XVII.
Plummerin palvelustytöillä oli yhteinen, sievä, pieni kammari. Dina istui siellä eräänä iltana yksin. Keittäjä oli tanssiaisissa ja herrasväki teaatterissa. Hän oli parsinut sukkiansa ja aikoi juuri mennä sänkyyn, kun joku koputti ovelle. Hän pelästyi.
— Kuka siellä? — kysyi hän ja meni ovelle.
— Elkää pelästykö! Minä täällä olen, Frank, kuului vastaus.
— Luulin teidän olevan teaatterissa.
— En mennyt sentähden, että tahdoin mieluummin jäädä kotiin ja puhella teidän kanssanne.
— Mitä tahdotte?
— En mitään. Tahdon vaan puhella kanssanne hetkisen. Saanko tulla sisään?
— Ei, ei.
— No, te voitte sitten tulla tänne. Meillä on koko talo käytettävänämme. Voimmehan leikkiä herra ja rouva Plummeria.
— Tuo ei ole oikein tehty, tuo herra Frank. Menkää nyt! — vastasi
Dina.
— Miksi te olette noin kauhean jäykkä, Dina. Muut teidän ikäisenne tytöt ovat paljon kohteliaampia. Olenko minä sitten niin hirmuinen?
Ja samassa veti Frank oven auki ja astui sisään. Dina pakeni huoneen toiseen päähän.
— Jos tulette tänne, niin minä huudan, sanoi hän.
— Huutakaa vaan, sitä ei kuule kukaan. Sitäpaitsi teillä ei ole mitään syytä huutaa, sanoi Frank ja istuutui tyynesti.
Dina vapisi.
— Tulkaa nyt kauniisti esille, älkääkä olko narri.
Voinette kai käsittää, että minulla on ikävä yksin noissa suurissa huoneissa, ja koska ette tahtonut tulla minun luokseni, täytyi minun tulla teidän luoksenne.
— En minä ole pyytänyt teitä tulemaan.
— Ei ole tapana pyytää ketään tulemaan vieraisille, vastasi Frank ja nauroi niin, että valkoiset hampaat loistivat. — Sanokaa nyt, miksi te kartatte minua.
— Siksi, että minä pelkään teitä.
— Pelkäätte minua? Olenko minä sitten varas tahi murhamies tahi ryöväri? Mitä minä ihmisparka olen tehnyt?
— Te vainoatte minua.
— Vainoan teitä? Sillä tavallako kiitätte minua siitä, että olen joskus saattanut teitä kotiin? Onko se vainoamista? Minä siis vainoan äitiäni saattaessani häntä teaatteriin ja isääni seuratessani häntä konttooriin?
Dina ei voinut olla nauramatta.
— Te teette pilaa kaikesta, sanoi hän.
— Paitsi yhdestä asiasta, nimittäin siitä, että ihailen teitä. Te olette mielestäni niin kaunis, Dina.
— Vai niin, olenko? — sanoi Dina punastuen.
— Jos minä olisin maalari tahi kuvanveistäjä, maksaisin suuren summan saadakseni teidät mallikseni, vastasi hän tarkastellen häntä kiireestä kantapäähän. — Te olette oikea luonnon mestariteos, Dina. Pynttäämättä ja pukeutumiskonsteittakin olette täydellinen ja sopusuhtainen. Kuinka somasti teidän päänne yhtyy pieneen, hurmaavaan kaulaan, kuinka suuret silmänne säihkyvät, kuinka keveä ja joustava onkaan käyntinne? Kaikki on niin peijakkaan… anteeksi, kuulette kai, että olen ollut taidenäyttelyssä ja seurustellut taiteilijain kanssa. Ja jos minä olisin kuvanveistäjä, lateleisin yhtä ja toista Venuksesta, lemmettäristä ja vanhoista kreikkalaisista jumalattarista, mutta nyt pääsette sitä rojua kuulemasta.
— Kuulkaa nyt, herra Plummer, nyt teidän täytyy mennä.
— Mennä? Eikö meillä ole ollut hauskaa? Tahtoisitteko mieluummin istua yksin?
— Mutta joku voi tulla.
— Ei kukaan tule vielä, kello on vasta kymmenen. Sanokaapas nyt,
Dina Nilsen, tahtoisitteko tulla mrs Plummeriksi?
— Sitä en voi sanoa.
— Onko teistä todellakin pesupunkan vieressä seisominen, vuoteiden laittaminen ja astiain peseminen niin hauskaa?
— Minun asemassani oleva tyttö ei saa katsoa mikä on hauskaa, vastasi Dina. — Hänen täytyi miettiä miten hän parhaiten voisi ansaita leipänsä.
— Mutta jos teille nyt tarjottaisiin prinsessan mukavuudet, hyvä ruoka, vapaus maata ja ajella ulkona, sekä elää iloisesti ja yltäkylläisesti, valitseisitteko sittenkin palvelustytön osan?
— Sen sanon sitten, kun minulla on todella vapaus valita.
— Mutta jos minä tarjoaisin teille nuo mukavuudet.
— Te ette tarkoita, mitä sanotte, herra Plummer. Tiedätte yhtä hyvin, kuin minäkin, etteivät vanhempanne koskaan siihen suostuisi.
— Siinä tapauksessahan voimme karata, niinkuin Fanny ja Charleskin, ja panna kokoon pienen romaanin.
— Elkää puhuko noin, herra Plummer! Olen liian hyvä pilan esineeksi, sanoi Dina.
— Pilan? Kenen päähän pistäisi tehdä pilaa teistä? Se olisi vaarallisempaa minulle, kuin teille täällä Amerikassa, vastasi Frank.
— Kuinka niin?
— Sentähden, että täällä tehdään kaikki naisten hyväksi. Miespoloiset saavat harvoin oikeutta. Jos sanoo piloillaan tytölle: "tahdotko tulla vaimokseni?", hankkii hän heti todistajat ja haastaa sanojan oikeuteen avioliittolupauksen rikkomisesta, eli kiskaisee häneltä muutamia tuhansia. On paras, että haastatte minut, miss Dina, mutta onneksi teillä ei ole todistajia, sanoi Frank nauraen.
— Kyllä te osaatte! On jo myöhäinen ja minä olen väsynyt.
— Kunpa saisi olla keittäjä Jessien sijassa ja jäädä tänne.
— Kas niin, menkää nyt!
— Enkö sitten ollenkaan saa pitää teistä, Dina? — sanoi Frank levittäen kätensä.
— Kas niin, nyt avattiin ulko-ovi. Joku tulee portaissa. Menkää nyt, kiiruhtakaa!
— Antakaa suutelo, niin menen.
— Ettekö kuule? Se on Jessie, joka tulee. Jos hän saa nähdä teidät täällä, tulee siitä kaunis historia.
Ja Dina rupesi itkemään.
— No antakaa minulle palkintoni, niin menen. Hädissään suuteli Dina häntä ja vaipui sitten tuolille. Oikeastaan hän piti hänestä.
* * * * *
Daniel Nilsen istui väsyneenä ja alakuloisena huoneessaan. Hän oli turhaan etsinyt työtä. Joku koputti ovelle, ja suureksi hämmästyksekseen näki hän Frank Plummerin astuvan huoneeseen.
— Hyvää päivää, mr Nilsen, sanoi Frank. — Olipa onni, että tapasin teidät kotona.
— Minua ei liene nykyään vaikea tavata kotona, sanoi Daniel ja tarjosi Frankille tuolin.
— Niin, minä olen kuullut, että teidän ja isän kesken on sattunut pientä väärinkäsitystä, ja minä tulin tänne juuri sentähden, sanoi Frank istuutuen. — Luulen nimittäin, ettei asiaa olisi niinkään vaikea saada entiselleen, jos niin tahdotte.
— Ei ainakaan poikani terveyden kustannuksella, vastasi Daniel.
— Sehän on selvä. Mutta minulla on toinenkin asia, josta haluaisin puhella kanssanne.
— No-o!
— Teillä on tytär, mr Nilsen… tavattoman kaunis ihmis-suvun eksenplaari…
— Mitä hänestä? — kysyi Daniel tuimasti.
— Hän on meillä palveluksessa, kuten tiedätte, ja minä olen rakastunut häneen.
— Vai niin.
— Minusta hän on liian hyvä raatamaan palvelustyttönä. Hän on luotu ihailtavaksi ja hienoa seuraelämää varten.
— Vai niin, sitä minä en ole huomannut, vastasi Daniel kuivasti. — Hän saa kyllä raataa, raukka, kuten äitinsäkin, ja kuten me kaikki niin kauan, kun meillä on teidän ja isänne kaltaisia miljoonaryöväriä.
— Minä tiedän vanhastaan, että te tahdotte aina puskea meitä rikkaita, sanoi Frank nauraen — enkä sentähden siitä suutukaan. Ymmärrän vallan hyvin, että teidän on vaikea olla työttömänä vanhoilla päivillänne ja ehkä huolehtia toimeentulostanne.
— Vai niin, te ymmärrätte sen, vastasi Daniel katkerasti. —
Voittehan antaa osan miljoonistanne minulle.
— Sitä olen ajatellutkin, keskeytti Frank. — Minä vapautan teidät kaikista tulevaisuuden huolistanne, minä hankin pojallenne sopivaa työtä ja…
— Mitä tarkoitatte? — puhkesi Daniel Nilsen puhumaan silmäillen häntä tutkivasti.
— Tarkoitan, että vuokraan tyttärellenne kauniin huoneuston jossain komeassa talossa. Voitte kernaasti muuttaa sinne. Minä pidän huolen, että saatte kaikki, mitä tarvitsette, ja minä pistäyn joskus tervehtimässä teitä ja pidän itseäni perheen jäsenenä.
— Tarkoitatteko, että menette hänen kanssaan naimisiin oikein kunniallisella tavalla? — kysyi Daniel Nilsen, joka tunsi verensä kiehahtavan.
— Oh, nehän ovat joutavia seremonioita nuo papit ja kirkot ja viralliset toimitukset, ja tiedättehän yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka ennakkoluuloisia ihmiset ovat, vastasi Frank ylimielisesti. Vanhempaini, yhteiskunnallisen asemani ja kulkupuheiden takiakaan ei miljoonan omistajan pojan sovi naida vanhempainsa palvelustyttöä. Kuitenkin toistaiseksi on se pidettävä salaisuutena.
— Toisin sanoen: te tahdotte kunnioittaa tytärtäni valitsemalla hänet rakastajattareksenne?
— Minun puolestani voitte käyttää niinkin epämiellyttävää sanaa, jos tahdotte; minä en ainakaan ole sitä tehnyt, vastasi Frank.
— Daniel Nilsen oli noussut seisoalleen. Hänen silmänsä salamoivat, kädet puristautuivat nyrkkiin, hän avasi suunsa ja näytti pedonhampaitansa, joiden olisi luullut voivan musertaa Frankin yhdellä kertaa, mutta hän hillitsi itsensä.
— Tiedän teidän Minneapoliksen rikkaiden tapana olevan näytellä kotona uskollisen aviomiehen osaa, mutta kuitenkin olette uskottomia vaimoillenne, sanoi hän käheästi. — Ja kun teidän rakastajattaristanne on kultaus kulunut, jätätte heidät kurjuuteen. Me siirtolaiset kelpaamme kyllä orjiksenne, kokoamaan teille miljoonia, ja tyttäremme te turmelette perinpohjin. Mutta tällaisen tarjouksen tekeminen tyttären isälle hänen omassa kodissaan menee jo sentään yli äyräiden, ja siihen löytyy vaan yksi vastaus.
Frank pelästyi ja koetti päästä ovelle.
— Minähän pyysin vaan kohteliasta vastausta, sanoi hän.
Mutta pakeneminen oli myöhäistä. Daniel Nilsen tarttui häneen vahvoilla kourillaan ja heitti hänet lattiaan.
— Tässä on vastaus, mutta onko se kohtelias, vai ei, siitä saatte itse päättää, sanoi hän ja nujuutti rimpuilevaa Frank-parkaa kaikin voimin. — Oikeastaan minun pitäisi ampua teidät, kuten koiran, mutta minä en tahdo haaskata ruutia teidän takianne.
— Päästäkää, tehän tapatte minut, ähkyi Frank hänen väkevissä kourissaan.
Daniel Nilsen avasi oven, tarttui peittoamaansa Frankia niskaan ja heitti hänet ulos. Hetkisen makasi tämä, kuten taintuneena portaan edessä. Sitten nousi hän ja kalpeana, kuin kuolema, puristi nyrkkiänsä Daniel Nilsenille huutaen:
— Tämän te saatte kalliisti maksaa! Sitten painoi hän kädellään rintaansa ikäänkuin tuskassa, horjui vähän matkaa eteenpäin, viittasi luokseen ensimäisen ajurin ja ajoi kotiin.
Daniel Nilsen veti helpoituksen huokauksen.
— Vihdoinkin olen saanut yhtä heistä kurittaa. Ne ovatkin niin kauan minua nujuuttaneet, ne katalat!
Kun Dina tavallisuuden mukaan illalla tuli kotiin, sanoi isä hänelle:
— Saat muuttaa Plummerilta, Dina.
— Minkätähden, isä? — kysyi Dina ihmetellen.
— Sentähden, että… että siellä ei ole enää turvallinen olla.
— En ymmärrä, mitä tarkoitat.
— Tiedätkö, että Frank Plummer, se keikari, oli täällä ja ihan suoraan pyysi sinua rakastajattarekseen.
— Mitä? huudahti Dina vaaleten.
— Mutta hän saikin vastauksen. Niin perusteellisesti minä en ole ketään peitonnut, en edes sitä irlantilaista, jonka Chicagossa heitin järveen.
— Frank tuli tänään kotiin sairaana.
— Usko sitä, sanoi isä nauraen.
— En voi muuttaa ennen joulua, sanoi Dina. — Olen luvannut olla siellä siihen saakka. — Ja minun suhteeni voit olla rauhassa, isä. Varon kyllä itseni.
— Muista äitiäsi, Dina!
— Minä ajattelen häntä, eikä sinun koskaan tarvitse hävetä minun tähteni, isä.
Daniel Nilsen tunsi äkkiä sydämensä lämpiävän. Hän sulki tyttärensä syliinsä ja suuteli häntä otsalle.