XVI.
Arne Nilsen oli saanut puhtaaksikirjoitustyötä rautatienkonttoorissa, ja hän oli hyvin tyytyväinen. Hän tiesi tekevänsä työnsä hyvin. Mutta hän sai taas määräyksen eräänä päivänä muuttaa jälleen ulkotyöhön. Arne mukautui siihen kärsivällisesti, ja hän raatoi ahkerasti. Mutta ajanpitkään tuli se hänelle liian raskaaksi. Hän oli vielä kehittymätöin ja hento. Hän kadotti ruokahalunsa, valitti selkäänsä särkevän ja laihtui. Isä tuli levottomaksi. Hän meni päällysmiehen luo, mutta sai häneltä vain hävyttömyyksiä. Silloin hän päätti kääntyä mr Plummerin puoleen.
Eräänä aamuna saapui hän konttooriin. Konttoristi vilkasi häneen syrjäsilmällä pulpetin yli. — Mitä tahdotte?
— Puhutella johtajaa.
Konttoristi viittasi sivuhuoneeseen vievää ovea. Siellä istuu Plummer pulpettinsa ääressä tarkastaen tilikirjoja. Kuullessaan askelia kääntyi hän ja työnsi silmälasit otsalleen.
— Mitä nyt? — sanoi hän jotensakin äreästi, ikäänkuin vihoissaan siitä, että tuli häirityksi.
— Minä olen Arne Nilsenin isä, hänen, joka työskenteli täällä konttoorissa, sanoi Daniel pidellen hattua kädessään.
— Hän oli riuska poika.
— Sentähden minä ihmettelen, että hänet on eroitettu ja ajettu ulkotyöhön.
— Ei häntä ole eroitettu. Hänelle on vaan annettu toista työtä.
— Niin, mutta se on liian raskasta keskenkasvuiselle pojalle. Hän ei tosin ole valittanut, sillä hän tekee kunnes voimat loppuvat, mutta hän on tullut sairaalloiseksi. Onko herra Plummer koettanut nostella noita raskaita pyöriä ja kantaa kiskoja?
— Hän saa puhua päällysmiehelle siitä, vastasi Plummer äreästi.
— Olen sen jo tehnyt, herra Plummer, mutta hän oli hävytöin.
— Minulla ei ole aikaa keskustella kanssanne enempää. Otimme hänet työhön tehdäksemme hänelle palveluksen emmekä sentähden, että olisimme häntä tarvinneet. Mutta jos olette tyytymättömiä, voitte mennä molemmat.
— Olen menettänyt kuuloni herra Plummerin palveluksessa, enkä minä tahdo, että pojastani tulisi kivuloinen raukka dollarin päiväpalkasta, sanoi Daniel.
— Luuletteko meidän voivan järjestää työmme teidän poikienne terveys-suhteiden mukaan? — keskeytti Plummer pisteliäästi.
— En, mutta tekin olette isä ja teidän pitäisi siis ymmärtää isän tunteet, vastasi Daniel. — Olen työskennellyt niin kauan luonanne, että luulisin senkin jotain vaa'assa painavan. Toivoisin Arnen saavan sellaista työtä, jossa hänellä olisi mahdollisuus edistyä.
— Hän saa olla tyytyväinen. Emme voi sallia työväen itsensä määrätä, mitä he tahtovat tehdä.
— Itse työ ei ole halpa-arvoista, mutta se on liian raskasta pojalle. Ette suinkaan tahtone saada omalletunnollenne jonkun ihmisen tahallista terveyden turmelemista? Minä pyydän teitä, herra Plummer, sallikaa hänen tulla takaisin konttooriin.
Plummer kääntyi ja alkoi selailla papereitansa. Kun Nilssen edelleenkin seisoi käsi korvan takana vastausta odottaen, kääntyi hän ja ärjäsi:
— Niin pian, kun poikanne jättää työpaikkansa, saatte itse eron. Nyt sen tiedätte.
Nilsenin silmät iskivät tulta, mutta hän kumarsi sanaakaan lausumatta ja poistui.
— Eron! Hän, joka oli uhrannut terveytensä yhtiön palveluksessa! Ja nyt ne vaativat, että hänen saadakseen pitää paikkansa, pitäisi uhrata poikansa. Tekisikö hän kuten Abraham? Ei, tuhat kertaa parempi oli nälkäkuolema. Olihan vaikea ruveta vanhoilla päivillään hakemaan työtä, kun hän lisäksi oli kuuro, mutta Arnen uhraaminen, hänen lahjakkaan, kunnon poikansa… ei, mieluummin nähdä nälkää!
Kotiin tultuaan ilmoitti hän Arnelle, ett'ei tämän tarvinnut mennä työhön seuraavana aamuna. Muutamia päiviä myöhemmin luettiin kaupungin sanomalehdessä kirjoitus: "Yhteiskunnan uhri", jonka alla oli nimimerkki D. N. Siinä kuvailtiin Plummerin ja Daniel Nilsenin kohtaus asiaankuuluvine seikkoineen. Seuraavana päivänä sai Daniel Nilsen eron.