X.

Fanny Plummer hämmästyi saadessaan eräänä iltana kirjeen. Ovikello soi ja eräs omituisen näköinen mies kysyi hyvällä englannin kielellä, oliko se Plummerin talo. Saatuaan siihen myöntävän vastauksen, kysyi hän, oliko se, jota hän puhutteli, miss Fanny Plummer, ja kun hän tähänkin kysymykseen sai myöntävän vastauksen, veti hän taskustaan esille kirjeen ja ojensi sen hänelle. Miehellä oli tavattoman tumma iho, kauniit, säännölliset kasvonpiirteet ja villit ruskeat intiaanin silmät. Tukka riippui alas hartioille, ja sitä peitti leveälierinen, kultanauhalla ympäröity harmaa hattu. Muuten oli hänellä aivan tavallinen, sivistyneen ihmisen puku. Kokonaisuudessaan oli hän niiden puoskarien näköinen, jotka nimittävät itseään intiaanilääkäreiksi, ja jotka katujen kulmissa pitävät esitelmiä ja myyvät laastaria ja lääkkeitä, joiden pitäisi parantaa kaikki taudit.

Annettuaan kirjeen, kysyi hän mr Plummeria, jonka kanssa hän tahtoi puhua. Kun mr Plummer oli juuri mennyt ruoalle, käskettiin hänen mennä "paratiisiin" odottamaan. Mutta Fanny riensi huoneeseensa, sillä hän aavisti, mistä kirje oli. Hänen mielestään käsiala oli samanlaista, kuin siinä kirjeessä, jonka hän löysi Charles Bradfordin huoneesta. Ja se olikin häneltä ja kuului:

"Rakas Fanny!

Minä uskallan vieläkin kutsua sinua näin, vaikka en tiedä vihaatko, vai rakastatko minua. Osoittaakseni kuinka rajattomasti luotan sinuun ja hyvään sydämeesi, jätän itseni sinun käsiisi. Ilmaisen sinulle piilopaikkani. Sinä voit nyt yhdellä sanalla saattaa minut poliisin käsiin, jos sinä ja perheesi tahdotte kostaa minulle. Oleskelen pohjois-Wisconsissa ja työskentelen eräässä isäsi entisessä sahassa, millä hän on pannut perustuksen rikkauksilleen. Niin pian, kun olen ansainnut niin paljon, kuin isältäsi lainasin, lähetän heti rahat hänelle. Viihtyisin täällä hyvin, jos vaan tietäisin, kuinka te kaikki voitte, mitä vanhempasi ajattelevat siitä valitettavasta tapauksesta, ja mitä sinä minusta ajattelet. Jos saisin elää siinä toivossa, että annatte minulle anteeksi, olisin onnellinen. Onko se todellinen kreivi etsinyt minua? Minulla ei ole hänelle mitään velkaa. Hän käyttää korkeata asemaansa vaan piinatakseen minua. Olen iloinen, että olen päässyt hänen kynsistään. Mutta teitä vastaan hyvät, unhottumattomat ystäväni, olen rikkonut, enkä saa rauhaa ennen, kun olette antaneet minulle anteeksi. En voi oikein kirjoittaa ennen, kun sen tiedän enkä uskalla kirjoittaa niin, kuin sydämeni käskee. Jos muistuttaisin sinulle sitä onnellista hetkeä, jona tunnustit rakastavasi minua, pelkäänpä, että repisit kirjeeni kappaleiksi ja ajatteleisit, että olen hävyttömin olento maan päällä. Siksi en uskallakaan puhua mitään rakkaudestani, joka on aivan yhtä tulinen, kuin sinä onnen päivänä, jolloin Charles Bradford teki uskaliaan yrityksensä. Jos tahdot kirjoittaa minulle muutamia sanoja, niin lähetä tämän kirjeen tuojan mukana. Hän on eräs half-breed, hän työskentelee samassa sahassa, kuin minäkin. Hän sanoo tuntevansa mr Plummerin ja matkustavansa Minneapolikseen puhellakseen hänen kanssaan eräästä liikeyrityksestä. Ei ole viisasta luottaa postiin, sillä se voi johtaa minun jälilleni. Suurimmalla jännityksellä odotan vastausta, tulkoon se joko tulevaisuuden toivojeni kuolemantuomiona tahi onnen aamusarastuksena.

Sinulle kuolemaan saakka uskollinen
Charles Bradford."

Fanny purskahti itkuun ja suuteli kerran toisensa perästä kirjettä. Vanhat muistot, katkerat ja suloiset, heräsivät eloon moninkertaisella voimalla. Millaista oli elämä ollut senjälkeen, kun hän matkusti? Paljaita erehdyksiä, nöyryytyksiä ja tuskia. Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä Minneapoliksessa. Jospa hän pääsisikin pois sieltä. Hän rakasti Charles Bradfordia huolimatta niistä nöyryytyksistä joita oli saanut hänen tähtensä kärsiä, rakasti moninkerroin enemmän nähtyään todellisen kreivin. Kuinka mieletöntä olikaan ollut hänen ulkomaalaisten ihanuuksien haaveksimisensa! Charles oli kunniallinen englantilainen, hän puhui hänen äidinkieltänsä, ja hän tulisi uutteralla työllä luomaan itsellensä tulevaisuuden. Sehän oli vankempi perustus, kuin tyhjä kreivinarvo. Ja miten rakastettava Charles oli ollut! Kuinka reipas, iloinen ja kohtelias! Hän olisi todellakin sopinut kreiviksi paremmin, kuin hänen herransa. Hän luottaisi häneen, hän odottaisi häntä, hän tahtoi tulla hänen omakseen vanhempien vastaväitteistä huolimatta. Hän istuutui ja ryhtyi kirjoittamaan vastausta hänelle, mutta hän ei löytänyt mieleisiään sanoja, ja hän repi kirjeen toisensa perästä kappaleiksi. Hän oli lähettänyt sanomaan, ettei hän voi oikein hyvin, eikä tahdo illallista. Mutta yht'äkkiä tuli hän ajatelleeksi, että kirjeen tuoja oli jo mahdollisesti lähtenyt. Hän syöksyi alas portaita ja asettui "paratiisiin" vievän oven taa. Ei, jumalan kiitos, sieltä kuului hänen äänensä. Se oli tyyni ja varma, mutta hänen isänsä puhui kiivaasti ja käveli edestakaisin lattialla. He puhuivat hänelle tuntematonta kieltä. —

Vieras oli odottanut kauan "paratiisissa", ennenkuin mr Plummer suvaitsi näyttäytyä. Hän näytti äkäiseltä astuessaan sisään; varmaankin joku kerjäläinen. Vieras nousi seisomaan. He katselivat toisiaan pitkän aikaa. Lopullisesti sanoi vieras intiaanien kielellä:

— Hyvää iltaa, isä! Terveisiä äidiltä! Mr Plummer säpsähti, tarttui molemmin käsin pöydän reunaan ja tuijotti vieraaseen.

— Et suinkaan liene George Washington? — kuiskasi hän. — Sen nimen oli hän antanut pojalleen, sillä hän oli syntynyt Washingtonin syntymäpäivänä.

— Olen kyllä, vastasi poika tyynesti. — Luulit kai, että äiti ja minä olimme kuolleet ja kuopatut, mutta me elämme molemmat.

Plummer katseli pelokkaana ympärilleen saadakseen selville, että he todellakin olivat kahden kesken, ja sanoi kuiskaten:

— Mitä tahdot? On parasta, että puhumme intiaanikieltä.

— Tahtoisin tietää mitä isäni aikoo tehdä minun hyväkseni.

— Sinun hyväksesi? Olethan suuri ja väkevä, voit auttaa itse itseäsi, niin on isäsi tehnyt.

— Luulit kai tehneesi kylliksi, kun ajoit äitini ja minut jylhään metsään varustettuasi meidät muutamilla sadoilla dollareilla. Mutta minä en olekaan suotta mr Plummerin poika, olen oppinut antamaan arvoa rahalle.

— Mitä tahdot?

— Siitä sahasta, jonka ennen omistit Wisconsissa on nyt puoli myytävänä, se on sinun ostettava minulle.

— Oletpa todella hyvin vaatimatoin. Puoli sahalaitosta tällaisena aikana, jolloin kellään ei ole rahaa.

— Muussa tapauksessa saat luvan vakuuttaa minulle perinnöstä yhtä suuren osan, kuin veljeni ja sisarenikin saavat.

— Jaha, eikö enempää, keskeytti mr Plummer ivallisesti.

— Ei, se riittää, vastasi poika järkähtämättömän tyynesti.

— Mutta minä sanon sinulle, ettet koskaan sitä saa. Luulet voivasi kääriä minut vaikka sormesi ympärille siitä syystä, että sattumalta olet minun poikani. Voinhan minä sen yksinkertaisesti kieltää, sanoi mr Plummer tulistuneena.

— Siihen on Wisconsissa tarpeeksi todistajia, väitti poika.

— Ja mitä aiot tehdä siinä tapauksessa, että minä kieltäydyn täyttämästä häpeämätöntä pyyntöäsi? Aiotko alkaa oikeudenkäynnin?

— En aluksi, vastasi poika. Mutta minä jään tänne, istun pöytään teidän kanssanne ja kerron kaikille ihmisille ja ilmoitan sanomalehdille, että mr Plummerilla on toinen vaimo Wisconsissa, sekä ettei hän ole ollut turhan tarkka hakeakseen laillista avioeroa.

Mr Plummer käveli edestakaisin, kuten haavoitettu leijona häkissään. Hän sieppasi erään pöydällä olevan paperin ja repi sen pieniksi paloiksi.

— Sinä olet oikea perkele, mutisi hän.

Georg Vashington ei antanut peloitella itseään. Hän istui tyynesti tuolillaan ja otti käteensä sanomalehden, jota hän oli lukenut mr Plummeria odotellessaan. Isä seisahtui hänen eteensä. Oikeastaan oli tuo poika kaunis mies.

— Georg, minä ostan sinulle sen sahan, sanoi hän.

— Koko sahanko? — kysyi poika.

— Niin, kaikki, jatkoi Plummer, mutta sillä ehdolla, että sitten olemme kuitit. Se on paljoa enemmän, kuin sinun perintö-osasi.

— Hyvä!

— Ja sitten sinä et enää koskaan tule Minneapolikseen.

— Sitä minä en lupaa. Minä tulen, kun minua haluttaa ja kun te tarvitsette minua.

— Kun me tarvitsemme sinua, niin, mutta ei silloin, kun sinä tarvitset meitä. Tule silloin, kun me lähetämme hakemaan sinua, mutta älä ennen.

— Koetan tehdä niin, mutta en lupaa mitään… Ja milloin päätämme sahan oston?

— Huomenna yhdentoista aikaan konttoorissani. Tässä on nimikorttini. Ravintolassa saat tietää, missä konttoori on. On paras, että menet sinne yöksi, sillä jos jäisit tänne, herättäisi se epäilystä. Minä maksan ravintolalaskusi, mutta sinun on pidettävä salassa syntyperäsi.

— Kyllä, kumminkin toistaiseksi.

Mr Plummer oli yht'äkkiä tullut odottamattoman myöntyväiseksi. Lopullisesti kyseli hän pojaltaan, kuinka hän ja äitinsä olivat voineet, ja he erosivat vihdoin parhaina ystävinä. George Washingtonin mentyä seisoi mr Plummer hetkisen vaiti. Sitten pudisti hän päätään ja huoahti.

— Kunhan nyt vaan ei tulisi useampia vaimoja ja lapsia vielä noilta Missisippimatkojen ajoilta. Se vaan vielä puuttuisi! Niin, niin, oikeastaan ei pitäisi koskaan mennä naimisiin.

Ja Plummer nousi mennäkseen paremman puoliskonsa luo.