiaispöydässä. Nyt hän oli istahtanut nojatuoliin ja aikoi juuri vaipua uneen, kun hän äkkiä kuuli keveitä askelia portaissa. Salaman nopeudella syöksähti hän ylös joutuakseen kreiviä vastaan ovelle.
— Mitä näen? Nytkö jo ylhäällä? Luulin, että olimme tehneet sopimuksen maata koko aamupäivän, sanoi kreivi iloisesti. — Mutta minä unohdinkin olevani Amerikassa. Te olette aikaisin ylhäällä sen sijaan, kun me europalaiset olemme oikeita unikekoja. Ette voi ajatella, miten minua suututti, kun minä ollessani ensi kerran amerikalaisessa pensionissa, tulin herätetyksi makeimmasta unestani kellon kilinällä. Ja päällisen päätteeksi selitettiin, ettei aamiaista voinut saada yhdeksän jälkeen. Muutin heti. Sehän oli raakalaisuutta.
— Toivon, ettei amerikalaisissa perheissä olla sellaisia raakalaisia, kuin pensioneissa, vastasi Fanny. — Mutta eikö kreivi tahdo syödä yksinkertaisen aamiaisen? — Ja hän avasi ruokasalin oven.
— Emmekö odota rouva äitiänne?… eli ehkä… mutta kas, täälläpä hän onkin.
Mrs Plummer purjehti sisään arvokkaana, kuten aina.
— Minua ilahuttaa nähdä teidät terveenä ja reippaana rasittavan illan jälkeen, sanoi kreivi ja meni kevein askelin rouva Plummeria vastaan sekä suuteli hänen kättään. — Kiitos eilisestä! Se oli hauskin yllätys, mitä minulle Amerikassa on valmistettu.
Mrs Plummer punastui ja tunsi omituisen väristyksen käyvän kaikkien jäseniensä läpi. "Oikea" kreivi oli suudellut hänen, ompelijattaren kättä. Kuka sitä olisi uskonut kaksikymmentä vuotta sitten?
— Missäs meidän norjalainen satakielemme on? — kysyi kreivi, kun istuttiin aamiaispöydässä.
— Hän nukkuu varmaan vielä, vastasi mrs Plummer tyynesti. — Hän oli nimittäin juuri ollut kyökissä ja käskenyt Agneksen pysyä siellä ja antaa toisen palvelustytön passata.
Kreivi oli tavattoman hilpeä. Hän kertoi europalaisia kaskuja ja kuvaili, mitä hän oli nähnyt monilla matkoillaan, erittäinkin oleskellessaan Lontoossa, Fanny oli ihastuksissaan. Hän unohti kokonaan väsymyksensä. Oli sateinen päivä, jotta täytyi jälellä oleva aamupäivä olla sisällä.
— Nyt minäkin laulan kansanlauluja, sanoi kreivi ja astui empimättä pianon ääreen. Kauniilla, miellyttävällä äänellä lauloi hän muutamia ranskalaisia Berangerin sepittämiä ja muutamia englantilaisia lauluja sekä lopuksi "Home sweet home".
Mrs Plummer oli ihastuksissaan ja Fanny oli seitsemännessä taivaassa.
— Teillä on myöskin kaunis koti ja rakastettava äiti, herra kreivi, puhkesi Fanny puhumaan.
— Te tunnette hänet?… Ai, sehän on totta! Tehän olette vieraillut muutamia päiviä hänen linnassaan, vaikka minä pahaksi onneksi olin silloin poissa, vastasi kreivi.
Ja nyt hän häikäilemättä ylisteli sitä "äitiä", jota hän ei ollut koskaan nähnyt, ja minkä linnassa hän ei ollut koskaan käynyt. Pian oli Fanny keskellä unohtumattomia matkamuistelmiaan.
— Ja ruusutarha! Kuinka ihana se oli väriloistoineen ja suloisine tuoksuineen! — sanoi hän.
— Ja jasmiinihuvihuone!… Se oli aina minun mielipaikkana, vastasi
Charles.
— Jasmiinihuvihuone?… Sitä minä en muista… Missä se oli? Me kuljeskelimme puistossa ristiin rastiin niin monta kertaa eikä äitinne koskaan unohtanut kertoa meille siitä, mikä oli teidän kanssanne jossain yhteydessä. Hän oli niin ylpeä teistä.
— Ovatko jasmiinit huvihuoneen ympäriltä todellakin mahtaneet lakastua?… Se olisi kovin ikävää, sillä ne olivat niin kauniita, vastasi Charles varmasti. — Olen viettänyt monta hauskaa hetkeä siellä.
Heidän keskustelunsa keskeytyi, sillä muutamia vieraita saapui. Nämä pyysivät anteeksi, että tulivat niin aikaisin, mutta heidän oli matkustettava maalle, eivätkä tahtoneet tehdä sitä pistäytymättä kiittämään eilisestä sekä näkemään edes vilahdukselta vielä sitä harvinaista vierasta, j.n.e. Samalla tahtoivat he hyvissä ajoin saada varmuuden musiikkiopinnoista sen norjalaisen neidin johdolla, joka oli esiintynyt eilen juhlassa.
— Hän ei pahaksi onneksi ole kotona, sanoi mrs Plummer.
— Onko rouva Plummer niin hyvä ja antaa hänelle meidän käyntikorttimme ja pyytää kaksi tuntia viikossa Jessielle ja Gertielle.
— Kyllä, sen hän tekee mielellään. Hyvästi! Hyvästi!
— Teillä amerikalaisilla on merkillinen tapa lausua kohteliaisuuksia, sanoi kreivi. — Luulin, että me parisilaiset olisimme kehittyneempiä siinä asiassa, mutta minä luovun heti kilpailusta teidän kanssanne.
Vasta päivälliselle kello kuuden aikaan kokoontui koko perhe. Plummer saapui hyväntahtoisesti hymyillen, joka merkitsi, että hän oli hyvällä tuulella.
— Noh, ovatko liiketoimet onnistuneet hyvin tänään, herra Plummer? — kysyi kreivi ja ojensi hänelle kätensä.
— Kyllä, aina joku satanen säästöä, vastasi Plummer ja kilisteli rahoja, joita hänellä oli irtaallaan taskussa.
— Onnellinen se, joka saa sillä tavalla joka päivä, sanoi kreivi ja kohautti kulmiansa. Teillä on suuremmat tulot kuin kreiveillä.
— Kyllä, minä uskon todellakin, että monellakin kreivillä ja vapaaherralla olisi edullisempi olla amerikalaisena liikemiehenä, mitä tuloihin tulee, sanoi Plummer. — Raha on vankempi perustus, kuin arvonimet.
— Äiti, sinun täytyy sallia Agneksen syödä meidän kanssamme tänään.
Se on aivan välttämätöntä, kuiskasi Frank äitinsä korvaan.
— Niin kai, sinä olet toimittanut asiat kauniisti, murisi mrs
Plummer. — Minä luulen, ettet voi ajatella enää muuta, kuin Agnesta.
Toivon ettet rupea hakkailemaan palvelustyttöjä.
— Voit olla huoleti, siinä asiassa en aio seurata isäni esimerkkiä, vastasi Frank nenäkkäästi.
Mrs Plummer punastui ja kääntyi toisaalle.
Päivällinen meni onnellisesti ilman mitään häiriötä. Kreivi oli tapansa mukaan iloinen ja miellyttävä. Frank luki päivän "Tribunista" pitkän kuvauksen eilispäivän juhlallisuuksista, puheista, miss Lilyn kauniista elokutionista ja norjalaisen satakielen laulusta. Naisten puvuistakin oli siinä selonteko.
— Tuhat tulimaista, mistä ne ovat tuon saaneet käsiinsä? — ihmetteli mr Plummer. — Minä ainakin kielsin ankarasti kaikkien sanomalehti-urkkijain pääsyn taloon. Mutta eivätköhän ne sittekin ole tunkeutuneet sisään. Oletteko joutuneet tekemisiin amerikalaisten sanomalehtimiesten kanssa, herra kreivi?
— Minäkö? — lausui kreivi nauraen.
— Minä näin erään niistä seisovan etehisen ovella ja tekevän muistiinpanoja aivan, kuin olisi ollut henki kysymyksessä, sanoi Frank. — Hän oli tunkeutunut sisään kyökin kautta. Toinen oli kätkeytynyt ranskalaiseen hännystakkiin ja akkunoissa niitä varmaan oli, kuin iilimatoja.
— Niin, ne ovat pahempia, kun kärpäset kesällä, sanoi mr Plummer. — Ja niitä ei voi hävittää rotan myrkyllä eikä kärpäspaperilla. Mutta minä olen keksinyt niitä varten erityisen menettelytavan, joka on vaikuttanut sen, etteivät ne mielellään pistä nenäänsä minun konttooriini. Minä ihmettelen, ettei kukaan niistä ole ollut täällä ahdistelemassa teitä, herra kreivi.
Samassa soi eteisen kello ja palvelija tuli ilmoittamaan, että eräs herra, joka jo kerran ennenkin oli ollut siellä, istui arkihuoneessa ja pyysi saada puhutella herra kreiviä.
— Saatte nähdä, että se on n:o yksi sanoi Frank. — Saanko luvan nähdä kortin! Aivan oikein! "Pioneer Press!"
Kaikki purskahtivat nauruun.
— Toimitanko hänet tielle? — kysyi mr Plummer ja pyyhki suutaan ruokaliinalla.
— Ei, ei, minun täytynee uhrautua yleisen hyvän takia, vastasi kreivi ja nousi.
— Istukaa vaan rauhassa! Ei ole mitään kiirettä… Antakaa hänen odottaa vaikka tuomiopäivään saakka, huusi mr Plummer suuttuneena. — Sanokaa nyt minulle, herra kreivi, mikä runoilija mielestänne parhaiten sopii jälkiruoaksi Whittier eli Lovell?
— Minä mukaudun täydellisesti isäntäni kirjalliseen makuun, vastasi
Bradford.
— Frank, nouda pullo Whittieriä ja vie sitte kaikessa hiljaisuudessa
Byron takaisin paratiisiin.
Viimeksi mainitut sanat kuiskattiin Frankin korvaan. Hän katosi ja tuli pian takaisin mukanaan pullo Catawbaa. Tyhjennettyään lasin kumarsi kreivi ja meni.
Arkihuoneessa tuli reportteri kohteliaasti häntä vastaan ja alkoi pitkän esityksen sanomalehdistön velvollisuudesta pitää yleisöä a jour tärkeimpiin tapahtumiin nähden, mutta Charles keskeytti hänet ja sanoi:
— Kaiken tuon tiedän. Sanokaa nyt lyhyesti, mitä tahdotte.
Reportteri vastasi iloitsevansa siitä, että kreivi oli jo niin amerikalaistunut, että voi heti käydä asiaan käsiksi. Hän otti muistikirjan ja lyijykynän sekä merkitsi syntymävuoden ja paikan, koulun, yliopiston j.n.e. Sitten rupesi hän kyselemään ranskalaisesta tasavallasta, pariisilaisoloista, kirjallisuudesta ja liikeoloista. Charles Bradford istui aivan tyynenä ja lateli reportterille yhden tekaistun jutun toisensa perään. Hän pani viralta pari ministeriä, antoi Boulangerin tulla haavoitetuksi kaksintaistelussa, ennusti sotaa Saksan kanssa ennen vuoden loppua, otti hengiltä muutamia tiedemiehiä ja kirjailijoita, ylisti hiljattain ilmestyneitä teoksia, joista reportteri ei ollut kuullut mitään siitä luonnollisesta syystä, että niitä ei ollut ilmestynytkään. Reportteri lähti aivan ihastuksissaan saamistaan uutisista sekä kreivin alentuvaisuudesta, ystävällisyydestä ja puheliaisuudesta.
Neljännestunnin perästä soitettiin taas. Se oli eräs "Tribunen" gentlemanni, joka kysyi herra kreivin vointia.
— Käskekää niiden laputtaa…
Enempää ei herra Plummer ehtinyt sanoa, sillä hänen vaimonsa tarttui hänen käsivarteensa ja heitti häneen moittivan silmäyksen.
Kreivi esiintyi tälläkin kertaa uhrautuvaisena. Mutta kun kolmas soitto kuului, ja palvelija ilmoitti "Evening Journal", loppui herra Plummerin kärsivällisyys, hän ryntäsi ulos ja toimitti miehen tielle omalla tavallaan, käyttäen saappaitaan apuna.
— Ja nyt voimme viettää jonkun hauskan hetken paratiisissa, sanoi
Plummer palattuaan taistelusta "Evening Journalin" kanssa.
— Paratiisissa? lausui kreivi ja katsoi häntä silmät selällään.
— Niin, se kuuluu minun salaisuuksiini, vastasi Plummer veitikkamaisesti.
Mutta kun rouva Plummer huomasi, ettei sitä enää voinut välttää, lähetti hän Agneksen sinne pyyhkimään pöydät ja katsomaan, että kaikki siellä oli järjestyksessä.
Mr Plummerin toivo saada nähdä ystävänsä paratiisissa oli vihdoinkin toteutunut. Frankin oli äitinsä lähettänyt sinne pitämään vaaria ja hillitsemään hänen ihastustaan, jos se rupeaisi saamaan liian karkean muodon. Mr Plummer oli antanut europalaiseen tapaan asettaa esille kaksi pientä kupillista väkevää kahvia ja kaksi liköörilasia. Ensi työkseen veti hän saappaat jaloistaan ja veti niihin pehmeät tohvelit. Sitte hän heitti takkinsa tuolille ja huitoi käsiänsä.
— Tässä nyt näette minun pesäni, herra kreivi, sanoi hän hymyillen ja tarjosi kreiville sikaarin. — Tämä ei ole niin hienoa väkeä varten, kuin te olette, lisäsi hän ja nyhjäsi kreiviä kylkeen. — Mutta minusta te olette saakelin hauska mies, ja sentähden pääsette te "paratiisiin". Kas niin, istukaa nyt hajareisin tuolille tahi pankaa jalat pöydälle ja olkaa aivan kuin kotonanne.
Ja mr Plummer näytti hyvää esimerkkiä. Charles Bradford katseli ihmeissään ympärilleen. Oli aivan kuin hän olisi joutunut toiseen maailmaan. Pitkä puupöytä piippuineen, väkevä tupakanhaju ja mr Plummer itse paitahihasillaan, kaikki tämä muistutti häntä jostain, mistä hän ei oikein ollut selvillä. Mutta yht'äkkiä hän havahtui.
— Nyt minä ymmärrän! huudahti hän. — Tiedättekö, herra Plummer, mitä tämä huone muistuttaa? Niitä vanhoja englantilaisia klubihuoneita, mistä Smollett ja Fielding kertovat, missä peruukit kokoontuivat pitkien pöytien ympärille oluthaarikoineen ja liitupiippuineen keskustelemaan valtiollisista tapahtumista ja kertomaan häväistysjuttuja. Tässä huoneessa on jotain historiallista, jotain kodikasta.
— Kodikasta? puuttui puheeseen Frank, joka istui pöydän toisessa päässä — Luulin, ettei sellaisia ravintoloita olisi Ranskassa, vaan ainoastaan Englannissa.
— Minä tarkoitankin kuvaannollisessa merkityksessä, vastasi Bradford, joka samassa sai yskäkohtauksen. — Se loihtii esiin kuluneiden aikojen muistoja, joihin on tutustunut kirjallisuuden avulla.
— Mitä herroja te nimitittekään? kysyi Plummer. — Smollett ja…
— Fielding. Olette varmaankin lukenut Smolletin "Peregrine Picklesin seikkailut"?
— En, meillä businessimiehillä ei ole aikaa tutustua kirjallisuuden uutuuksiin, vastasi Plummer. — Meidän täytyy ajatella laskujamme, mittauksiamme; me luemme lehtemme aamusin ja iltasin, siinä kaikki.
— Mutta minä olen varma, että te pitäisitte siitä, herra Plummer. Siinä on monta oikein mehevää juttua eikä siinä ole liian paljoa tuota väsyttävää sivistystä, lisäsi hän hymyillen.
— Frank, kirjoita muistiin "Peregrine Picklesin seikkailut", huudahti mr Plummer. — Eikös sen nimi ollut semmoinen? Onko se tänä vuonna ilmestynyt?
— Ei, se on hyvin vanha.
— Koeta saada se käsiisi, Frank, ja vie se konttooriin!… Sivistystä, sanoitte te… Niin, me vanhanaikaiset yankeet emme erityisesti välitä siitä. Mitä me sillä tekisimme täällä lännessä? Se tuottaa vaan vaivaa, koristuksia ja tuhlaavaisuutta, ja siten vaan katkeroitetaan toistensa elämää. Miksi eivät ihmiset saa olla sellaisia, miksi luonto on ne muodostanut? Huvittaneekohan miestä, joka on työskennellyt metsissä ja pelloilla — niin olen minä tehnyt — käydä varpaillaan hännystakkeihin puettujen herrojen joukossa kauniiden kynttiläruunujen valossa varoen itseään ikäänkuin kapalovauvaa? Ja, katsokaas, sentähden tulen minä mielelläni tänne paratiisiin, missä minä saan olla kuten itse tahdon, ja mihin ei mikään "Tribunen" reportteri uskalla pistää nenäänsä. Ha, ha, ha! Niin, anteeksi, herra kreivi, mutta minä olen vaan yksinkertainen yankee, joka on alkanut aivan tyhjin käsin ja työllään kohonnut. Ja moneytä on mr Plummerilla, niin, sitä hänellä on.
Mr Plummer siristi toista silmäänsä ja romisteli taskussaan rahoja.
— Kuka olisi uskonut, että te olitte niin hauska mies? Huomaan nimittäin, ettei teidän tähtenne tarvitse pukeutua sivistyksen viikunalehtiin. Ovatko kaikki ranskalaiset kreivit yhtä hupaisia?
— Ei kaikki, vastasi Bradford ja katseli sikaariaan. — Mutta minä pidän hauskoista ihmisistä, ja sentähden olen minä itsekin hauska. Minä viihdyn hyvin yankeiden seurassa, mr Plummer.
— Se ilahuttaa minua, vastasi mr Plummer.
— Te olette varmaan kokenut yhtä ja toista, mr Plummer. — Te osaatte varmaan kertoa koko joukon hauskoja juttuja.
— Kyllä, jos te kerran saatte isän alkuun, ei hän lakkaakaan, puuttui Frank puheeseen.
— Sekin saattaa olla mahdollista, sanoi mr Plummer ja istuutui hajasäärin tuolille. — Mutta mitäs minä kertoisin? Sinähän tunnet, Frank, minun juttuni, auta nyt minua.
— Kerro, miten sinä annoit naisille kylvyn keskellä yötä, sanoi
Frank.
— Niin, se on hauska juttu, sanoi mr Plummer ja karisteli kurkkuaan. — Se oli silloin, kun minä olin erään Missisippihöyryn kapteenina — olen nimittäin koettanut joka lajia, näette. — Silloin sattui eräänä yönä, kun meillä oli paljon matkustavia, erittäinkin naisia, että laiva tarttui matalikolle. Missisipillä sattuu usein, että sinne aivan aavistamatta ilmestyy matalikko siihen missä edellisenä päivänä ei mitään sellaista ole ollut. Laiva sai pienen nyhjäyksen ja matkustajat luonnollisesti luulivat, että oli jouduttu karille. He syöksivät ylös yöpukimissaan, sekä alkoivat juoksennella ympäri, kuin hullut parkuen minkä jaksoivat. Minä komensin juuri koneen käymään taaksepäin, kun siinä kesken kirjavan kiireen jouduin tuon hullun joukon keskelle. Yksi heittäytyi kaulaani ja kaksi repi käsivarsistani kirkuen kurkun täydeltä: "kapteeni, kapteeni, hukummeko? Pelastakaa meidät, herra kapteeni!" Minä käskin heidän mennä niin kauaksi kuin tietä riitti, mutta luuletteko sen auttaneen? Silloin käskin minä tuoda esille ruiskun, jolla me tavallisesti puhdistimme laivan kantta, ja tähdätä suihkun niitä hullaantuneita naisia kohti. Ette voi käsittää, kuinka ne juoksivat pakoon suihkua, joka loiskien ajoi niitä takaa. Minä nauroin niin, että aioin läkähtyä. Olisittepa vaan nähnyt eräänkin paksun neekerimatamin, hän se vasta huusi ja elämöi!
Mr Plummer lähetti nyt Frankin hankkimaan enemmän kahvia. Hänen palatessaan jutteli isä jo toista kertomusta.
— Olette kai kuullut puhuttavan Missisipillä kulkevien höyryaluksien kiivaista kilpailuista, sanoi mr Plummer. — Lyötiin suuria vetoja, koetettiin saada kuumuutta höyrypannuun ja päästä ensimmäiseksi; kesti tai katkesi. Ja matkustajat seisoivat kannella huutaen ja hurraten kun joku aluksista meni toisen ohitse. Ja jos vauhti hiljeni, tulivat matkustajat ja pyysivät lisäämään höyryä sekä lupasivat rahaa. Jaa, ne olivat hupaisia aikoja, saatte uskoa. Sattuipa sitten kerran, että me noin sata penikulmaa S:t Louisista pohjoiseen koetimme pysyä kaikin voimin erään aivan uuden, ison aluksen edellä. Emme tahtoneet ottaa semmoista häpeää, että jäisimme jälkeen, ja sentähden ponnistimme täydellä höyryllä eteenpäin. Ja ennenkuin meillä oli vaarasta aavistustakaan, kuulimme hirveän räjähdyksen, ja ihmiset, mastot ja köydet lensivät ilmaan. Päät, kädet ja sääret lentelivät kuni raketit ilmassa. Minä en tiennyt mitään ennenkuin jo olin muutamia satoja penikulmia korkealla ilmassa, josta jouduin erään kaukana sisämaassa olevan puun latvaan. Alutta alus, matkustajat ja kaikki muu oli kadonnut jäljettömiin. Se oli minun viimeinen matkani laivurina.
— Tuo muistuttaa minua eräästä seikkailustani Norjassa, sanoi kreivi hymyillen.
— Oletteko sielläkin ollut? kysyi mr Plummer. — Te olette tehnyt pitkiä matkoja.
— En niin pitkiä, kuin te, mr Plummer, joka matkustelette ylhäällä ilmassa, vastasi kreivi. — Olinhan vaan Norjassa karhunpyynti-matkalla. Olin aivan yksin, mukanani oli vaan kaksipiippuinen pyssyni ja koira. Koira ajoi karhun ylös ja minä ammuin sitä, mutta luoti ei osunut. Ammuin toisen luodin, mutta sekin vaan haavoitti karhua, joka raivoisana syöksyi kahdella jalalla minua kohden. Minulla ei ollut aikaa saada pyssyyn uutta panosta, ja koetin sentähden päästä pakoon. Koira koetti sitä estää, mutta tuli revityksi kappaleiksi, ja minä kuulin tuon hurjistuneen eläimen lähenevän lähenemistään. Äkkiä keskeytti eräs syvä vuoren rotko pakoni. Vaahtoava virta kohisi sen pohjalla. Se oli huimaavan syvä ja ainoastaan kaksi ohkaista palkkia oli asetettu portaaksi sen yli. Minä juoksin portaalle ja karhu perässä. Silloin huomasin toisella rannalla… toisen karhun, joka lähestyi minua kita avoinna. Mitä oli tehtävä? Karhu edessä ja toinen takana, vaahtoava virta kahden kapean palkin alla. Heitin kiväärini pois, nostin käsivarteni ilmaan ja…
Bradford vaikeni äkkiä ja imeskeli rauhallisesti sikaariansa.
— Ja mitä sitten? — kysyi Plummer jännityksessä. Hän oli ottanut sikaarinkin suustaan.
— Sittenkö? Niin, sitten ne söivät minut, vastasi Bradford tyynesti. — Se oli viimeinen kerta kun minä olin karhuja ampumassa Norjassa, lisäsi hän vakavasti ja hörppäsi kahvikupista.
Plummer katsoi ihmeissään häntä. Sitte hän rupesi nauramaan niin, että kyyneleet tulivat silmiin.
— Luulen toden totta, että voitatte minut juttujen kertomisessa, sanoi hän ja läjäytti vierastaan reiteen. — Sitte ne söivät minut… ha, ha, ha!… Te olette saakelin "smart!"
Frank yhtyi nauruun, mutta he tulivat keskeytetyiksi, sillä Agnes tuli ilmoittamaan, että naiset tahtoivat sanoa herroille hyvää yötä. He olivat väsyneitä eilispäivän juhlimisesta.
Kreivi nousi heti.
— Sitten emme saakaan tilaisuutta kuulla neidin kaunista ääntä tänä iltana? — sanoi hän kohteliaasti. Mutta minä luulen, ettemme ole oikein sopivia naisten seuraan, lisäsi hän ja haisteli takkinsa hihaa. — Teillä pitäisi olla erityiset paratiisipuvut, herra Plummer.
— Noh, hiukkanen tupakan hajua ei nyt viene kultausta heistä, sanoi Plummer nauraen ja veti takin yllensä. — Sitte ne söivät minut! Ha, ha, ha; se tulee huvittamaan minua koko yön.
Lyhyen keskustelun jälkeen poistuivat naiset, samoin herra Plummer; hänen vaimonsa tahtoi puhella hänen kanssaan kahden kesken. Kreivi ja Frank olivat tuskin jääneet kahden, kun viimeksi mainittu kuiskasi:
— Huvittaako teitä katsella Minneapolista iltavalaistuksessa, herra kreivi?
— Kreivi nyökkäsi, ja he poistuivat ottaen portinavaimen mukaansa.
Mutta ylhäällä makuuhuoneessa odotti mr Plummer nöyrästi vaimonsa nuhdesaarnaa, hän oli huomannut jo myrskyn olevan tulossa.
— Pidätkö todellakin kylläksi arvokkaana tapana edustaa taloamme ja kaupunkiamme siten, että kutsut tuon vieraan kreivin "paratiisiisi" ja näytät hänelle kaikki alhaiset tapasi? alkoi hän.
— Noo, hän viihtyy totta tosiaan yhtä hyvin minun tupakkani, kuin teidän silkkihameittenne seurassa, vastasi hän taisteluhaluisesti.
— Sinä tuomitset muita itsesi mukaan, Plummer, mutta meillä on toden totta tärkeämpiä asioita mietittävänä, kuin Byronin tutkiminen, kuten sinä sitä kutsut, väitti mrs Plummer.
— Tärkeämpiä asioita? Mitä tärkeitä asioita ne olisivat? — murisi
Plummer.
— Etkö sitten näe sitä mahdollisuutta, mikä tarjoutuu meille nyt,
Plummer? Etkö ole huomannut mimmoista huomaavaisuutta kreivi osoittaa
Fannylle? Missä sinun silmäsi ovat? — Ja mrs Plummer pudisti päätään.
— Minä totisesti luulen, että teillä on taas tekeillä jotain naimapuuhia, vastasi Plummer. — Tuskin te osaatte muuta ajatellakaan.
— Ajattelehan, Plummer, miltä tuntuisi päästä Ranskaan, tulla vastaanotetuksi linnassa, joutua ranskalaisen aatelin sukulaiseksi ja seurustella heidän kanssaan! Se se olisi jotain, Plummer.
— Minä puolestani jään mieluummin paratiisiini, sanoi Plummer. — Mutta tehkää, miten tahdotte! Jos voitte saada sen toimeen, niin kernaasti minun puolestani… Hän on hauska mies, hän!… Sitte ne söivät minut… Ha, ha, ha!… Se on mainiota!
Mrs Plummer katsoi ihmeissään miestänsä. Oliko hän juovuksissa?
— Minä en voi käsittää, kuinka sinä voit katsoa asian niin vähäpätöiseksi. Minua tulee se pitämään valveilla koko yön, sanoi hän.
— Minua ei ainakaan, vastasi Plummer ja haukotteli.
Tunnin kuluttua kuorsasi hän täyttä vauhtia ja vaimonsa säesti häntä unohtaen suunnitelmansa.