XX.
Daniel Nilsen hämmästyi, kun hän seuraavana päivänä näki vaunun pysähtyvän portaittensa eteen ja Plummerin kuskin laskeutuvan alas ajopenkiltä. Tämä kertoi lyhyesti, että hänen tyttärensä makasi vaunussa sairaana, ja että hän oli tullut kysymään vietäisiinkö hänet hospitaaliin, vai jätettäisiinkö tänne, sillä Plummerilla ei häntä voitu pitää, kun ei tiedetty, oliko tauti ehkä tarttuvaa. Avattuaan vaunun oven näki isä Dinan makaavan kalpeana, kärsivän näköisenä suletuin silmin, nojaten keittäjän olkapäähän. — Hän nosti hänet sanaakaan lausumatta vahvoille käsivarsillensa ja kantoi huoneeseen.
— Hän on varmaan yöllä sairastunut, sillä aamulla hän makasi noin, eikä hän vastaa mihinkään kysymyksiin, sanoi keittäjä. — Plummer lähettäisi mielellään perhelääkärinsä, jos…
— Kiitos, meillä on kyllä lääkäreitä, keskeytti Nilsen. Plummerin nimi sai hänet heti pois suunniltansa.
Hän laski sairaan tyttärensä sängylle ja hyväili häntä.
— Mitä ne ovat tehneet sinulle, Dina?
Hän pyyhki hiukset hänen otsaltaan ja puhutteli häntä hyväilynimillä. Dina avasi silmänsä. Nähdessään isänsä kumartuneena ylitsensä kyynelten vuotaessa kasvoille, kiersi hän kiihkeästi kätensä hänen kaulaansa ja purskahti itkuun. Sitten hän meni jälleen tainnoksiin.
Lääkäri selitti hänen saaneen aivotärähdyksen, joka kuitenkaan ei ollut vaarallista laatua. Hänen tuli saada jäähauteita pään ympärille, häntä ei saanut häiritä eikä saattaa hänelle mitään mielenliikutuksia.
* * * * *
Dina oli taas terve. Hänen palvelusaikansa Plummerilla oli loppunut, eikä hän sinne olisi mennyt, vaikka hänelle olisi luvattu koko maailman rikkaudet. Hän ajatteli etsiä toista palveluspaikkaa, mutta isä ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan. Isän mielestä hän oli niin kalpea ja heikko, että hänen oli paras olla kotona voimistumassa. Voihan hän ansaita hiukan käsitöillä ja Arne oli saanut kutakuinkin hyvän paikan eräässä insinöörikonttoorissa. He tulivat kyllä toimeen. — Mutta kuinka voisi hän saada rohkeutta sanoakseen isälle kaikki? Silloin hän kokonaan musertaisi tuon karkean näköisen, mutta kuitenkin niin hellän isän, isän, joka köyhyydestään huolimatta oli niin ylpeä sukunsa hyvästä maineesta. Uskoisiko hän häntä? Tuhansilla keinoilla oli hän koettanut päästä alkuun, mutta sanat tarttuivat aina kurkkuun ja tahtoivat tukehuttaa hänet. Hän ei voinut. Ja kuitenkin täytyi hänen uskoa asiansa jollekin, joka ymmärtäisi häntä ja osaisi neuvoa. — Agnes?… Hän sieppasi päällystakin ylleen ja riensi hänen luokseen. Ikäänkuin kivettyneenä kuunteli Agnes Dinan kertomusta, jonka nyyhkytykset alituiseen katkaisivat. Agnes silitteli hänen tukkaansa ja painoi hänen päänsä rintaansa vastaan.
— Mitä aijot nyt tehdä, Dina, kysyi hän.
— Siitähän minun piti puhua sinulle, sanoi Dina. — Anna nyt minulle hyvä neuvo. Ehkä kaikki vielä menisi hyvin, jos hän suostuisi nyt heti menemään naimisiin.
— Rakastatko häntä, Dina?
— Kyllä, Agnes. Teen sen huolimatta siitä mitä hän on minulle tehnyt. Olen kauan rakastanut häntä.
— Ja luuletko hänen pitävän sinusta?
— Hän on sanonut sen useita kertoja. Eräänä iltana kysyi hän tahdoinko ruveta hänen vaimokseen.
Agnes mietti hetkisen.
— Hänen täytyy naida sinut, sanoi hän. — Hänet on pakotettava siihen. Sellainen on laki Amerikassa. Menen itse hänen luokseen.
— Teetkö todellakin sen? Kuinka hyvä sinä olet! Sitä oikeastaan aijoin sinulta pyytääkin. Sinä yksin voit häneen vaikuttaa.
Toivon säde pilkisti Dinan epätoivoiseen sieluun.
Eräänä iltana odotti Agnes Frankin kotiin menoa konttoorista. Hän tiesi silloin tapaavansa hänet yksin. Frank hämmästyi kovin, kun Agnes seisoi siellä ja pyysi saada puhutella häntä. Frank ei ollut nähnyt häntä pitkään aikaan, ja vanhat muistot heräsivät uudelleen eloon. Hän avasi konttoorin oven ja pyysi häntä astumaan sisään.
— Minkä johdosta minulla on kunnia saada vastaan ottaa näin harvinaisen vieraan? — kysyi hän.
Epäröiden astui Agnes kynnyksen yli. Kummallinen tunne tahtoi valloittaa hänet. Täällähän se oli tapahtunut.
— Tulen puhumaan Dinasta, sanoi hän.
— Dinasta?… Mistä Dinasta? — kysyi hän voimatta kuitenkaan estää punaa kohoamasta poskillensa.
— Dina Nilsenistä… entisestä palvelustytöstänne.
— Vai niin.
— Olette tehnyt suuren rikoksen häntä kohtaan.
— Olenko? Frank koetti näyttää hämmästyneeltä.
— Ei maksa vaivaa teeskennellä, Frank Plummer; me tiedämme kaikki.
— Kaikki? Mitä sitten?
— Kaiken sen, mitä nämä seinät voisivat kertoa. Agneksen viha alkoi kuohua.
Frank koetti vieläkin näyttää viattomalta.
— En ymmärrä teitä, sanoi hän.
Agnes katseli häntä suurilla silmillänsä, mutta Frank ymmärsi, ett'ei nyt sopinut antaa pettää itseänsä, ja hän katsoi takaisin.
— Olin aina pitänyt teitä gentlemannina, mr Plummer. Olen pahoillani, että olen erehtynyt.
Frank punastui.
— Minäkin olen pahoillani siitä, että olen alentunut silmissänne, neiti Agnes. Mutta mikä sitä Dina Nilseniä vaivaa?
— Se, että hän pian tulee teidän lapsenne äidiksi, sanoi Agnes rohkeasti.
Frank tuijotti häneen. Sitten hän kalpeni äkkiä ja hänen päänsä vaipui käsien varaan pöydälle.
— Iloitsen, että teillä on hiukan omaatuntoa jälellä, sanoi Agnes. — Nyt on olemassa vaan yksi keino häväistysjuttujen välttämiseksi, ja se on että menette kaikessa hiljaisuudessa naimisiin hänen kanssaan.
— Minä en voi, ei, ei, se on mahdotonta, ähkyi Frank.
— Ja miksi ette? Eikö hän ole yhtä hyvä tyttö, kuin joku toinenkin?
— Minä en rakasta häntä, kuiskasi Frank katsomatta häneen.
— Oliko se sitten pelkkää valhetta mitä te koetitte uskotella hänelle erään kerran iltasella hiivittyänne hänen huoneeseensa.
— Ei, tarkoitin todellakin sitä silloin, mutta nyt, ei…
— Mikä estää nyt sitä tekemästä? Eihän teidän oma rikoksenne voine tehdä häntä huonommaksi teidän silmissänne? Päinvastoin pitäisi sen pakoittaa teitä polvillanne pyytämään häneltä anteeksi.
— Te itse olette esteenä, neiti Agnes. Tunnen nyt, että rakastan teitä, ainoastaan teitä. Te olette ainoa, joka olisitte vielä voinut tehdä minusta ihmisen.
Ja Frank purskahti hillittömään itkuun.
Syntyi äänettömyys. Kun Frank oli tyyntynyt, sanoi Agnes lempeästi: — Dina rakastaa teitä, Frank. Hänestä saisitte paljon paremman vaimon, kuin minusta koskaan olisitte voinut saada.
— Mutta hän ei ole te, hän ei ole te, kirkui Frank. — En voi ajatella häntä vaimonani, joka edustaisi minun perhettäni. Ihmisten juorut, vanhempani, asemani, kaikki estävät minua ajattelemastakaan sellaista.
— Se oli siis vaan rietas, hävytöin tarjous, jonka teitte hänelle pyytäessänne häntä vaimoksenne? Ette siis aikoneetkaan julkisesti tunnustaa yhteyttänne hänen kanssaan? Aijoitte teeskennellä ja valehdella jollekin toiselle nuorelle, viattomalle tytölle ja narrata hänet ottamaan nimenne teidän pilatessanne kotinne maineen häpeällä. Kiitän Jumalaa, ett'en joutunut käsiinne, Frank Plummer!
— En koskaan olisi siten menetellyt teidän kanssanne.
— Mutta teidän omatuntonne sallii teidän polkea erään toisen viattoman tytön kunnian ja tulevaisuuden jalkoihinne. En olisi koskaan luullut, että te nuoret miehet voisitte olla niin halpamaisia. Te ajattelette vaan itseänne, ja itsekkäisyydellenne uhraatte te kunnianne, maineenne, omantuntonne. Hyi!
Agneksen silmät salamoivat.
— Jos teillä olisi hitunenkaan kunniantuntoa jälellä, Frank, menisitte te heti naimisiin Dinan kanssa. Hänestä saisitte hyvän ja uskollisen vaimon. Hän rakastaa teitä kaikista huolimatta.
— Minä pidän kyllä huolen hänestä ja — lapsesta. Heidän ei tarvitse kärsiä puutetta, sanoi Frank katsellen alas.
— Te siis tahdotte ostaa itsenne vapaaksi velvollisuudestanne kurjalla rahasummalla, sanoi Agnes. — Ettekö tiedä, että voimme lain avulla pakoittaa teitä, mr Plummer.
— Älkää puhuko lain pakosta minulle, sillä silloin joudun minä pois suunniltani, huudahti Frank. Laki ei teitä auta. Te ette voi todistaa mitään, lisäsi hän tyynemmin.
— Eikö keskustelumme kelpaa todistukseksi? kysyi Agnes.
— Minä sanon teille kerta kaikkiaan, neiti Agnes, että jos te turvaudutte lakiin, kiellän minä kaikki. Teillä ei ole mitään todistuksia, ja minä kiellän. Sekä te että ystävättärenne joudutte valehtelijoiksi, jotka olette keksineet koko historian peittääksenne hairahdusta ja samalla kiristääksenne rahoja minulta. Sellaista on ennenkin tapahtunut.
— Eikö sitten oikeudella ole mitään arvoa täällä Amerikassa? — kysyi Agnes katkerasti.
— Ei paljoa, ainakaan niin kauan, kun on rahaa, vastasi Frank.
— Jaha, te luulette oikeutta voitavan ostaa?
— Kyllä, tuhannella dollarilla saa helposti juryn jäsenen puolellensa.
Agnes mietti silmänräpäyksen.
— Saammehan nähdä, sanoi hän. Hän aikoi poistua, mutta seisahtui vielä. — Onko se todellakin viimeinen sananne, herra Plummer?
Frank ei vastannut. Agnes meni hänen luokseen, silitti hyväillen hänen tukkaansa ja sanoi lempeästi:
— Frank, entisen rakkautesi nimessä, meidän ystävyytemme nimessä pyydän sinua tekemään velvollisuutesi.
Frank pudisti päätään.
— En uskalla… en voi, mutisi hän.
— Silloin sanon minä, että halveksin teitä, lausui Agnes kalpeana vihasta ja harmista. Tästä hetkestä ette saa astua jalallanne kynnykseni yli. En pidä teitä enää gentlemannina, pidän jok'ainoan maantien kulkijan teitä parempana.
Hän meni nopeasti ulos jättäen oven auki. Frank istui hetken mietteihinsä vaipuneena. Sitten hän nousi ja lähti hiljalleen kotiin.
Dina odotti jännityksellä Agnesta. Hän tiesi hänen menneen Frankin luo… Tuolta hän tuli. Toivoako toi, vai epätoivoa? Agnes ei puhunut mitään, pudisti vaan päätään kyynelten vieriessä poskille. Dina vaipui nyyhkien sängylle. Hänen kuolemantuomionsa oli julistettu.