XIII.
Oli jouluaattoilta. Tuomari Ueland istui tapansa mukaan virkahuoneessaan raatihuoneella. Joku naputti ovelle. Hän odotti saavansa nähdä jonkun morsiusparin astuvan sisään saadakseen vahvistuksen avioliitolleen, mutta vakavan sulhasen ja punastuvan morsiamen sijaan näyttäytyi ovessa pöhistynyt, punanenäinen haamu.
— Saako tulla sisään, herra tuomari? — kysyi hän.
— Olkaa hyvä, vastasi Ueland.
— Nimeni on Linner. En tiedä oletteko kuullut nimeäni mainittavan.
— Kyllä, minulla on ollut kunnia… vastasi Ueland kohteliaasti.
— Se ei ole suuri kunnia, herra tuomari.
— Ettekö tahdo istua?
— Sallitteko todellakin, sanoi Linner istuutuen kunnioittavasti ulommaksi. — Te olette jalon isänne jalo poika. En tahdo sitäpaitsi vaivata teitä kauan. Tiedän, että seurani on vastenmielistä kunnonihmisille.
— Voinko jollain tavalla palvella teitä? — kysyi Ueland vähäisen vaitiolon jälkeen.
— Palvella minua?… Ei… kyllä… Voitte tehdä minulle sen palveluksen, että sallitte minun istua täällä hetkisen. Katsokaas, herra tuomari, en tiedä muistanetteko, että nyt on joulunaatto. Täällä Amerikassa ei sitä juuri eroiteta toisista päivistä. Mutta käydessäni yksin kadulla ja miettiessäni päivän merkitystä, tuli minuun vastustamatoin halu etsiä sivistyneitä kotimaalaisia, joille voisin avata sydämeni, ja jotka ymmärtäisivät päivän merkityksen. Silloin ajattelin: menen herra Uelandin luo. Olen aina kunnioittanut teitä, herra Ueland. Teidän nimenne on kuuluisimpia Norjan historiassa.
Ueland kääntyi kärsimättömästi tuolillaan ja katseli tilikirjaansa.
Linner huomasi sen.
— Kirjoittakaa vaan, herra Ueland, älkää antako minun häiritä itseänne. Minä istun tässä ja puhelen itsekseni. Jouluilta… muistatteko sen siellä kotona?… Kirkon kellot julistavat joulurauhaa seudun yli… rauhaa, rauhaa… mutisi Linner huoaten. — Ja äänet hivelevät pehmeinä, kuin lumi, ja kirkossa lauletaan Jesuslapsesta. He eivät oikein tiedä, mistä he laulavat, he ajattelevat pientä, seimessä makaavaa lasta, jonka päätä ympäröi valokehä, ja paimenet polvistuvat suudellen lapsen käsiä, ja ulkopuolella avautuu taivas, ja tuhansia enkelien päitä katselee alas laulaen: kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja rauha maassa! — Linner sulki silmänsä. — Se on kaunista, ihanaa, siinä on runollisuutta, joulussa.
— Niin, kotoisen joulun muistamme kaikki hyvin, vastasi tuomari lyhyesti.
— Onko teillä lapsia, herra Ueland?… — Jahah, yksi tytär. Ja kun te tänään menette kotiin, niin ojentaa hän hymyillen pieniä käsiänsä teitä kohden, ja se muistuttaa teille joulua ja Jesuslasta, ja te tunnette itsenne onnelliseksi. — Linner huokasi. — Teillä on ehkä joulukuusikin — jahah, joulukuusi lahjoineen ja sen ympäri tanssivine lapsineen, ja tuli räiskyy kamiinissa, ja kaikki ovat juhlapuvuissaan ja iloisia. Isä ja äiti katselevat ylpeydellä lapsilaumaansa, ja pöydät notkuvat ruokien ja juomien painosta, ja ulos on pistetty viljalyhde, jotta pikkulinnutkin voisivat viettää joulua.
Linner katseli lattiaan ja puheli aivan kuin itsekseen. Sitten kohotti hän katseensa tuomari Uelandiin, joka oli taas alkanut kirjoittaa. — Minäkin olen kerran ollut sellainen lapsi, herra Ueland. Minäkin olen tavoitellut joulutähteä ja tanssinut kuusen ympärillä, ja vanhempani ovat minua ylpeydellä katselleet. Nyt olen köyhä kotivarpunen, joka hyppii pakkasessa ja etsii jyväsiä. Te menette kotiin, missä rakas puoliso ja pieni, suloinen tyttö teitä hymyillen odottavat. Mutta minua ei kukaan odota. Minulle ei kukaan hymyile. Minä olen ulosajettu hylky, lumessa ja pakkasessa etsin edes muutamaa jyvästä löytämättä sitäkään. Olemme Amerikassa, ja täällä ei tiedetä mitään norjalaisesta joulusta. Sentähden pyydän teitä, herra Ueland, antakaa minullekin jotain jouluksi, vaikka ei muuta, niin edes olutlasi!
Ueland pisti käden taskuunsa ja otti sieltä dollarin. Kyyneleet tulivat Linnerin silmiin.
— Tätä en minä unhota. Te olette jalo, kuten arvelinkin. Tänä iltana juon lasin isänne muistoksi. Iloista joulua, herra Ueland!
Linner kumarsi ja meni takaperin ovesta ulos. Tultuaan ravintolaan, missä hän asui, huusi hän:
— Hei viinuri! Ryyppy ja lasi olutta minun huoneeseeni ja heti! Nyt
Linner viettää joulua, nyt on rahaa.
Ja hän näytti tuomarilta saatua dollaria.
Viinuri nyökkäsi nauraen. — Teille on kirje huoneessanne, sanoi hän.
— Kirje? Minulle? Mitä tyhmyyksiä se on? — kysyi Linner ja kääntyi ympäri.
Siellä oli sittenkin kirje hänen pöydällään. Päällekirjoitus oli naisen käsialaa. Hän avasi sen ja luki:
"Herra Linner!
Kun otaksun, ettei teillä ole monta tuttavaa tässä kaupungissa, ja että mielellänne tahdotte viettää joulua norjalaiseen tapaan, pyydän teitä, paremman puutteessa, tulemaan luoksemme joulupuuroa syömään tänä iltana.
Vanha ystävättärenne
Vilhelmine Pryts."
Linner tuijotti kirjeeseen. Oliko tämä oikein totta? Oliko ihmisiä, jotka vielä tahtoivat olla hänen tuttaviaan,… jotka vielä pyysivät häntä pöytäänsä? Mutta menisikö hän? Hänhän näytti inhoittavalta. Eikö hän häiritseisi heitä? Oli kuitenkin kovin houkuttelevaa päästä syömään joulupuuroa perheen piirissä… Hänen silmänsä sattuivat seinällä riippuvaan viuluun.
— Se saa antaa vastauksen puolestani, sanoi hän. — Se on niin minun kaltaiseni. Minun sisäinen ihmiseni laulaa ja valittaa, mutta äänikoppa on mennyt rikki, sinussa se, vanha ystävä, vielä on eheä.
Hän tarttui viuluun, silitteli sitä hyväillen ja alkoi soittaa: "Herramme Kristus meille nyt, on tänään tänne syntynyt". Hän soitti ja suuret kyynelkarpalot vierivät pitkin hänen poskiansa. Samassa kuului lasien kilinää ja viinuri toi sen mitä hän oli tilannut.
— Mitä tämä on? — huudahti Linner. — Uskallatko häiritä soittoani?
Mitä minä tuolla roskalla teen? Pois!
— Tehän tilasitte, väitti viinuri.
— Niin, se oli silloin, mutta nyt minä olen henkien maailmassa. Vie pois se roju, sanon minä, eli lyön sääres poikki.
Viinuri otti tarjottimen ja lähti.
— Seis! — huusi Linner. — Sano isännälle, ett'en soita tänään kahvilassa.
— Mutta tänä iltanahan on liike kaikista suurin. — Hän ei suostu siihen.
— Luuletko minun pyytävän häneltä lupaa? Luuletko minua oljenkorreksi, jonka voi heittää, minne haluttaa? Luuletko asianajaja Linnerin istuvan ja mässäävän muutamien heittiöiden kanssa jouluiltana?… Tuo ryyppy näyttää sitäpaitsi hyvin houkuttelevalta. Kippis!
Ja Linner tyhjensi lasin yhdellä siemauksella.
— Tässä, ota jäännös tästä rahasta ja osta minulle kaunis kukkavihko… ruusuja ne pitää olla… ja odota! Mahtaisiko herrallasi olla eau de Colognea eli jotain muuta hyvän hajuista, jotta minä pääsisin tuosta kirotusta viinan hajusta? Pyydä hänen lainaamaan minulle vähän. Ja jos hän tahtoo pidättää, minun palkkani tältä illalta, niin tehköön sen. Tänä iltana asianajaja Linner syö joulupuuroa ja juo simaa.
Niin perusteellisesti, kuin sinä iltana, ei Linner ollut koskaan pukeutunut. Hän riisuutui kokonaan, pesi koko ruumiinsa saippualla, haki esille hienoimman paitansa sekä hankasi ainakin tunnin ajan likapilkkuja puvustaan. Sitten pesi hän lukemattomia kertoja suunsa eau de Colognin sekaisella vedellä sekä ripotti vaatteilleenkin hajuvettä. Kello kahdeksan lähti hän ruusuineen luvattuun maahan.
Jouluilta oli erittäin hauska. Paitsi Linneriä olivat saapuvilla vanhat ystävämme Daniel Nilsen ja hänen lapsensa Dina ja Arne. Daniel Nilsen saapui jotenkin myöhään, sillä luonnollisesti täytyi juuri sinä iltana sattua jotain ylityötä. Siksipä olikin hän tullessaan hiukan happaman näköinen, mutta kun häntä yhteisesti pyydettiin tänä iltana syömään kapitalistien sijasta riisiryynipuuroa, rupesi hän nauramaan ja tuli oikein juhlatuulelle. Pelattiin "lottoa" ja "gnav'ia" muutamien sinne kutsuttujen lasten kanssa, ja kun sitten oli virkistykseksi saatu simaa ja leivoksia ruvettiin leikkimään panttileikkiä. Arne tuomittiin suutelemaan Agnesta. Hän punastui, kuin koulutyttö, mutta Agnes sanoi ujostelematta: "tule vaan, Arne! Mehän olemme vanhoja ystäviä, sinä ja minä". Hän pani kätensä Arnen kaulalle ja suuteli häntä. Arne tuli niin ylenmäärin onnelliseksi, että hän sitten kun toti-vehkeet tuotiin sisään, tahtoi myös saada osansa ja lopuksi rupesi pitämään puheita. — Dina tuomittiin antamaan korvapuustin kauniimmalle, ja hän läjäytti häikäilemättä Linneriä poskelle. Rouva Pryts tuomittiin kultatuoliin, ja Daniel Nilsen kantoi tyttärineen häntä käsillään ympäri huonetta Arnen, Linnerin ja lapsien eläköön-huutojen raikuessa. Daniel Nilsen tuomittiin laulamaan, ja hän päästeli muutamia ääniä, jotka hyvin paljon muistuttivat palotorven ääntä. Sitten oli Linnerin pidettävä puhe. Hän seisoi hetkisen pää kumarassa, sitten hän heitti sen taaksepäin, kiinnitti katseensa ylös johonkin näkymättömään.
— Me vietämme tänään juhlaa erään pienen lapsen kunniaksi, alkoi hän, — lapsen, jonka päätä ympäröi viattomuuden ja puhtauden sädekehä. Sen takaa häämöittää meille orjantappurakruunu ja Golgatan risti, jotka odottavat jokaista, ken täällä taistelee totuuden puolesta. Mutta tänään ne joutuvat varjoon, niiden enkelijoukkojen varjoon, jotka laulavat rauhaa maan yli. Ja sentähden, että tämä on lapsen juhla, olemme kaikki tänä iltana olleet lapsia. Me olemme leikkineet ja nauraneet, vaikka pohjalta on usein pyrkinyt itku esiin, ei surun tähden, vaan ilon, että taas kerran olemme saaneet olla lapsia. En tiedä, olenko koskaan ollut niin iloinen ja samalla kertaa niin surumielinen, aina siitä saakka, kun… no niin, se nyt ei kuulu tähän. Mutta tämä kaikki muistuttaa meille Norjaa ja joulua siellä. — Riisiryynipuuro, piparikakut, leivokset ja panttileikit — ne tuovat mukanaan, toisia muistoja, tuntuu kuin näkisi merestä kohoavan Norjan kukkuloineen, ihanine kesäöineen, humisevine honkineen, kulkusineen, kelkkamäkineen ja säihkyvine revontulilleen. Ja näiden puitteiden sisästä näkyy sielumme silmään koti, isä, äiti, siskot, veikot, ja joukosta sukeltaa esiin omat lapsen kasvomme semmoisina, viattomuuden sädekehän ympäröiminä, kuin Jesuslapsenkin. Ei, minä en voi enää… suokaa anteeksi!… Antakaa minun viuluni, sen paremman osan minusta, tulkita tunteitani!
Kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä, hän otti viulunsa ja alkoi soittaa jouluvirttä, jota hän huoneessaan oli soittanut. Alussa tulivat äänet heikkoina, väräjävinä, mutta vähitellen ne paisuivat yhä voimakkaammiksi, ja aivan tahdottomasti yhtyivät vieraat virteen. Sen loputtua alkoi tulla mitä ihmeellisimpiä mielikuvituksen luomia säveliä, toisinaan rajuja, uhkaavia, väliin lempeitä, itkeviä, väliin jonkun iloisen ailahduksen katkomia, kunnes lopulta sittenkin rauha ja elämänilo voittavat surun ja epätoivon, ja kaikki tämä päättyi mahtavaan voittovirteen: "Jumala ompi linnamme".
Kuulijat istuivat kuin lumottuina, kauan aikaa vallitsi huoneessa kuolon hiljaisuus. Rouva Pryts uskalsi ensiksi hiljaisuutta häiritä.
— Tuhannet kiitokset! — sanoi hän ojentaen Linnerille kätensä. —
En tiennyt, että te soittaisitte sillä tavalla.
— Minun sieluni se on joka soittaa eikä ruumis, sanoi hän. — Olen usein ajatellut, eikö se elämä, joka näihin säveliin sisältyy, saa muodostua siiviksi, mitkä kantavat sieluni tuonne ylös sitten, kun minä kerran pääsen tästä kuluneesta kuoresta, jota ruumiiksi sanotaan.
— Soitto mahtaa olla erinomainen lohdutus teille! — sanoi rouva
Pryts.
— Kyllä, kun saisi soittaa, mitä itse tahtoo, vastasi Linner. — Mutta kahvilassa minun täytyy soittaa Boccaccioa ja Pinaforea sekä mitä kurjimpia amerikalaisia tanssikappaleita. Toisinaan tuntuu minusta, kuin pitäisin huoneeseeni päästyä pyytää anteeksi viulultani, että olen sitä väärin käyttänyt. Mutta sekin on aikoinaan peloittanut minulta useimmat asiatuttavani.
— Kuinka niin?
— Niin, nähkääs, kun minä parempina päivinäni istuin konttoorissani eikä ollut mitään erityistä kiirettä, otin minä viuluni ja soittelin itselleni mielisäveltäjieni Beethovenin ja Chopinin kappaleita. Kun minä siten sävelten siivillä liitelin yläilmoihin, tuli joku kurja visukinttu teettämään jotain sopimusta tahi tekemään selvää jostakin kapakkamellakasta, ja ne rupesivat heti selittelemään inhoittavia juttujansa kysymättä ollenkaan olinko minä huvitettu kuulemaan heitä tahi en. Minä ärjäsin heille, että he pitäisivät suunsa kiinni tahi puikkisivat hiiteen, ja ne ottivat tavallisesti viimeksi mainitun neuvon huomioon.
— Olipa se todella merkillinen tapa hankkia asiatuttavia, sanoi rouva Pryts nauraen.
— Lienette oikeassa, rouva Pryts, mutta mitä voin? En suinkaan voinut häväistä Beethovenia ja Chopinia muutamien kurjien dollarien tähden.
Daniel Nilsen, joka, kuten useimmat pohjoismaalaiset, oli hyvin musikaalinen, oli akkunan pielessä hiljaa keskustellut poikansa Arnen kanssa. Hän lähestyi Linneriä.
— Opetatteko soitantoa, herra Linner? — kysyi hän.
— En, vastasi Linner.
— Se oli vahinko, sillä minä olisin pyytänyt teitä antamaan Arnelle hiukan opetusta, jos ette olisi tahtonut kovin kallista maksua.
— Soittaako poikanne?
— Hän on yritellyt soittaa viulua ja minä olen soittanut mukana huilulla, mutta minä rupean tulemaan jo niin kuuroksi, ett'ei siitä tahdo enää tulla mitään, sanoi Daniel.
Linner katseli Arnea, jonka kauniit silmät loistivat ihastuksesta puhetta kuunnellessaan.
— Näen, että hänellä on sielukin, eikä vaan sormet, sanoi Linner. — Lähettäkää hänet sunnuntaiaamupuolella luokseni, niin saamme pitää yhdessä jumalanpalvelusta. Ottakoon viulun mukaansa.
Daniel Nilsen katsoi poikaansa.
— Mitä sanot siitä, Arne. Arnen silmät loistivat.
— Minä tietysti tulen, koska herra Linner tahtoo olla hyvä…
— Mitään ei ole vielä päätetty, poikaseni, keskeytti Linner.
Rouva Pryts kysyi eikö Linner tahtoisi ottaa virkistystä ja viittasi toti-tarjotinta.
Linner pudisti päätään.
— Muistatte kai, mitä lupasin teille, rouva Pryts? Elkää asettako lasia janoisen huulille. Jos minä juon yhden lasin, olen hukassa. Kiitos! Tänä iltana juon vaan vettä, mutta huomena… Hän kohautti olkapäitään.
Kello oli lähemmä kaksitoista, kun seura hajosi. Linnerin kotiin tullessa suljettiin juuri kahvilaa. Viinuri kiersi oven lukkoon.
— Otatteko naukun, ennenkun menette levolle, herra Linner, huusi hän ja kaatoi lasiin. Minä tarjoan nyt, jouluiltana.
Linner seisahtui ja katseli ympärillään olevia oluella tahrattuja pöytiä, epämiellyttäviä alastomien naisten kuvia seinällä sekä tunsi viskyn ja sikaarin hajua.
— Paratiisi on taas suljettu, mutisi hän. Langennut Aatami on jälleen ajettu ohdakkeiden ja orjantappurain sekaan. Maljasi viinuri!
Ja hän tyhjensi lasin sekä lähti huoneeseensa kasvoilla surullinen ilme.