IX.
Agnes oli alkanut opetustuntinsa, ja ne menestyivät hyvin. Se hyöty oli kuitenkin sen väärennetyn kreivin käynnistä ollut. Agnes miellytti kaikkia kauneudellaan ja vaatimattomuudellaan, samalla kuin hän hoiti opetustointansa säännöllisesti ja hyvin. Frank kävi aina väliin katsomassa. Hän oli aina reipas ja iloinen. Eräänä päivänä sanoi hän, että hän rupeaisi itse opettelemaan soittoa Agneksen johdolla, mutta tämä löi kaikki leikiksi.
— Ei, se on täyttä totta, sanoi hän. — Mutta te saatte luvan kiiruhtaa, sillä minulla ei ole aikaa istua ja soittaa skaaloja koko ikääni.
— Se on vaan teidän päähänpistojanne. Teillä ei ole kuitenkaan kärsivällisyyttä harjoitella.
— Ei, olette oikeassa. Mutta ettekö voisi opettaa jotain ilman harjoitusta? — esimerkiksi linkuttamaan jonkun valssin, vaihteluksi Fanny-siskon surkeille sävelille.
— Ei siihen en minä ryhdy. Sen voi tehdä joku humbuugimestari.
— Ahaa, nyt te rupeatte tulemaan ylpeäksi! Ajatelkaas, jos minäkin sentään valitseisin jotain liikuttavaa. Ettekö voisi opettaa minulle jonkun rakkausveisun.
— Aijotteko ruveta laulamaan rakkauslauluja.
— Tietysti! Minä aijon vuodattaa kuulle suruni siitä, että te olette minulle niin kylmä.
— Ettekö koskaan voi olla puhumatta pilaa?
— Pilaa? Kun minä puhun vakavasti, sanotte te sen olevan pilaa, mutta enhän minä sille voi mitään.
— Eihän siinä ole mitään järkeä.
— Siinäkö, että pidän teistä? Te olette todellakin kovin vaatimatoin.
— Ette te minusta pidä, mr Plummer.
— Mr Plummer! Se kuuluu niin sietämättömän viralliselta. Miksette voi sanoa Frank. Olemmehan siksi tuttuja.
— Kiitos! Sanon mieluimmin mr Plummer.
Frank alkoi vihellellä.
— Te olette varmaan kotoisin jääpuikkojen maasta. Ovatko kaikki teidän nuoret tytöt noin tunteettomia. — Agnes hymyili.
— Luulin teidän hiljattain sanoneen, että minä lauloin tunteellisesti?
— Se onkin totta. Mutta… niin, en tiedä mitä se on,… mutta te olette niin peijakkaan juhlallinen… te pidätte itsenne aina niin ulohtaalla.
— Nuorten tyttöjen täytyy olla varovaisia, etenkin vieraassa maassa.
— Teistä ei siis ole ollenkaan houkuttelevaa tulla mrs Plummeriksi? Rahaahan on meillä kyllä, jotta voisitte saada mitä tahtoisitte, ja meillä voisi olla aika hauskaa yhdessä, vai mitä te tuumitte.
— Ajattelen, että on kaikissa tapauksissa parasta odottaa ja antaa vielä ajan kulua.
— Odottaa? Minkätähden?
— Sentähden, ett'en minä pidä teistä sillä tavalla, ja sentähden. että te itse voisitte jonkun ajan kuluttua katua, sekä sentähden, että vanhempanne lienevät sitä vastaan.
— Herra Jess', miten omantunnontarkka te olette, miss Agnes. Tarkoitatte kai, että meidän pitäisi olla niinkuin sisar ja veli, kuten romaaneissa sanotaan.
— Niin, miks'ei, jos se teitä miellyttää.
— Mutta sitten teidän täytyykin kutsua minua Frankiksi ja minä sanon teitä Agnekseksi. Luulen sitäpaitsi, että minä olen jo ennen niin tehnyt.
— Minä koetan.
— Ja minä saan kai joskus tirkistää teidän neitokammioonne, vaikk'ette tahdokaan minulle soittoa opettaa.
— Olette aina tervetullut. Olen mielelläni ystävänne.
— Tuhannet kiitokset siitä suosionosotuksesta! Frank kumarsi. Mutta sehän on totta, minähän en ole näyttänyt teille vielä tätä kaunista kapinetta, jonka tänään ostin — hän veti taskustaan kuusipiippuisen revolverin. — Eikö se ole korea?
— Käytättekö te revolveria koristuksena? Aina te keikaroitte jollakin.
— Koristuksena? Ei, siitä voi totisesti olla hyötyäkin, vastasi Frank. — Kun minä joskus väsyn kosiskelemiseen — jos te nimittäin edelleenkin olette tuommoinen jääkappale — niin puh!… yksi latinki ohimoon, ja Frank Plummeria ei ole enää olemassa.
— Hyi, pilanteko sellaisista asioista on ilkeää, sanoi Agnes vakavasti.
— Niin, siksipä onkin parasta, että ajoissa suostutte kuhertelevan kyyhkysen pyyntöön, sanoi Frank. — Ja nyt täytyy minun sulkeutua suosioonne, neiti Jääpuikko!
— Niinkö teidän piti puhutella minua? — kysyi Agnes hymyillen.
— Ei, se on totta. Hyvästi Agnes-sisko!
— Hyvästi veli Frank! — huusi Agnes hänen jälkeensä, mutta se kuului hänestä itsestäänkin niin hullunkuriselta, että hänen täytyi sille nauraa.
Samassa hyökkäsi Frank takaisin.
— Ei, mutta somaltapa se kuuluikin, huudahti hän tarttuen molemmin käsin hänen käteensä. — Jos ette olisi näyttänyt niin peijakkaan ylpeältä, olisin suudellut teitä yht'äkkiä.
— No, muistatte kai, että teidän on pysyttävä ulohtaalla.
Frank huokasi syvään ja poistui.
Agnes oli yksin. Oliko hän tehnyt oikein sysätessään hänet näin ilman muuta luotaan? Tulisihan koko perheen tulevaisuus turvatuksi, jos hän sitoisi itsensä sellaiseen omaisuuteen. Omaisuus, niin, se juuri oli oikea sana, sillä ihmistä ei hän ajatellut. Hän pani käden sydämelleen; se löi tyynesti ja tasaisesti. Ei, hän ei rakastanut häntä. Hänen kanssaan oli kylläkin hauska puhella, mutta hänen vaimokseen hän ei tahtonut tulla. Niitä oli tarpeeksi, jotka möivät itsensä rahasta. Hän ei tahtonut lisätä niiden lukua.
Ja hän alkoi tyynesti seuraavan opetustunnin, varmana siitä, että hän oli menetellyt oikein.
Frank meni suoraa tietä kotiin, missä hän tapasi äitinsä pukeutumassa lähteäkseen vieraisille. Hän tahtoi päästä heti selville siitä, oliko vanhemmilla todellakin jotain vastaansanomista siinä asiassa, ja hän kävi suoraan asiaan.
— Mitä sanoisit, äiti, jos minä menisin naimisiin Agneksen kanssa? — kysyi hän.
— Agneksen, minkä Agneksen?
— Tunnemmeko sitten useampia sen nimisiä? Luonnollisesti hänen, joka oli meillä.
— Palvelustytön? — sanoi mrs Plummer ivallisesti.
— Kuulehan, äiti, älä lässöttele joutavia siinä! — sanoi Frank hävyttömästi. — Tiedät vallan hyvin, ett'ei hän enää ole mikään palvelustyttö, ja sitäpaitsi…
— Sitäpaitsi?
— Sitäpaitsi tiedät sinä, mikä itse olet ollut, ja isähän on ollut kovin yksinkertainen ihminen.
— Minun täytyy hävetä sinua, Frank, tahdothan omassa kodissamme halventaa meitä entisyytemme tähden. Me, isäsi ja minä olemme rehellisellä työllä kohottaneet perheen arvoa, ja nyt sinä tahdot kevytmielisyydelläsi sen hävittää. Sinun pitäisi hävetä!
— Jahah, meidän on pyrittävä kunnian kukkuloille, äiti, puuttui Frank puheeseen. — No niin, sittenhän se oli vallan luonnollista, että Fanny etsi itselleen ranskalaista kreiviä.
— Älä puhu enää siitä! Se on tuottanut äidillesi harmaita hiuksia, huudahti mrs Plummer vihastuneena. — Olemme saaneet kärsiä siitä tarpeeksi.
— Mutta mitä sinulla sitten on Agnesta vastaan?
— Hän on skandinavialainen ja siinä on syytä tarpeeksi.
— Eivätkö skandinavialaiset sitten ole yhtä hyviä ihmisiä, kuin muutkin?…
— Jaha, niinkö luulet? — keskeytti mrs Plummer. — Tulevathan ne tänne suurissa joukoissa ja täyttävät depootit niin, että kunnon ihmiset tuskin saavat jalan sijaa. Heidän vaatteensa, heidän ruoka-arkkunsa haisevat pahalta, ja he laahaavat mukanaan likaisia kakaroita. Nehän lakaisevat kadut, puhdistavat lokaviemärit ja tekevät kaiken karkeamman työn, ne täyttävät kapakat ja vankilat. Ja sellaisia henkilöitä tahtoisit sinä vetää perheeseemme.
Frank oli tullut aivan tulipunaiseksi vihasta.
— Riittää jo, äiti! — huudahti hän koettaen kaikin voimin pysyä tyynenä. — Puhu sellaista, jota ymmärrät äläkä sekaannu muuhun! Isällä ja minulla on ollut skandinavialaisia työmiehiä sekä myllyssä että muualla; eikä meillä ole koskaan ollut parempaa eikä kelvollisempaa väkeä. Ja luonnollisesti niitäkin on monenlaisia. Jos ottaisit köyhän amerikalaisen työmiehen ja sanoisit: "katso, tällainen on amerikalainen kansallisuus!" Eikö se olisi suuri vääryys? Jos et olisi äitini, olisin vastannut sinulle aivan toisella tavalla.
Frank lähti katkeroittuneena ja löi mennessään oven kiinni. Mutta mrs
Plummer nousi ylpeästi vaunuunsa ja ajoi vierailuille.
Rouva Pryts hämmästyi kovin nähdessään asuntonsa ulkopuolella pysähtyvän komean vaunun ja siitä astuvan ulos silkkiin puetun naisen, livre-pukuisen neekerikuskin pidellessä ohjaksia. Hän meni itse avaamaan, sekä tunsi samassa tulijan Agneksen entiseksi emännäksi. Rouva Pryts oli ollut Plummerin talossa, vaikka hänet oli aina osoitettu kyökkiin Agneksen luo. Mrs Plummer oli tavattoman jäykkä ja arvokas.
— Otaksun, että olette rouva Pryts, sanoi hän, vaikka hän vallan hyvin tunsi hänet.
— Kyllä, ja te olette mrs Plummer; olenhan käynyt teillä, vastasi rouva Pryts ja avasi arkihuoneen oven.
Agnes ja hänen äitinsä olivat vuokranneet kaksi huonetta ja keittiön eräässä rauhallisessa ja kauniissa kaupunginosassa. Toinen huoneista oli heidän yhteisenä makuukammionansa ja toinen — arkihuone — oli hyvin iso ja aistikkaasti sisustettu. Suuri valokuvajäljennös Rafaelin madonnasta riippui seinällä. Mrs Plummerin silmät sattuivat heti siihen ja saadakseen sopivaa puheenainetta kysyi hän:
— Onko tuo jonkun teidän sukulaisenne muotokuva, mrs Pryts?
Rouva Pryts ei voinut olla naurahtamatta vastatessaan:
— Ei, sehän on madonna.
— Madonna? Mrs Madonna? Asuuko hän täällä Minneapoliksessa?
— Ei, ei, se on neitsyt Maria Jesus lapsen kanssa.
— Vai niin. Hänen olisi pitänyt panna enempi vaatetta lapsen päälle.
Luuletteko sen olevan otetun luonnon mukaan?
— Ei, se on jäljennös eräästä taulusta, vastasi rouva Pryts, jonka oli vaikea pysyä vakavana.
— Teillä on aika sievää täällä, rouva Pryts, alkoi taas mrs Plummer.
— Kyllä, me olemmekin hyvin tyytyväisiä, vastasi rouva Pryts.
— Niin, niin, siellä vanhassa maassa ette liene tottuneet kunnollisiin huoneisiin.
— Niinkö luulette? Sellaista kotia, kuin siellä, en saane enää koskaan, vastasi rouva Pryts surumielisesti. — Me olemme aikoinamme nähneet parempiakin päiviä, mrs Plummer.
— Mutta minä luulin ihmisten teidän kotiseudullanne asuvan pienissä maakuopissa.
— Puhutaan niin paljon juttuja ulkomaalaisista, mrs Plummer.
— Jaha, teillä on todellakin lasiruuduilla varustetut akkunat ja oikeat rakennukset? Olen aina luullut Norjaa joksikin hirveäksi maaksi, joka on täynnä jäätä, vuoria ja karhuja, sanoi rouva Plummer.
— Jos pääsisitte sinne joskus kesänaikaan, niin aivan varmaan tahtoisitte jäädä sinne ainiaaksi, sillä kauniimpaa maata ette löydä, vastasi rouva Pryts.
— Sepä on ihmeellistä, sanoi rouva Plummer. — Minä olen kyllä huomannut, että sieltä tulee reipasta väkeä. Melkein koko Minneapoliksen palvelusväkikin on teikäläisiä.
— Onhan täällä hyvin paljon meidän maamiehiämme. Ai, mutta minähän olen kokonaan unohtanut kiittää Agneksen puolesta!
— Ei mitään kiittämistä. Sehän on ollut poikani, joka on tehnyt hänelle muutamia pieniä palveluksia.
— Niin, hän on ollut hyvin ystävällinen hänelle.
— Siitä minun juuri piti puhua kanssanne, rouva Pryts, sanoi rouva Plummer oikaisten itseänsä. — Hän on viime aikoina osoittanut tyttärellenne jonkunlaista huomaavaisuutta. Mutta nyt on vaikea tietää, kuinka sillä iällä käy… Minä toivoisin, ett'ette millään tavalla antaisi aihetta…
— Minä en ole kuullut mitään koko asiasta, mrs Plummer.
— Se ilahuttaa minua. Frank on kuitenkin viime aikoina alkanut näyttää arveluttavia oireita ja nähkääs… minä en nyt usko hänen ryhtyvän alentamaan perheen arvoa avioliitollansa.
— Minä olen aivan yhtä mieltä kuin tekin, mrs Plummer, vastasi rouva Pryts tyynesti — ja luulen, että Agneksen suhteen voitte olla huoleti. Hänen kasvatuksensa on ollut sitä laatua, että hän on teidän poikaanne paljon etevämpi niin yleissivistykseen, kuin tietoihinkin nähden, ja minun luullakseni sellainen avioliitto, jossa vaimo on miestä korkeammalla sivistysasteella, ei voi olla onnellinen.
Mrs Plummer aivan ällistyi. Hänhän oli juuri tarkoittanut päinvastaista.
— Niin, katsokaas, Frank voi milloin hyvänsä saada vaimon kaupungin rikkaimpien ja arvokkaimpien perheiden tyttäristä. Sentähden ei hänen minun mielestäni tarvitse alentua ottamaan puolisoa vieraasta kansallisuudesta.
— Minä olen teidän kanssanne täydellisesti yhtä mieltä siitä, että on niin paljon, kuin mahdollista pysyttävä omassa kansallisuudessa. Maku ja elämän käsitys ovat aivan erilaiset niillä, jotka lapsuudestaan saakka eivät ole kasvaneet samassa maassa. Toivon, että Agnes, jos hän joskus menee naimisiin, pysyisi omassa kansallisuudessaan.
— Otaksun siis saavani teistä tukea, mrs Pryts, sanoi mrs Plummer. — Minua ilahuttaa, että pääasiassa olemme yksimielisiä. Koettakaa niin paljon kuin mahdollista pitää tytärtänne erillään minun pojastani. Ja nyt hyvästi; olen iloinen, että tulin tuttavuuteenne. Ja polviaan lyykistäen poistui mrs Plummer.