XV.
Frankin huomaavaisuus Dinaa kohtaan kasvoi päivä päivältä. Vanhempain läsnäollessa ei hän ollut häntä huomaavanansakaan, mutta kahdenkesken laski aina leikkiä hänelle. Hän oli pari kertaa yrittänyt syleillä ja suudella häntä, mutta Dina oli puollustautunut urheasti. Ja kuitenkin hän piti tuosta kauniista nuorukaisesta ja oli iloinen, kun tämä iltasilla saattoi häntä kotiin. Isä oli sattunut usean kerran näkemään heidän tulevan yhdessä. Hän oli silloin rypistänyt otsaansa ja näyttänyt katkeralta. Eräänä iltana, kun Arne oli poissa ja he olivat kahdenkesken, kysyi hän äkkiä:
— Kuulehan, Dina, eihän sinulla liene mitään suunnitelmia nuoren
Plummerin kanssa?
— Kuinka voit sellaista ajatella, isä? — kysyi Dina punastuen.
— Olen nähnyt teidät usein yhdessä, ja minä tiedän missä tarkoituksessa tuollaiset herrat saattelevat nuoria tyttöjä.
— Sinä et koskaan usko mitään hyvää rikkaista, isä, sanoi Dina.
— Minulla on siihen pätevät syyt, vastasi Daniel Nilsen katkerasti hymyillen. — On kahdenlaisia ihmisiä, niitä, jotka rosvoavat ja niitä, jotka antavat rosvota itsensä, eivätkä ne voi koskaan sopia. Me kuulumme viimeksimainittuun lajiin, Dina.
— Mikä sinut on tehnyt niin katkeraksi, isä? — kysyi Dina.
— Oma elämänkokemukseni, vastasi isä. — Olen sen kalliisti ostanut. Ihminen on petoeläin, joka koettaa aina pitää omaa puoltansa huolimatta siitä, että hän polkee toisia jalkainsa alle. Ja tämä maa on nälkäisten petoeläinten maa… — Hetken hiljaisuuden perästä hän jatkoi: — En ole usein puhunut äidistäsi, Dina, mutta nyt, ollessamme kahden, teen sen. Tiedät ehkä, ettei minulla ole ollut hyvää lapsuudenkotia. Vanhempani olivat riitaiset ja syyttivät toisiaan uskottomuudesta, ja kumpikin koetti houkutella minua puolellensa ja saada vakoilemaan toisen toimia. Minä en voinut sietää sitä, sentähden tulin isoäitini kasvatiksi. Hän oli hyvin omituinen ihminen ja minun kasvatukseni muodostui sen mukaan. Hän oli ahkera ja haaveksiva, ja pidettiin häntä "viisaana eukkona". Hän tiesi keinot kaikkeen. Kerran hän antoi minulle korvapuustin, kun en aikonut uskoa, että hän oli nähnyt kummituksen ilmi elävänä ladon katolla. Nuorena hän oli kirjoitellut rakkauslauluja miehelleen lypsinkiulun kylkeen, ja hänellä oli vieläkin tapana sepitellä runoja. Hän oli elänyt sodan ja nälänhädän aikoina. Hän kertoi että hän sotamiesten marssiessa niin, että veri saappaista purskui, kätki neljä kaurasäkkiä maahan peläten heidän ryöstävän ne. Ne pyysivätkin ruokaa, ja hän keitti heille puuroa, mutta kun hän heidän mielestään pani siihen liian vähän jauhoja, työnsivät he hänet syrjään ja alkoivat itse ajaa niitä pataan. — Isoäiti osasi myös soittaa, ja siellä minä opin puhaltamaan huilua.
Jonkun ajan kuluttua tulin minä taas kotiin, mutta kun asiat siellä olivat entisestäänkin huonontuneet, päätin koettaa tulla toimeen omin neuvoin. Matkustin erään tulitikkutehtaan asiamiehenä ja näillä matkoilla tutustuin äitiisi. Hän oli hyvin sinun näköisesi, mutta paljon solakampi. Olin luonnollisesti liian köyhä saadakseni häntä, mutta me olimme uskolliset toisillemme, ja vihdoinkin tuli meistä pari. Hänellä oli tuhat dollaria ja niillä ostimme sievän talon syöttömaineen. Meillä oli lehmiä, hevonen ja puutarha, me möimme maitoa ja vihanneksia kaupunkiin.
Tuskin lienee koskaan elänyt onnellisimpia ihmisiä, kuin me olimme. Aina, kun elämä tuntuu katkeralta ja raskaalta, ajattelen sitä aikaa. Minullakin on ollut valoisa aika, niin valoisa, että harvoilla on siitä aavistustakaan. Äitisi oli niin suloinen ja lempeä, Dina. Hänen hymynsä oli kuin auringon säde. Hän ei puhunut paljoa, mutta kaikki hänen sanansa olivat viisaita ja tarkoin mietittyjä.
Kun sitten tuli kaksi pienokaista, — ne, jotka siellä kirkkomaassa lepäävät — eivät tulot enää riittäneet, ja meidän oli mietittävä jotain muuta ansiota. Minä pääsin metsän lukijaksi Karlstadin ympäristölle Ruotsiin, ja vaimoni seurasi minua metsiin uskollisesti jakaen kaikki vastukset. Miten hyvin maistuikaan ruoka noiden korkeiden honkien alla, ja miten suloisesti nukuimme kuusenhavumajassamme! Mutta, kun tulot eivät sittenkään tahtoneet riittää, vuokrasin minä erään papin virkatalon viideksi vuodeksi. Vuoden perästä kuoli pappi enkä minä saanut mitään vuokraa talosta. Minun täytyi muuttaa. Sitten vuokrasin erään suuren maatilan. Omistaja teki vararikon, ja meidän täytyi myydä kaikki mitä meillä oli. Arne oli juuri syntynyt, ja vaikka vaimoni olisi tarvinnut kaiken sen hoidon, minkä minä olisin hänelle kyennyt antamaan, olin pakoitettu olemaan ulkona ohjaamassa huutokauppatoimitusta. Sain kuulla, että Hanna oli tullut heikommaksi. Riensin sisään, hymy väikkyi hänen kalpeilla kasvoillansa. Istuuduin sängyn reunalle enkä voinut pidättää kyyneleitäni tarttuessani hänen käteensä. Hän kietoi kätensä kaulalleni ja sanoi: "Rohkeutta vaan! Kaikki käy kyllä hyvin, olethan niin voimakas". Ne olivat viimeiset sanat, jotka häneltä sain kuulla. Minun täytyi taas mennä ulos. Takaisin tultuani oli hän jo jättänyt tämän elämän vaivat. Pienokainen itki kehdossa, mutta minun täytyi taas mennä myymään vaunuja, talous- ja työkaluja ja innostaakseni ostajia laskea leikkiä heidän kanssaan silloin, kun olisi tehnyt mieli itkeä. Ne varastivat ja kohmusivat olkia, lihaa ja perunoita, ja minä annoin heidän viedä, kaikki oli minulle yhdentekevää. Elämäni aurinko oli laskenut eikä se ole enää noussut. Toimituksen päätyttyä heittäysin latoon heinien sekaan ja itkin niin, että sydän oli halkeamaisillaan. Sen jälkeen on kaikki ollut synkkää, Dina, paljasta taistelua ja pettymyksiä. Hän vei minun elämänhaluni hautaan, ja siellä se on pysynyt. Mutta kun kiusaukset sinua kohtaavat, Dina, niin muista häntä. Hän oli puhdas, siveä ja viatoin. Älä häpäise koskaan hänen muistoansa! Kuuletko? Jos jotain sellaista tapahtuisi, en tiedä, mitä silloin tekisin. En voisi nähdä sinua enää.
— Puhuthan, kuin olisi joku onnettomuus tapahtunut, isä, sanoi Dina.
— Mutta voit olla huoleti minun takiani.
— Et tunne maailmaa, Dina. Et tiedä, mitä kiusauksia suurkaupungissa on joka kadun kulmassa. Ei ole sillä hyvä, että rikkaat varastavat töittemme tulokset, he ryöväävät vielä työmiestensä tyttäret ja tärväävät ne ainiaaksi. Ja jos rakkaus vielä pääsee peliin osalliseksi, on kaikki vastustus turha, se raivaa tieltä kaikki esteet.
— Koetan olla varuillani, sanoi Dina. — Mutta kerro edelleen, isä.
Miten sinun sitten kävi?
— Minun… — Niin, minä olin pakoitettu toimittamaan teidät, pienokaiset täysihoitoon naapureihin ja koettamaan onneani Amerikassa. Vakuutettiin täällä voivan kaivaa kultaa kadulta. Tultuani Chicagoon, olin aivan rahatoin. Monta päivää olin ruoatta ja yöt makasin rautatien odotussaleissa, sillä työtä en onnistunut saamaan. Lopulta pestauduin erääseen Michiganjärvellä kulkevaan laivaan. Laivalle tultuani näin kapteenin lyövän erästä miestä niin, että hän kuoli paikalle, eikä se tehnyt minuun erittäin hyvää vaikutusta. Mutta minun täytyi saada ruokaa, ja se maistui hyvältä. Kannoin siellä lankkuja noin kuukauden ajan. Sitten riitaannuin erään irlantilaisen kanssa ja heitin hänet jokeen. Minun oli heti paettava sieltä. Tulin eräässä kalastaja-aluksessa Maskinawiin Michiganissa. Menin siellä erääseen ravintolaan pyytämään ruokaa. Siellä näin eräällä pöydällä huilun, jota aloin soittaa. Isäntä pyysi minua jäämään sinne soittamaan maksun edestä, mutta minä lähdin sieltä Milwaukeen ja sieltä St. Pauliin, missä sanottiin olevan runsaasti työtä. Olin taas aivan rahatoin, ja jouduin sen lisäksi kuumeessa makaamaan kurjimpaan boardinghouseen, mitä koskaan olen nähnyt. Parannuttuani sain työskennellä neljätoista tuntia vuorokaudessa ensin tiilitehtaalla ja sitten tukkivarikolla. Mutta kesän kuluttua voinkin lähettää sata dollaria kotiin pienokaisilleni. Talveksi menin metsätöihin, ja jouduin siellä mitä kamalimpaan seuraan. Toverini, jotka edustivat kaikkia kansallisuuksia, kiroilivat ja tappelivat, mutta kun minä eräänä päivänä kuritin vähän yhtä heistä, menetin paikkani ja täydyin palata St. Pauliin. Sain sitten kuulla, että sama toveri, joka oli yleisesti vihattu, oli murhattu ja haudattu metsään, mutta rikoksentekijästä ei saatu tietoa.
Sitten pääsin työhön rautatielle ja olin hyvin tyytyväinen. Iloni ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä palkkaa pyytäessäni vastattiin, etten voi sitä saada ennen huhtikuun viidettätoista päivää, ja nyt oli tammikuun viimeinen. Olin tullut työhön juuri uuden palkkauskauden alussa ja palkkoja sanottiin maksettavan vaan määrättyinä aikoina. Olin itse konttoorissa mr Plummerin puheilla. Selitin hänelle niin hyvin, kuin taisin epätoivoisen asemani, sanoin, ett'ei minulla ollut rahaa, ystäviä eikä luottoa. Plummer vastasi, ett'ei minun takiani voitu tehdä poikkeuksia säännöistä, ja että jos en ollut tyytyväinen, sain mennä matkoihini. Olin epätoivon partaalla ja pakoitettu lainaamaan tovereilta ja maamiehiltäni. Näin nälkää ja palelin. Päivän tehtyäni ankarasti työtä palasin illalla jääkylmään huoneeseen. Kun vihdoinkin sain rahaa, oli se jo myöhäistä. Olin melkein kokonaan menettänyt kuuloni ja palelluttanut yhden sormeni käsineiden puutteessa. Mutta kuka siitä välitti? Kapitalistit pitävät työmiesten palkat niin kauan, kuin mahdollista saadakseen pistää korot niistä taskuihinsa sillä välin kun työmies kärsii nälkää ja vilua. Täällä Amerikassa käy kaikki määrättyjen suunnitelmien mukaan.
Olin kuitenkin saanut muutamia satoja dollaria kokoon ja iloitsin jo toivossa saada teidät tänne. Mutta silloin sairastuin ja jouduin hospitaaliin. Kaikki, mitä vaivalla ja kieltäytymisellä olin saanut kokoon hupeni, ja taas olin tyhjin käsin. Lopun tiedät. Aloin uudestaan, ostin tämän pienen tuvan ja sain teidät tänne. Ja nyt on mennyt kädestä suuhun kaikki, mitä pyhät ja aret aamusta iltaan työskennellen on irti saanut. Ne sunnuntait, jolloin olen saanut olla rauhassa, ovat luetut.
— Isä raukka! Raskasta on elämäsi ollut, sanoi Dina, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja silitteli hyväillen hänen tukkaansa.
— Raskaampaa olisi se ollut, jos en olisi saanut teitä, sinua ja Arnea, tänne, vastasi isä. — Ja muutakin iloa on minulla ollut, lisäsi hän näyttäen valkoisia raateluhampaitaan, joilla olisi luullut voivan hienontaa kaikki kapitalistit. — Olen sanonut heille totuuden, olen kirjoittanut heistä sanomalehtiin. He tuntevat minut ja pelkäävät, mutta ne eivät uskalla eroittaa työstä, sillä he tarvitsevat minua. Ja minä sanon heille totuuden viimeiseen hengenvetooni asti.
Daniel Nilsen nousi suoristaen koukistunutta selkäänsä.