XIX.
Joulu oli tulossa. Dina oli käynyt erään ystävättären luona. Hän oli viipynyt kauemman, kuin oli aikonut. Häntä peloitti hiukan kulkiessaan yksin tuota pitkää matkaa. Hän rohkaisi kuitenkin itsensä! Hän ei ollut vielä ehtinyt pitkälle, kun hän huomasi samaan suuntaan kulkevan mieshenkilön. Hän kääntyi äkkiä ja lähestyi Dinaa, jonka sydän löi valtavasti. Juoksisiko hän pakoon? Samassa mies alkoi puhua:
— Dinako? Kuinka olette näin myöhään ulkona? Se oli Frank. Dina tuli iloiseksi huomatessaan, että tulija olikin tuttava.
— Menettekö kotiin? Mehän voimme käydä yhtämatkaa, sanoi Frank tarjoten käsivarttansa.
— Kiitos, käyn mieluummin yksin, vastasi Dina.
— Kuten tahdotte, sanoi Frank alkaen käydä hänen rinnallaan. — On varomatonta käydä yksin näin myöhällä.
— Aioinkin tulla aikaisemmin, mutta en ehtinyt. He astuivat
Plummerin puutarhan ohi. Ei yhtään ihmistä näkynyt liikkeellä.
— Odotattehan silmänräpäyksen, minä unhotin konttooriin erään esineen. Tulen pian, sanoi Frank.
Dina näki hänen menevän sisään. Hän sytytti lampun ja oli etsivinään jotain eräältä hyllyltä. Sitten hän raotti ovea.
— Tulkaa sisään, Dina, huusi hän. Täällä on lämmin enkä minä vielä joudu aivan heti. Täällä näette minun pesäni, missä vietän suurimman osan päivääni, lisäsi hän Dinan astuessa epäröiden kynnyksen yli. — Uh! Sulkekaa ovi, siellähän on niin kylmää ja kosteaa, siellä ulkona. Istahtakaa!
Dina istuutui ja katseli ympärilleen. Huone oli yksinkertainen, paperoimattomine seinineen, missä riippui kaikenmoisia mallia. Tulenkestävä kassakaappi oli yhdessä nurkassa, lisäksi kirjoituspöytä papereineen. Viereiseen huoneeseen vievä ovi oli raollaan ja sieltä näkyi sänky, pieni pöytä ja pesukaappi.
— Vahti makaa tavallisesti täällä, sanoi Frank, joka oli seurannut Dinan katsetta — mutta hänellä on tänään vapautta eikä hänen sijaisensa näy vielä tulleen.
Frank kävi ympäri vihellellen, tarkasteli pöytäkirjoja ja teki niihin pieniä muistutuksia. Sitten pistäysi hän viereiseen huoneeseen, mutta palasi pian kantaen tarjotinta, jolla oli kaksi viinilasia.
— Ei minulla ole juuri suuria tarjottavana, sanoi hän hymyillen — mutta saatte pitää vähänkin hyvänänne. Viinilasi tekee hyvää pakkasessa. Se on Catawbaa vaan, eikä se siis ole väkevää… Tervetuloa minun valtakuntaani! — lisäsi hän hymyillen, otti toisen lasin ja kumarsi Dinalle.
Dina ei voinut olla nauramatta. Hän tunsi vilustusta, otti lasin ja tyhjensi sen äkkiä. Mutta mitä se oli? Huone, pöytä, Frank, kaikki alkoivat tanssia hänen silmissänsä ja korvissa suhisi. Hän ei voinut nähdä eikä ajatella selvästi, ja ikäänkuin unessa tunsi hän, että Frank sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Sitten hän meni tainnoksiin.
Kun hän heräsi, makasi hän vahdin sängyssä. Frank istui hänen vieressään ja piteli häntä kädestä. Hän katseli hämmästyneenä ympärilleen.
— Missä minä olen, kysyi hän pelästyneenä.
— Oletteko kipeä, Dina? — kuuli hän Frankin kysyvän. — Tulitte niin kalpeaksi, minä luulin teidän pyörtyvän ja toin tänne. Tässä olisi lasillinen vettä, juokaa!
Dina otti koneellisesti vesilasin.
— Jaksatteko nyt nousta? — kysyi Frank. Menen toiseen huoneeseen siksi aikaa. Hän meni sulkien oven jälkeensä.
Dinan päätä pyörrytti, mutta hän nousi kuitenkin ja kostutti ohimoitaan pesuastiassa olevalla vedellä! Sitten puki hän ylleen hatun ja päällystakin, jotka Frank varmaankin oli häneltä ottanut pois. Sitten meni hän hiljaa ulos.
— Luuletteko nyt jaksavanne lähteä kotiin? — kysyi Frank. — Raitis ilma virkistää varmaan teitä.
Hän sammutti tulen ja lukitsi oven.
— Kas niin, nojatkaa nyt käsivarteeni, te tarvitsette tukea.
Dina totteli tahdottomasti. Hän veti raitista ilmaa keuhkoihinsa. Se teki hyvää. Mutta polvet tuntuivat vapisevan ja hän nojasi raskaasti Frankin käsivarteen. Frank puhui jotain, mutta hän ei voinut sitä käsittää eikä hän vastannut mitään. Dina havahtui vasta, kun Frank veti kätensä pois avataksensa oven. Hän astui horjuen ylös portaita ja luuli Frankin huutavan hänelle "hyvää yötä, Dina", mutta hän ei ollut siitä oikein varma. Hän meni hiljaa huoneeseensa. Keittäjä kuorsasi jo. Dina hiipi erääseen nurkkaan riisuutumaan. Ja siinä seisoessaan selveni hänelle totuus, kamala totuus. Hänet oli raiskattu… raiskattu… raiskattu!