XIV.
Sunnuntai-aamuna kymmenen tienoissa meni Arne viuluinensa Linnerin luo. Kun ei kukaan vastannut hänen kolkutukseensa, avasi hän varovasti oven. Linner makasi sängyssään sikeässä unessa. Arne seisoi hetkisen ovessa ja tarkasteli häntä. Hän näytti inhoittavalta. Suu paksuine, sinertäville huulineen oli auki, ja hän hengitti raskaasti. Kasvojen sinipunerva väri eroittautui jyrkästi valkoisesta päänaluksesta ja paksu vanukkeinen tukka riippui otsalle. Likainen paita, joka hänellä oli päällään, teki vaikutuksen vieläkin epämiellyttävämmäksi. Hänkö se todellakin oli soittanut niin kauniisti jouluiltana ja puhunut niin, että Arnen silmiin olivat kyyneleet tulleet? Näytti kuin hän olisi aikonut maata koko aamupäivän. Arne kolahutti hiukan viululaatikkoaan. Silloin kohosi yht'äkkiä pää vuoteesta ja katseli ihmetellen ympärilleen.
— Jahah, tekö se olette nuori mies? — Sehän on totta, että meidän oli pidettävä jumalanpalvelusta yhdessä. Paljonko kello on?… Yli kymmenen. No niin, messu alkaa harvoin ennen puolta yhtätoista, niin että meillä on kyllä aikaa vielä.
Linner kieritteli ulos sängystään. Hän haukotteli ja hieroi silmiään, ja veti sitten jalkaansa rikkinäiset sukat, hyvin epäilyttävän näköiset alusvaatteet ja hyvin pilkkuiset päällimmäiset, joita hän hyvin tarkoin tutki.
— Niin, ei pidä kovin tarkoin katsoa ulkokuorta, nuori mies, sanoi Linner, kun huomasi Arnen katseillaan seuraavan hänen liikkeitänsä. Mitätön raukka voi kätkeä kalliin helmen, eikä pidä koiraa katsoa karvoihin, sanotaan. Moni hieno herra, joka kultavitjoineen keikaroi Nicollet avenuella on lurjus, ja moni kuluneihin vaatteisiin puettu työmies on kunnon mies. Kas niin. Aluksi saatte nyt sen opetuksen pitää hyvänänne. Avatkaapas nyt akkuna, jotta saamme raitista ilmaa!
Linner kaatoi vettä pesuastiaan, pisti koko päänsä sinne ja alkoi saippuoida, kynsiä ja hieroa päätä ja kaulaa.
— Näette, että minä kyllä käytän vettä ulkonaisesti, sanoi hän pyyhkien paksua tukkaansa. — Jos olisin aikoinani käyttänyt sitä enemmän sisällisesti, niin olisin nyt kokonaan toinen mies. Saippua on tarpeellinen aine, sillä sen avulla pääsee kapakkatomusta, mutta kainin merkit — hän osoitti sormellaan nenäänsä ja poskiaan — tässä ja tässä — ne eivät lähde, ne seuraavat hautaan saakka. Ja odottakaas, minun piti sanoa teille jotain, nuori mies. Juotteko te, eli himoitsetteko väkeviä?
— En, vastasi Arne punastuen. — Miksi sitä kysytte?
— Siksi, että otitte vähän liikaa jouluiltana, sanoi Linner. — Olkaa varovainen, nuori mies! Niin minäkin aloin. Lasi iloisessa seurassa maustettuna puheilla ja laululla, siinä alku, joka voi odottamatta muuttua tavaksi.
Linner istui pidellen märkää pyyhinliinaa kädessään.
— Tiedättekö mitä hävitystä juoppous tekee vuosittain täällä Amerikassa? Enemmän kuin kolmas osa puutetta kärsivistä työmiesperheistä on siihen joutunut juoppouden takia. Jos rupeaa silloin tällöin ottamaan lasin toverien seurassa, joutuu aivan pian tavan orjaksi. Viinaksin takaa näkee juomari rääkätyn, kärsineen vaimon, kalpeat, nälkiintyneet, risoihin puetut lapset; hän näkee ne, mutta hän ei sittenkään voi luopua lasista, sillä jos kerran on alkanut liukumaan kaltevalla pinnalla, niin silloin — Jumala armahtakoon — liukuu aina pohjattomaan kuiluun. Minä olen joutunut sinne jo, poikaseni, eikä mikään mahti maailmassa voi minua sieltä pelastaa.
Linner istui hiljaa ja tuijotti eteensä. Sitten alkoi hän ahkerasti hangata kasvojaan pyyhkeellä.
— Kun te sisään astuessanne näitte minun makaavan, kuin mikäkin lihamöhkäle vuoteellani, niin ajattelitte varmaan, ettette ollut koskaan nähnyt mitään epämiellyttävämpää, eikö totta? kysyi Linner.
Arne ei tiennyt, mitä olisi vastannut, hän punastui vaan.
— Ja te olette onnellinen niin kauan, kun sillä tavalla ajattelette. Se on paras ja jaloin osa teistä, joka tuntee inhoa kaikkea alhaista ja rumaa nähdessänne. Mutta minussakin on jotain, jota ette voi nähdä; se on voima, näkymätöin, kuin sähkö, mutta myös yhtä väkevä. Täällä sisässä on jotain — Linner löi rintaansa — joka sykkii kaikelle oikealle, jalolle ja hyvälle, jotain, joka nousee kapinaan kaikkea kurjaa, halpaa ja pikkumaista vastaan ja tahtoo lyödä sen maahan. Ja katsokaas, se on se oikea Linner. Se on se, joka ei voi kuolla, mutta jonka täytyy elää sittenkin, kun tämä lihamöhkäle mätänee. Ehkäpä saan silloin alkaa alusta uudestaan ja koettaa parantaa sen, mitä nyt olen laiminlyönyt.
Linnerin silmät säteilivät ja Arne unhoitti kokonaan hänen rumuutensa.
— Uskotteko olevan ijankaikkista elämää, nuori mies? — kysyi hän äkkiä katsoen Arnea.
Arne oli niin tottumatoin tämän tapaisiin kysymyksiin, että vallan hämmästyi; hän vastasi hiljaa myöntävästi.
— Se on oikein — jatkoi Linner. — Ilman sitä toivoa ihminen menehtyisi. Ainakaan ei juomarin kannattaisi elää. Kerron teille jotain, nuori mies. Kun toisinaan menen levolle tavallista selkeämpänä, mietiskelen tulevaista elämää. Autuaat henget viittailevat minulle tuolla ylhäällä, nähkääs, ja minä uneksun, että minun oma sieluni on pieni, avutoin lintu, joka räpistelee ympäri pimeässä ja sumussa pääsemättä mihinkään. Mutta silloin aurinko pistää esiin pilvien raosta, ja minä näen valon, loppumattoman äärettömän valon ja kuulen taivaallisten olentojen laulua ja soittoa. Ja minä kohoon korkeuteen, siivet kasvavat, ja minä nousen ylös, ylös, ylös, hänen luokseen, joka on ijankaikkinen elämä. Linner purskahti itkuun. Sitten hän ryntäsi pesuastian luo, pisti päänsä siihen ja alkoi taas pestä ja hieroa.
— Älkää pelästykö, vaikka minä olen hiukan omituinen ja toisinan itkenkin, sanoi hän. — Se on näette juoppouden seurauksia, se on sen kolmas aste. Me tulemme pian liikutetuiksi. Elämä on unelma. Aamulla herättyäni huomaan sielun olevan poissa, eläin, lihamöhkäle-Linner on jälellä ja tahtoo naukun ennen, kun se ottaa hartioilleen päivän kuorman… Mutta se ei ole mikään unelma, huudahti hän kiivaasti. — Se on korkein totuus, se luvattu maa, jonka me innostuksen hetkenä näemme sielumme silmillä.
Vihdoinkin lopetti Linner pesemisen. Hän otti laatikosta puhtaan paidan, puki sen sekä liivin ja takin ylleen.
— Luulenpa, että olemme saaneet jo tarpeeksi raitista ilmaa, sanoi hän… Sulkekaa akkuna ja kohentakaa puita, niin palavat paremmin. Minä syön sillä aikaa aamiaista.
Hän sytytti väkiviinakeittiön, otti erään verhon takana olevalta hyllyltä kahvipannun, voita ja leipää.
— Tämä on ruokasäiliöni, mutta aamiaiseni ei ole niin herkullinen, että sitä voisi vieraalle tarjota.
Hän valmisti kahvin, laittoi voileipää ja alkoi aterioida.
Hyllyllä oli pullo sitä ainetta, jota Plummer nimitti Byroniksi, mutta se sai tällä kertaa olla rauhassa.
Katseltuaan hetkisen Arnen terveitä kasvoja sanoi Linner:
— Ette varmaankaan tunne mitään tulevan elämän ikävää, näytätte olevan itse terveys. Tämä elämä voi tarjota teille vielä paljon, se hymyilee teille ihanana ja rikkaana. Tulevaisuutenne on puhkeamattoman ruusun kaltainen, te odotatte aikaa, jolloin saisitte poimia siitä kukkia. Minä kahmasin kouraani okaita, minä ja ne repivät minuun verta vuotavia haavoja. Koristakaa te ruusuilla tukkanne, kuten muinaiset kreikkalaiset tekivät pitoihin mennessään. Mutta muistakaa, nuori ystäväni, että jollette täällä sisässä säilytä oikeuden- ja totuudentuntoa sekä hehkuvaa vihaa kaikkea vääryyttä vastaan maailmassa, niin ette koskaan tule suureksi, ette koskaan saavuta kunnian kukkuloita… Mutta meidänhän oli pidettävä jumalanpalvelusta. — Hän pyyhkäsi leivän murut pöydältä ja pani ruoanjätteet hyllylle.
— Niin, nyt ne istuvat kirkossa, laulavat ja kuuntelevat saarnaa, ja huomena tekevät he taas syntiä. Skandinavialaisissa kirkoissa istuvat vanhat akat murtuneina ja huokaillen, mutta kotiin päästyään alkavat he panettelujuttunsa. Ja heidän miehensä istuvat siellä ajatellen, että heillä on kotona oluttynnyri kellarissa iltapäivällä tulevia vieraita varten. Nuoret tytöt ja pojat vilkuilevat salaa toisiansa alkaakseen leperryksensä heti oven ulkopuolelle päästyään. Hienossa amerikalaisessa kirkossa istuu harmaapää business-mies ja laskee hiljaisuudessa, kuinka paljon hän voi peijata farmareilta vehnäsadon aikana, ja hänen vaimonsa samaan aikaan tarkastelee katehisin silmäyksin rouva L:n sametti-päällystakkia. Ja kaikki he hymyilevät lempeästi saarnaajalle, joka myös hymyilee heille käyttäen kauneinta kukkaiskieltään ja ihaillen seurakuntansa tarkkaavaisuutta ja omaa kaunopuheliaisuuttaan. Karttakaamme sellaista humbuugia. Rakentakaamme parempi alttari Jumalallemme! Katselette ympärillenne, nokista kattoa, repaleisia seinäpapereita, mutta ne katoavat sävelten voimasta, pilarit kohoavat ja nostavat katon loistavaksi holviksi ja sävelvirrat saavat meidät unhottamaan ullakkokamarin, juoppouden ja koko ankaran todellisuuden.
Linner otti juhlallisen näköisenä viulunsa. Hän asettui keskelle lattiaa ja huudahti:
— Kadotkaa seinät!
Hän sulki silmänsä ja alkoi soittaa. Samalla puheli hän omituisella hillityllä äänellä ikäänkuin siten säestäen soittoansa.
— Nyt olemme niityllä. On kaunis kesäpäivä, puheli hän. — Niitty on täynnä leikkiviä lapsia, lapsia, jotka piehtaroivat kukkien seassa. Puettuina kauniimpiin pyhäpukuihinsa hoitelevat äidit pienokaisiansa ja nyökkäilevät toisilleen. Ilma ei ole kuuma, mutta lämmin ja ihana, ja linnut visertävät, lapset nauravat ja pilvetöin, sininen taivas katselee tätä onnea ja elämänhalua. Terve sinulle, Haydn, terve! Ja ilmoille helähti eräs Haydnin kauneimmista symfonioista, ja sävelissä kertautui se, mitä Linner oli puhellut.
— Ja nyt olemme hienossa, valaistussa salissa. Juhlapukuisia naisia vanhanaikaisissa vaatetuksissaan istuu, laskee leikkiä ja hymyilee viuhkojensa suojassa. Sukkeluudet salamoivat kilpaa kynttiläkruunusta säteilevän valon kanssa, ja heidän keskellään istuu nuori Mozart puettuna hopeasolkisiin kiiltonahkakenkiin, hienoihin silkkisukkiin, punaiseen samettitakkiin pitsiröyhelöineen, ja päässä hänellä on huolellisesti käherretty teko-tukka. Hän on seurueen epäjumala. Hän laskee leikkiä, ja naiset heristelevät hurmaantuneina häntä viuhkoillansa. Hän asettuu pianon ääreen. Mutta hän on tuskin ehtinyt saada ensimäiset sävelet kuuluville, kun naiset nousevat ja muodostavat carrén [nelikulma] ja alkavat tanssia minuettia vahatulla lattialla. Kuulkaa noita suloisia sointuja, katsokaa tuota kauneutta ja suloutta. Säveleet tuudittavat, sulattavat ihmisen itseensä, sinä ihana Mozart!
Linner taivutti päänsä viulua vastaan, ja sen kielistä helkähti minuetti don Juanista, ynnä senjälkeen toisia Mozartin kappaleita.
— Mutta elämä ei ole paljasta leikkiä, ruusujen seassa on orjantappuroitakin. Ja nyt tulevat intohimot kohisten, kuin mahtavat urut. Kuulkaa, kuinka ne valittavat ja vaikeroivat. Se on ihmiskunnan hätää, pettynyttä rakkautta, kaihon kyyneliä, murtuneita toiveita, kalvavia intohimoja, ja välillä on aina helähteleviä säveliä suuresta maailman kaikkeudesta, vakavia ja yleviä, kuin virret. Jumalallinen Beethoven, kuka on sinun vertaisesi!
Linner jatkoi soittamistaan.
Älkää soittako sen mestarin kappaleita ennen, kun olette kärsinyt ja itkenyt — sanoi hän hiljaa — älkääkä tätäkään hurjaa, uhkamielistä musiikkia, tätä rajuimman ilon ja nurjimman epätoivon myllerrystä; se on mielikuvituksesta rikkaan, loistavan neron, vapauttaan huokailevan kansan pojan hengen tuotetta.
Se oli Chopinin musiikkia. Hän soitti kappaleen toisensa perästä, lopettaen sen mahtavalla, sydäntäsärkevään valitukseen päättyvällä surumarssilla.
Linner oli ihan kalpea mielenliikutuksesta.
— Nyt hautaamme kaiken pikkumaisuuden, kaiken vihan, kaiken katkeruuden — sanoi hän hiljaa, hautaamme unelmamme, toiveemme, tulevaisuutemme, elämän onnemme, hautaamme Jennien, Jennien…
Hän pysähtyi äkkiä. Hänen ruumiinsa nytkähteli suonenvedon tapaisesti, ja hän vaipui tuolille. Hän sulki silmänsä, huulet liikkuivat hiljaa, Arne ei voi kuulla, mitä hän sanoi. Vihdoin hän nousi taas seisoalleen.
— Jumalanpalvelus on loppunut, ja me palaamme taas kylmään todellisuuteen, sanoi hän. — No niin, antakaapas minun nyt kuulla soittoanne.
Arne olisi tahtonut vajota maan alle. Soittaisiko hän nyt, kaiken tämän jälkeen? Hänen täytyi kuitenkin totella opettajaansa, sitävartenhan hän oli tullut. Ujosti otti hän viulun ja soitti muutamia vaatimattomia kansanlauluja. Linner nyökkäsi päällään.
— Oikein, hyvä on? Te soitatte nyt paimenpilliä ylhäällä tunturilla kauniina aamuna. Siinä on sointuisuutta. Pian tulee kirkonkellojen vuoro. Voitte tulla tänne sunnuntaisin, niin opetan teitä ainakin ymmärtämään musiikkia, jos ei muuta.
Sinä päivänä kotiin mennessään oli Arne, kuin toinen ihminen. Hän lupasi itselleen, ett'ei hän koskaan maista väkijuomia, että hän kohtelee myötätuntoisesti kaikkia juoppouspaheen orjia ja että hän koettaa kehittää itseänsä, vihata kaikkea vääryyttä sekä taistella aina toden ja oikean puolesta.