VII.
Frankin ennustus Agneksen oppilaiden saamisesta toteutui. Niin paljoa ei Plummerilaisilla ollut koskaan vieraita käynyt, kuin nyt, ja kaikki tahtoivat musiikkituntia lapsilleen. Luonnollisesti tahtoivat he samalla vilahdukselta nähdä nuorta, kaunista kreiviä. Agneksen kaksinainen asema talossa, palvelustyttönä kreivin poissa ollessa ja arvokkaana vieraana hänen läsnäollessaan, kävi ennen pitkää vallan sietämättömäksi niin hyvin hänelle itselleen, kuin mrs Plummerillekin. Eräänä iltana riensi hän päästyään vapaaksi päivän huolista norjalaisen ystävättärensä Dina Nilsenin luo. Hän oli erään työväen piireissä hyvin tunnetun Daniel Nilsenin tytär. Nilsen oli aina valmis esiintymään työväen puolesta, ja oli terävän puhetapansa tähden pelätty sekä työväen joukossa että konttoorissa. Hän työskenteli sillä rautatierakennuksella, missä Plummer oli yhtenä tirehtöörinä. Dina työskenteli lumppujen lajittelijana eräässä paperitehtaassa. Agnes tapasi perheen illallispöydän ääreen kerääntyneenä pienessä, sievässä kodissa etelä-Minneapoliksessa.
— Ettekö vielä ole tullut tämän pitemmälle? — sanoi Agnes astuessaan kynnyksen yli.
— Isä tuli niin myöhään työstä tänään; eräs veturin pyörä oli rikkoutunut, sanoi Dina. — Mutta otahan tuoli ja istu!
Isä, joka oli jokseenkin kuuro, ei kuullut mitä sanottiin. Hän nyökkäsi vaan Agnekselle ja osoitti tuolia.
— Noh, mitä uutta kapitaalimaailmasta? — kysyi hän Agneksen istuttua. — Kuinka monta tuhatta isäntäsi on peijannut farmareilta viime viikon ajalla.
Ja Daniel Nilsen nauroi niin, että valkoiset hampaat loistivat.
— Anna kapitalistien olla rauhassa syödessäsi, isä, sanoi poika, kaunis, kuusitoistavuotias nuorukainen, joka oli punastunut Agneksen huoneeseen astuessa.
— Isä on aivan kuin härkä, joka tahtoo puskea nähdessään punaista, sanoi Dina kaataessaan kahvia kuppeihin. — Niin pian kuin joku seikka muistuttaa häntä jostain kapitalistista, on hän kuin tuli ja leimaus. Ja nyt sinä Agnes olet tullut hänelle sellaiseksi ärsyttäjäksi senjälkeen kun tulit Plummerille.
— Vai niin, sitten sinusta täytyy tulla yksi lisää, Dina, vastasi
Agnes. — Tulen juuri pyytämään sinua ottamaan minun palveluspaikkani.
— Muutatteko, neiti Agnes, kysyi poika kiihkeästi.
— Minä olen saanut virkaylennyksen, vastasi Agnes leikillisesti. —
Minusta tulee nyt isoinen musiikinopettajatar Minneapolikseen.
Ja Agnes kertoi, mitä oli tapahtunut.
— Jahah, se Frank mielistelee sinua niin, sanoi Dina. — Pidätkö sinä hänestä?
— Hän on iloinen ja ystävällinen, vastasi Agnes tyynesti, muutoin hän lienee samanlainen, kuin muutkin Minneapoliksen keikarit.
Poika punastui taas ja teroitti korviansa. Agnes oli ollut hänen leikkitoverinsa ja hyvä enkelinsä vanhassa kotimaassa, missä he olivat olleet naapurukset. Nyt oli hän rakastunut häneen korviaan myöten kaikessa hiljaisuudessa. Ei hän ajatellutkaan koskaan saavansa häntä omakseen; siinä suhteessa oli Agnes siksi paljo häntä korkeammalla ja sitä paitsi oli hän vanhempikin. Mutta hän piti häntä kaiken naisellisen kauneuden ja rakastettavaisuuden ihannekuvana.
— Ja tiedätkö mitä minä olen tämänpäivän sanomalehdissä nähnyt, Dina, sanoi Agnes ja levitti erään sanomalehden polvilleen. Katsohan!… "Se tunnettu norjalainen laulajatar, neiti Agnes Pryts aikoo asettua asumaan Minneapolikseen antaakseen laulun ja pianonsoiton opetusta. Se oli hän, joka hämmästytti vieraat Plummerin suurissa pidoissa. Hän asuu mr ja mrs Plummerin luona". Mitäs tästä sanot?
— Ja tuon on Frank tehnyt kysymättä neuvoa sinulta?
— Aivan omin lupinsa. Hän on luvannut hankkia minulle oppilaita.
— Hän on rakastunut sinuun, Agnes, sanoi Dina hymyillen.
— No niin, olkoon hän nyt rakastunut tahi ei, kaikissa tapauksissa saat sinä ottaa minun paikkani. Olethan jo kyllästynyt tehtaan työhön. Lieneekin kauheata seisoa päivät pääksytysten tuossa vastenmielisessä hajussa ja pidellä vanhoja rääsyjä. Kolme dollaria viikossa on koko hyvä palkka, ja he ovat sangen kelvollisia ihmisiä.
Dina mietti.
— Se riippuu siitä, mitä isä sanoo, vastasi hän viimein.
— Mitä te nyt supatatte? — sanoi Daniel Nilsen, joka tällävälin oli jauhanut hienoksi pihvinsä vahvojen leukojensa välissä.
— Agnes kysyy, tahtoisinko minä ottaa hänen paikkansa Plummerilla, huusi Dina isänsä korvaan.
Daniel Nilsen pani pois kahvelin.
— Plummerilla? — sanoi hän ja hänen sieramensa laajenivat ikäänkuin hän olisi vainunnut kapitalistia.
Dina sai luvan huutaa koko historian hänen korvaansa.
— Minä luulisin sen tekevän minulle hyvää, isä. On kovin vaikeaa seisoa aamusta iltaan tehtaassa, sanoi Dina lopuksi.
Isä heitti sanomatonta rakkautta uhkuvan katseen tyttäreensä ja lausui:
— Tiedätkö, Dina, että se mies on ryöstänyt kuulon minulta?
— Ei, nyt sinä et ole oikeudenmukainen, isä, keskeytti Dina. —
Eihän hän voi auttaa sitä, että työsi on raskasta ja vaivaloista.
— Hm… hm! — mumisi Daniel.
— Ja työskentelethän edelleenkin hänen palveluksessaan. Eihän tuo liene minulle pahempaa, kuin sinullekaan, väitti Dina.
— Taitaa niin olla, sanoi Daniel. — Mutta voitko joka päivä, kuten ennenkin, tulla kotiin laittamaan minulle illallisen?
— Toivon voivani, vastasi Dina.
— Ilta-askareista pääset puoli seitsemältä. Voithan pidättää itsellesi oikeuden päästä silloin kotiin hetkiseksi, sanoi Agnes. — Kerro heille, miten asia on.
Muori saa, kuten tähänkin asti tulla sytyttämään tulen ja panemaan perunat pataan, minä ostan tullessani pihvin, aivan kuin nytkin. Kaikkihan jää aivan entiselleen, isä, sanoi Dina.
— Ja kun minä sitten saan paikan konttoorissa, niin työskentelemme kaikki Plummerin palveluksessa. Silloin tulee siitä Plummer & C:o, puuttui puheeseen poika, Arne.
— Niin, ja kun sitten Agnes ja Frank lyöttäytyvät yhteen, sanoi Dina piloillaan — niin…
— Älä puhu tyhmyyksiä, Dina, keskeytti Agnes. — En menisi Frank
Plummerin vaimoksi koskaan, en, eikä hänkään minusta välittäne.
Arnen silmät loistivat, mutta hän oli vaiti.
Ennenkuin Agnes lähti, sovittiin siitä, että Dina ottaisi hänen paikkansa Plummerilla ja saapuisi sinne jo seuraavana aamuna.
Agnes muutti äitinsä luo, ja päätettiin, että äiti lakkaisi ottamasta ruokavieraita heti, kun Agneksen opetustunnit rupeaisivat menestymään.
Kun he eräänä päivänä istuivat kahden vierashuoneessaan, soi etehisen kello. Äiti meni avaamaan, sillä Agnes ei voinut jättää työtänsä. Ulkopuolella seisoi mies, joka siihen määrään muistutti "tramp'ia" [amerikalaisen kiertävän sällin, maantiemittarin nimitys], että rouva Pryts joutui kiusaukseen vetää oven kiinni juuri hänen nenänsä edessä. Hänen vaatteensa olivat kuluneet, mutta hyvin harjatut. Päässä oli hänellä silkkihattu, jonka alta pisti esiin juopon pöhöttyneet kasvot.
— Minä en tule kerjäämään, rouva Pryts, enkä myöskään tahdo millään tavalla tunkeilla sanoi mies. — Mutta minä olen tuntenut miehenne vanhassa kotimaassa. Otaksun nimittäin, että minulla on kunnia puhutella rouva Prytsiä?
Rouva Pryts katseli hämmästyneenä, tuntematta häntä, sekä avasi puoleksi sulkemansa oven.
— Näen, että sallitte minun astua sisään… tuhannet kiitokset!…
Minä en vaivaa teitä kauan läsnäolollani.
Ja mies astui sisään. Rouva Pryts avasi vierashuoneen oven. Agnes nousi äkkiä nähtyään porstuassa tuon oudon haamun.
— Tyttäreni Agnes… herra… niin, miksi minä nyt nimitän teitä?
— Nimeni on Linner. Olen tehnyt monta vuoristomatkaa miehenne kanssa ja syönyt monta ateriaa pöydässänne vanhoina hyvinä aikoina.
— Ette suinkaan liene se iloinen, kiharatukkainen nuorukainen, jota meillä oli tapana kutsua "salamaksi?"
— Kyllä, se olen, vastasi Linner kumartaen. — Kiharainen tukka, se on osaksi jälellä vielä, mutta iloisuus… no niin, elkäämme huoliko tulla sentimentaalisiksi.
— Minä en olisi tuntenut teitä.
— Enkä minäkään teitä, rouva Pryts. Silloin olitte nuortea ja iloinen; nauroitte ja lauloitte aamusta iltaan, olitte aina valmis pilaan ja huvituksiin… no niin, aika muuttaa paljon! Mutta kun te kannatte harmaita hiuksianne ja kalpeita kasvojanne kunnialla todistaen kärsimyksistä ja taistelusta nurjaa kohtaloa vastaan, käyn minä ympäri kuni elävä todistus omasta alennuksestani. Vaivaako teitä neiti Agnes, että istun niin lähellä? En tahtoisi sokaista teitä ympäröivää ilmaa paloviinahöyryllä.
— Ei ollenkaan, vastasi Agnes, kun Linner veti tuolinsa ulommaksi hänestä.
— Mitä toimitte nykyään, herra Linner? — kysyi rouva Pryts.
— Mitäkö toimin? Hm…
Linner naurahti. Hän istui hetkisen pää painuksissa.
— Oletteko kuullut, kuinka karhua opetetaan tanssimaan? — kysyi hän vihdoin katsoen ylös.
— Emme.
— Kuumennetaan metallilevy ja ajetaan karhu sille sekä soitetaan samalla iloista säveltä posetiivilla. Karhun käpälöitä polttaa eikä se voi olla sekuntiakaan paikallaan, vaan hyppii ja tanssii tuskissaan. Ja iloista säveltä soitetaan ja koe uudistetaan, kunnes karhu on oppinut. Ja joka kerran, kun se sitten kuulee sävelen, nousee se tahdottomasti takajaloilleen ja tanssii, ikäänkuin se tuntisi levyn polttavan jalkojansa. Minä olen tuollainen karhu; posetiivia väännetään ja karhu tanssii.
Agnes katseli häntä levottomasti, mutta rouva Pryts sanoi hiljaa:
— En ymmärrä teitä?
— Minua ilahuttaa, että ette ymmärrä, vastasi Linner. — Minä olen toisin sanoen ilveilijä, vehkeilijä eli miksi tahtoisitte sitä nimittää, eräässä sellaisessa paikassa, mihin ei teidän eikä tyttärenne pidä mennä.
— Mutta ettekö voi saada jotain muuta tointa?
— Myöhäistä, rouva Pryts… myöhäistä!… Ei kelpaa enää. Täytyy juoda pysyäkseen hengissä. Jos minä lakkaan, tulen juoppohulluksi ja kuolen. Mutta… puhelkaamme hiukan menneistä ajoista, rouva Pryts!
— Niin, minä muistan, että teillä oli tapana ottaa osaa mieheni kalastusmatkoihin kesäisin.
— Aivan niin, ne kalastusmatkat, ne olivat ihanoita, ja teidän miehellänne oli aina oivallinen eväslaukku mukanaan. Te olitte hyvä emäntä, rouva Pryts. Niin, konsulin virkistysjuoma se teki alun. Mutta älkäämme nyt antautuko sellaisiin surullisiin mietiskelyihin… Silloin minä olin nuori ja uljas, olisin voinut voittaa kokonaisen maailman. Onhan minullakin ollut loisto-aikani, rouva Pryts. Olin arvossa pidetty ja kunnioitettu; minulla olisi voinut olla kotikin, jos ei se onnetoin…
— Mikä teidät vei harhateille, kysyi rouva Pryts avosydämisesti.
— Tapa ennen kaikkia, rouva Pryts. Toimeni — asianajotoimi — tuotti alinomaa mielenliikutuksia. Ajoin suuria asioita, missä olivat tuhannet kysymyksessä, jopa henki ja kunniakin. Semmoisina hetkinä tarvitsin minä jotain kiihoittavaa ylläpitääkseni rohkeutta ja työvoimaa. Ja sitten se valtiollisen puhujan kiertävä elämä! Istutaan ravintolassa, juodaan ja puhutaan politiikasta ja kiihoitetaan toisiaan… Ja vihdoin tulee pahin kaikista…
— Mitä se on?
— Eräs nuori tyttö, joka oli antanut minulle luottamuksensa, se viatoin, puhdassydäminen tyttö olisi tullut pelastajakseni, mutta yht'äkkiä hän kuoli — sydänhalvaukseen. En saanut rauhaa yöllä enkä päivällä. Minun täytyi juoda, juoda, juoda, ja niin… niin se kävi. Elämä on kovaa, rouva Pryts ja kuitenkin… kuitenkin on se enimmäkseen oma syymme.
Linner antoi päänsä vaipua. Sitten hän nousi äkkiä.
— Pyydän anteeksi, että olen viivyttänyt teitä näin kauan, sanoi hän. — Olen niin usein ajatellut tulla katsomaan teitä, vaan en ole uskaltanut. Kartan mielelläni kunnon ihmisiä, mutta tällä kertaa tuli mieliteko liian voimakkaaksi… Missään tapauksessa en vaivaa teitä enää.
— Ja minä aijoin juuri pyytää teitä käymään väliin tervehtimässä meitä, sanoi rouva Pryts.
Linner katsoi ihmetellen häntä.
— Tarkoitatteko todellakin mitä sanotte, rouva eli onko se vaan tavallista kohteliaisuutta. Ettekö todellakaan pidä vastenmielisenä minun seuraani?
Kyyneleet tulivat rouva Prytsin silmiin.
— Näen kyyneliä silmissänne, rouva Pryts, huudahti Linner. — Kiitos niistä! Saan siis joskus tulla? Koetan sovittaa tuloni silloin, kun ei ole vieraita, kuten nytkin. Ette tiedä, kuinka onnelliseksi olette tehneet minut tänään… Kunniallisia ihmisiä, jotka eivät halveksi minua… voi! Koetan pitää huolen, ett'en tule juovuksissa. Kiitos tästä hetkestä! Jumala teitä siunatkoon!
Kumartaen poistui Linner ovesta.
— Tiedätkö äiti, hän oli kauhea, sanoi Agnes hänen mentyään.
— Niin, hän oli kauhea, sanoi äiti katsoen hänen jälkeensä ikkunasta, kun hän arastellen hiipi pitkin seiniä. — Konsulin virkistysjuoma, se oli alku, mutisi hän. — Mies raukka! Jos voimme tehdä jotain hänen hyväkseen, Agnes, niin sitä emme saa laiminlyödä. Se on meidän velvollisuutemme.