VI.
Kreivi ja Frank olivat suunnanneet kulkunsa Washington avenuea alaspäin. Koreiden kauppapuotien valot olivat jo aikoja sitte olleet sammutettuina. Yksi ainoa liekki valaisi niitä, jotta vartioiva poliisikonstaapeli voi nähdä, ett'ei sisällä ollut ketään, joka tahtoi anastaa lähimäisensä omaisuutta. Kadut olivat melkein tyhjät. Oli toisenlaista kuin Pariisissa, missä vaunujen jyrinä ja ihmisten sorina piinaa korvia yötä päivää, missä iloiset nuoret miehet istuskelevat kahvikuppiensa, à la glace'nsa eli viinilasinsa ääressä kahviloiden ulkopuolella, ja missä kuulee naurua, musiikkia ja viinurien kutsuhuutoja siihen aikaan, jolloin kaikki rehelliset yankeet ovat vetäneet yömyssyn korvilleen ja uneksivat vehnäkeinotteluista ja muista liikeasioista heidän vaimojensa tarkastellessa puoliavoimin silmin uutta jalokivikoristetta, joka päivän kuluessa on ollut näytteillä Elliotilla. Minneapolis näyttää öiseen aikaan kunnialliselta, oikein puritaanikaupungilta. Ei mitään pyntättyjä naisia, jotka ahdisteleisivat kysymyksillään, ei mitään lörpötteleviä nuoria herroja, jotka keskusteleisivat teaattereista ja politiikasta, näy kaduilla. Korkeintaan voi pari kolme renttua vaania jossain pimeässä sopessa ja mätkäyttää ohikulkijaa hiekkapussilla päähän anastaakseen hänen rahansa tahi kellonsa, jos hänellä sellaisia sattuu olemaan.
Mutta kunniallisuus ei missään tapauksessa ole niin suuri, kuin näyttää. On olemassa sellaista, josta sanotaan "kulissien takana". Ja Minneapoliksessa tapahtuu paljon kulissien takana. Sanomalehdissä kerrotaan, että se taikka se paha on poistettu, mutta todellisuudessa se on vaan muutettu — kulissien taa. Ja ylpeästi kantaa kaupunki kaunista siveellistä ulkokuortansa, kuten amerikalainen sunnuntai. Mutta kukaan ei puhu, mitä tapahtuu kulissien takana. — Frank oli vienyt kreivin variété-teaatteriin, missä he olivat ihailleet naisten kauniita muotoja, ja nyt he ohjasivat kulkunsa Vicollet houseen, erääseen kaupungin hienoimpaan hotelliin. Frank kuiskasi jotain ovenvartijan korvaan. Hän hymyili, antoi molemmille lipun ja mainitsi n:o 57. Frank nousi hiljaa portaita ylös ja kreivi seurasi häntä. Neekeri käveli edestakaisin, kuin mikä Cerberus 57:n edustalla. Hän alkoi näyttää tuimalta, mutta kun Frank antoi hänelle liput, vetäytyi hän kohteliaasti sivulle ja antoi heidän astua sisään. Huone, johon he tulivat oli jotenkin yksinkertaisesti kalustettu, mutta sen sijaan valaistu häikäisevästi. Paksut verhot estivät valon tunkeutumasta akkunoista kadulle. Parhaiten valaistu esine huoneessa oli vihreä pelipöytä. Tämän ympärillä istui joukko vanhempia ja nuorempia miehiä. Kaikilla oli tuo pelaajille omituinen levotoin ilme silmissä, sekä huulilla surutoin hymy, johon samalla sekaantui katkera piirre, kun joku kultakasoista joutui vastapelaajan omaisuudeksi. Kuulut vaan ilmoittajan yksitoikkoinen: musta — punanen… ja kultakasat vaihtoivat omistajaa.
— Tämähän näyttää oikein europalaiselta, kuiskasi kreivi Frankille.
— Aivan niin, me tulemme perässä, vastasi Frank.
— Minä luulin, että kaikki pelihuoneet olivat hävitetyt
Minneapoliksesta, sanoi kreivi.
— Niinhän ne ovatkin, vastasi Frank lyhyesti.
— Ovatko? — sanoi kreivi naurahtaen.
— Luonnollisesti ei niitä sanomalehtien mukaan ole olemassa, vastasi
Frank nauraen. — Haluttaako teitä koettaa onneanne, herra kreivi?
— Kiitos, ei! Minä pidän sen suurena tyhmyytenä, vastasi Bradford, enkä voi ymmärtää kuinka nuoret miehet voivat siihen antautua, etenkin tällaisessa maassa, missä on niin helppo ansaita rahoja.
— Sentähden juuri täällä pelataan, vastasi Frank. — Mitä helpommin rahoja saa, sitä nopeammin tahtoo ne menettää. Jos omistaa tuhansia, tahtoo saada miljoonia ja pian. Mutta jos ette tahdo täällä mitään tehdä, niin menemme; täytyy rientää saadaksemme nähdä ja kuulla Linneriä.
— Linner? Kuka se on?
— Ettekö ole kuullut hänestä? Hän on yksi Minneapoliksen tunnetuimpia henkilöitä. Hän on ollut asianajaja, niin, etevä asianajaja, että hän ajoi melkein kaikki suurimmat oikeusjutut täällä lännessä. Ei ollut jyryä, joka olisi voinut häntä vastustaa. Ja valtiollisena puhujana oli hän hyvin kuuluisa. Mutta nyt hän on vanha ja on juopottelemisella turmellut itsensä. Nyt ansaitsee hän leipänsä laulaen ja soittaen eräässä kahvilassa. Hän soittaa merkillisen hyvin viulua, tahi on ainakin soittanut. Hän houkuttelee kahvilaan monta vierasta, sillä jos onnistuu saada hänet ärtymään, ei hän välitä mistään, vaan rupeaa pitämään puheita, kuten menneinä aikoina. Mutta meidän täytyy kiiruhtaa, sillä kahvila suletaan kahdeltatoista.
Frank ja kreivi astuivat erääseen Washington avenuen varrella olevaan hienoon kahvilaan. Tavallisuuden mukaan olivat akkunaverhot alaslasketut. Tarjoilupöydän päästä oli poikki lattian asetettu kaide, minkä takana oli koko joukko pieniä pöytiä. Niiden ympärillä istui muutamia hienompaan seurapiiriin kuuluvia nuoria miehiä sikaareineen ja olutlasineen. Muutamat pureskelivat voileipiä. Huoneen toisessa päässä oli kapea estraadi ja siellä istui kuuluisa Linner kuin lintu häkissään. Hän haukotteli ja näytti uneliaalta. Hänen vieressään lattialla oli viulu, ja pienellä pöydällä olutlasi sekä muutamia voileipiä, joilla hän väliaikoina virkisti itseään. Hän oli varmaan juuri lopettanut jonkun ohjelmanumeron. Hänellä oli oikea taistelijan ruumis, leveähartiainen ja voimakas, mutta hänen kasvonsa olivat punaiset ja pöhöttyneet. Punertavissa juopon silmissä oli veltto katse, huulet sinertävät, nenä punainen ja turvonnut. Mutta otsa oli korkea ja kaareva ja huolimatta korkeasta iästä — hän oli 60 ja 70 välillä — ympäröi sitä tuuhea, kiharainen, vaalea tukka. Näki, että se oli hänen ylpeytensä, sillä hän oli sen taiteilijan tavoin työntänyt korvien taakse niin, että se riippui alas hartioille.
Frank ja kreivi olivat hätäpikaa tarkastelleet häntä, sekä lähestyivät sitte tarjoilupöytää puhellakseen isännän kanssa, jolle Frank esitti kreivin sekä lisäsi hymyillen, että hän oli tarkastelemassa Minneapoliksen salaisuuksia.
— Se on oikein, vastasi isäntä päätään nyökäyttäen. — On erittäin hauskaa saada tutustua teihin. Mitä saan luvan tarjota herroille?
— Mitä suvaitsette, herra kreivi? — kysyi Frank. — Ehkä vähän konjakkia ja seltteriä?
Kreivi nyökkäsi. Kaiteen takana oli Linner juuri noussut seisomaan ja huusi äänellä, joka ilmaisi että hän oli juonut paljon.
— Hyvät herrat, nyt minä soitan kappaleen synnyinmaani vuorilta, missä aurinko kerran valaisi onnellista lapsuuttani!
— Bravo, Linner! Bravo! — huusivat muutamat kuulijat ja paukuttivat käsiänsä.
— Nyt ne idiootit paukuttavat, ennenkuin tietävät, mille paukuttavat, huudahti Linner pilkallisesti.
Hän suoristi itseänsä, tarttui viuluunsa ja sulki puoleksi silmänsä. Hetkisen seisoi hän siinä asennossa. Sitten kuului heikko, väräjävä ääni viulusta, se paisui, tuli yhä vahvemmaksi ja yksi helkkyvä kansanlaulu seurasi toistansa kohisten hurjassa epätoivon ja repäisevien epäsointujen sekamelskassa. Linner seisoi edelleen suletuin silmin ja suuret kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiansa, mutta hän soitti, rajusti, hillittömästi. Samassa kreivi ja Frank astuivat aitauksen sisäpuolelle. Heti alkoi kuulua pienien pöytien luota: "Halloo Frank!" — ja useimmat nuorista miehistä tulivat heidän luoksensa ja Frankin täytyi esitellä heille uuden vieraan. "Kreivi Ducroix, — mr Bentley, mr Simpson, — mr Hove j.n.e." "Happy to know, — happy to see you, — happy to make your acquaintance, Sir!" kuului joka suunnalta.
Mutta samassa kuului viulusta yksi ainoa särähtävä ääni. Linner oli avannut silmänsä.
— Ei, Jumala minua rangaiskoon, jos minä soitan jotain kunnollista tuollaisille idiooteille, jotka eivät voi pitää suutaan kiinni.
Ja nyt alkoi hän pilkallisesti vääristellen soittaa Yankee-doodlea laulaen ja tipsutellen ympäri estraadia. Yleisö nauroi ja taputti käsiään.
— Niin, niin, tää on juuri sopivaa teille! Se on amerikalaista musiikkia; mutta te ette voi ymmärtää sydämen syvimpiä tunteita; siihen te olette liiaksi muokkaamattomia… Mikä herätti teidän keskuudessanne sellaisen hälinän, mikä pani teidät köyristelemään selkiänne ja kumartelemaan aivan kuin olisitte katkeamaisillanne? Minä olin kuulevinani sanan "kreivi". Arvatenkin joku europalainen manto, joka on lähetetty tänne häväistysjuttuja pakoon. Ja nuori, vapaa tasavaltainen Amerika ryömii heti polvillaan kuullessaan tuollaisen nimen. Hävetkää! hävetkää, te nuoret amerikalaiset. Nouskaa! Tuntekaa ihmisarvonne! Tehän olette päässeet kauemmaksi kuin vanha Europa, joka taistelee vielä kreivien, paroonien ja muun roskan kanssa!
Naurunräjähdys keskeytti hänet.
— Antakaa hänelle anteeksi, hän on juovuksissa, kuiskasi Frank kreiville.
— Hänhän on verraton! Esitelkää minut hänelle, sanoi kreivi.
Frank meni esiraadin lähelle.
— Herra Linner! Saanko esitellä teidät kreivi Ducroixille? —
Asianajaja Linner.
Linner tarttui kylmän kohteliaasti ojennettuun käteen ja asettui taas entiseen asentoonsa.
— Katsokaa nyt, hyvät herrat, näitä kahta, sanoi hän. — Tuossa seisoo kreivi, jolla on nimi, mikä voi vääntää yankeilta leukaluut sijoiltaan, nuori, kaunis, luultavasti vähän elähtänyt kreivi, joka on katselevinaan minua alaspäin, säälivin silmäyksin, vaikka hän nyt sattuu olemaan minua alempana. Ja tässä seisoo asianajaja Linner, asianajaja, — niin, juoppo hylky, joka nyt soittaa kahvilassa idiooteille. Kumman te meistä valitseisitte, ystävät? Kumpi meistä on enemmän toimittanut maailmassa? Te yankeet, te olette kylliksi tyhmiä ja tietämättömiä uskoaksenne, että hän tuossa on tullut maailmaan silkkihatussa ja kannuksissa. Ei, hän on ollut yhtäläinen alastoin, kirkuva kakara, kuin te ja minä. Mutta sen sijaan, että hän olisi, kuten muut kunnon ihmiset ollut pakotettu tekemään työtä, kehittämään aivojansa, sydäntänsä ja tahtoansa taisteluun olemassa olonsa takia, on hänen ajatuksensa seisahtanut, hän on tietämättään, tahtomattaan tullut osalliseksi kaikesta. Ruoka on pistetty hänen suuhunsa, palvelijat ovat juosseet hänen asioillansa, ruoska on työnnetty hänen kouraansa, jotta hän sillä huitoisi alustalaistensa korvuksia, rahaa on satanut hänelle taivaasta, ja häntä on kunnioitettu mahtavana — tyhjäntoimittajana! Mutta minä, hyvät herrat, minä olen taistellen kulkenut eteenpäin voittaakseni henkisen ylevämmyyden, ja minä olen voittanut sen. Minä halkoilin pilviä, kuin kotka. Oli aika, jolloin teidän epärehelliset raharuhtinaanne vapisten pelkäsivät minun terävää kieltäni, jolloin minun valtiolliset vastustajani purivat hampaitaan, kun minä kukistin heidän ehdokkaansa. Ja nyt, — hän sulki silmänsä ja suu vetäytyi puoleksi pilkalliseen hymyyn, — ja nyt, nyt minä olen uhrannut ruumiini ja sieluni raittiusharrastuksiin. Nyt kuljen ympäri peloittavana esimerkkinä siitä, mihin juoppous vie… Ja nyt, hyvää yötä, hyvät herrat! Kuulen, että kello lyö kaksitoista, silloin lähestyy minun vapautukseni hetki. Hyvää yötä, herra kreivi! Jumala suokoon teille voimia sulattamaan kreivillisyyttänne täällä Amerikassa!
Linner poistui kumarrellen viulu kädessä perällä olevasta ovesta, mutta kreivi ja Frank lähtivät kotiin.
— Se mies on nero! Suuri vahinko häntä, huudahti Bradford, kun he taas olivat päässeet kadulle.
— Hänellä ei näytä olevan kovin korkeat ajatukset teistä, europalaisista aatelismiehistä, sanoi Frank leikillisesti.
— Ei tunnu olevan, vastasi kreivi naurahtaen.