XVIII.
Frank Plummer makasi sairaana kokonaisen viikon. Hän oli nimenomaan kieltänyt hakemasta lääkäriä, hän paranteli itseänsä kylmillä kääreillä. Hän ei tahtonut tavata ystäviänsäkään. Dinan oli useita kertoja täytynyt viedä hänelle hedelmiä ja limonaatia. Hän näytti aina niin levottomalta. Lieköhän isänsä kertonut hänelle kaikki? Mitä useammin hän katseli häntä, sitä voimakkaammiksi tulivat hänen intohimonsa. Mutta rakkauteen sekaantui nyt myöskin kostonhimoa. Jos hän joskus lienee ajatellutkin Dinaa vaimonansa, niin oli hän nyt täydellisesti luopunut sellaisista lapsellisuuksista. Eihän ollenkaan käynyt päinsä vetää perheeseen sellaista kohloa kuin Dinan isä oli.
Mr ja mrs Plummerin piti mennä näyttelyyn. Sehän sulettaisiin muutaman päivän perästä. He olivat lykänneet sitä päivästä toiseen, ja nytkin se oli heistä hyvin vastenmielistä, mutta menemättä sinne eivät he voineet olla. Näyttely oli koko Minneapoliksen ylpeys ja kaikki ihmiset olivat siellä olleet. Oli mahdoton jäädä sieltä pois. Sanoisivathan ihmiset: "tuossa tulee rikas Plummer rouvineen."
Mr Plummer raivasi itselleen ja paremmalle puoliskolleen tietä väkijoukon läpi. He pitivät velvollisuutenansa tarkastella koneita, jalokiviä, vaunuja ja kaikkia mahdollista. Lopulta tulivat he taidenäyttelyyn, joka oli kaikista hienoin. He astuivat ensiksi kuvanveistososastoon, mutta seisahtuivat molemmat ällistyneinä.
— No, mutta nehän näyttävät kaikki olevan juuri maata menossa, huudahti Plummer, — eli mitä sinä tuumit, Georgia? Eivät näy käyttävän yöpaitojakaan siinä maassa, mistä nämä ovat kotoisin.
Mrs Plummer koetti näyttää arvokkaalta ja vakavalta.
— Vaiti, Plummer, älä puhu niin kovalla äänellä! Mutta minun täytyy kuitenkin myöntää, että sanomalehdet olivat oikeassa sanoessaan, että tämä on aivan sopimatonta. Minun mielestäni olisivat ne kuitenkin voineet hankkia vähän vaatteita näille epäjumalille, ettei nuorten tyttöjen olisi tarvinnut punastua tänne tullessaan, koska tämä kaikki muutoinkin maksaa siksi paljon. Europalaiset lienevät kylläkin pilaantuneita, mutta täällä meidän kristillisessä yhteiskunnassamme pitäisi kuitenkin päästä näkemästä tuollaista ulkomaalaista kevytmielisyyttä. Onko Frank ollut täällä.
— Tietysti. Mutta katsos tätä naista, Georgia. Hänellä on vallan liian pitkät sääret. — Ja Plummer meni Milolaisen Venuksen luo ja mittasi sormillaan sekä vertaili mittoja vaimoonsa. — Noin paljon on liikaa, näetkös.
— Plummer, oletko hullu? sanoi Georgia ja työnsi pois hänen kätensä. — Joku voisi nähdä… Mutta minusta näyttää, kuin tulisivat ne sodasta kaikki, nehän ovat menettäneet kätensä ja jalkansa.
Ja Georgia pudisti päätänsä.
— Täytynee lähettää heidät hospitaaliin, sanoi Plummer nauraen omalle sukkeluudelleen. — Mennään eteenpäin! Ajattelepas, että ne voivat pyytää kymmenen senttiä tällaisen rojun näkemisestä!
Plummer meni maalaus-osastoon ja alkoi tarkastella taulujen hintoja.
— Nuo maalarit ovat hävittömimpiä ihmisiä, mitä tunnen, sanoi Plummer vaimolleen. — Katsohan Georgia, pienestä kankaan palasta, johon on maalattu muutamia puita ja lehmiä, pyytävät he tuhannen dollaria. Pienemmällä summalla voi saada yhtä monta elävää lehmää.
— Ne eivät tiedä, että täällä Amerikassa voi saada suuria tauluja viidellä dollarilla, sanoi Georgia. — Mutta teollisuushan onkin meillä kehittynyt paljoa korkeammalle. — Ja kannattaako nyt pistää tuollaista pientä kangaslappua kehyksiin? Kehys on suurempi kuin itse taulu. Kuka viitsisi tuollaisia seinälleen ripustaa?
Plummer oli hyvin tyytymätöin, ja tuumi ettei hän ollut koskaan nähnyt ajattelemattomampaa kankaan tuhlausta. Bierstädtin kummalliset taulut jäävuorineen, kesäyön aurinkoineen, pohjattomine, sumun peittämine kuiluineen, hänen syysmaisemansa, mihin oli ajettu räikeitä punaisia, sinisiä, keltaisia ja vihreitä värejä säästämättä, ne miellyttivät Plummeria. Siinä oli seinän kokoisia tauluja. Se oli jotain, se. Mutta kyllä oli hintaakin. Tuhannen dollaria yhdestä taulusta. Sehän oli enemmän, kuin huonekalutehtaan vuotuiset tulot. Mutta eroitus olikin siinä, että tuolit ja pöydät kävivät kaupaksi, mutta taulut jäivät riippumaan myymättä.
Plummer oli vaimoineen täyttänyt kansalaisvelvollisuutensa ja palasi keveällä mielellä kotiinsa. Lamppu sytytettiin, kirjeet ja sanomalehdet otettiin esille. Siinä oli kirje Charlekselta ja Fannyltä. He olivat ylen onnellisia metsä-asunnossaan.
— Emmekö sentään ole hyvin onnellisia, Georgia? — sanoi Plummer oikaisten itseänsä. — Pastori kysyi tänään, miksi et sinä, Frank kuulu nuorten miesten kristilliseen yhdistykseen.
— Siksi, etten välitä siitä humbuugista, vastasi Frank.
— No, no, poikaseni! — sanoi Plummer sormellaan heristäen. — Muista, ettei liikemiehelle ole mikään, joka häntä voi hyödyttää, humbuugia. Sellaiseen yhdistykseen kuuluminen on puoltolause, se vahvistaa luottoa, ja sehän on liikemiehelle välttämätöin.
— Minä en usko sitä, mitä ne siellä puhuvat.
— Kuinka moni jäsenistä mahtaa sitä uskoa, vastasi Plummer hymyillen. — He tekevät sen vaan businessin tähden. Täytyyhän asemansa takia jotain uhrata. Täytyy tehdä paljonkin tässä maailmassa sellaista, mikä ei ole hauskaa, ja yksi virren värssy laastaroi monta synninhaavaa. Rupea vaan jäseneksi Frank!
— Mietinpähän asiaa, vastasi Frank.
— Kuulehan, Georgia, eikö sinunkin mielestäsi tämä ole yhtä kaunis, kuin ne siellä näyttelyssä? Plummer tarkasteli öljypainotauluansa. — Emme todellakaan tarvitse juosta sinne taidetta ihailemaan.
Ja Plummer helisteli tyytyväisenä rahojansa. Hän oli onnellinen mies.
Ennen viikon loppua oli Frank kirjoittautunut nuorten miesten kristillisen yhdistyksen jäseneksi.