XXI.
Viisi kuukautta oli kulunut siitä onnettomasta illasta, eikä Dina ollut vieläkään voinut ilmoittaa mitään isällensä. Tämän olivat kuitenkin pahat aavistukset vallanneet. Dinahan oli niin muuttunut. Ei hän koskaan enää nauranut eikä laulanut. Dinan sydän löi kiihkeästi, kun isä häntä tutkivin silmin tarkasteli. Lopultakin rohkaisi Daniel itsensä ja kysyi eräänä iltana:
— Eihän sinun asiasi vaan liene hullusti, Dina? Dina katsoi häntä ja purskahti hillittömään itkuun.
Kun hän kohotti katseensa, seisoi isä hänen edessään vaaleana, kuin palttina. Hänen voimakas vartalonsa tutisi mielenliikutuksesta. Hän potkasi oven auki ja ärjäsi kuin koiralle:
— Ulos, ulos! Minä en kärsi riettautta huoneessani!
— Minä olen viaton, isä! Niin totta, kuin elän, olen viatoin! — huudahti Dina epätoivoisena.
— Kyllähän sen näkee päältäkin, vastasi hän katkerasti. — Ulos, ennenkuin minä tartun sinuun käsin!
Hänen äänensä värisi raivosta.
— Minä kerron sinulle kaikki, huudahti Dina.
— En tahdo kuulla mitään. Sinunhan piti muistaa äitiäsi. Sinunhan ei koskaan pitänyt tuottaa kodillemme häpeätä! Ulos, ulos!
Dina horjui ulos ehtimättä ottaa hattua ja päällysvaatetta ylleen. Hän juoksi takakatuja, rakentamattomien tonttien poikki ilman mitään päämäärää, kunnes tuli joelle.
Joki on ollut monen onnettoman lohdutus. Sen musta syvyys näyttää lupaavan rauhaa ja unhoitusta, mutta hyppy sinne on vaikea. Vääryys, nälkä, kärsimys, puute, toivottomuus ja häpeä ajaa monta sinne rannalle tirkistelemään tuota salaperäistä syvyyttä, mutta, mutta hypätä eivät he uskalla. Silloin kävelevät he epätoivoisina pitkin rantaa, nousevat sillalle, katsovat vuoroon vakavaa tähtikirkasta taivaan holvilakea, vuoroon kohisevaa, tummaa virran syvyyttä, mutta hyppy sinne… se peloittaa. He palaavat takaisin jokapäiväiseen kurjuuteensa, tullakseen taas uudestaan ja uudestaan epätoivon hetkellä.
Vanhanpuoleinen herra ja rouva kävelivät joen yli vievää siltaa mennäkseen kymmenennen avenuen kohdalta ylitse itäiselle puolelle. He kuulivat jotain vaikeroivaa ääntä ja näkivät jonkun valkoisen olennon vesirajassa olevalla kivellä.
— Mene katsomaan, Robert, mitä se on, sanoi nainen.
Tämä lähti keppiinsä nojaten, ja nainen katsoi käsipuun ylitse. Kun hän oli päässyt rantaan, seisoi hän hetkisen kumartuneena kiven yli. Sitten huusi hän:
— Tule tänne, Edith, jos voit!
Vanha nainen laskeutui kivistä rantaporrasta alas ja näki kivellä nuoren tytön makaavan vilusta väristen. Ilma sattui olemaan hyvin kylmä, vaikka olikin toukokuu käsissä.
Nainen kumartui tyttöä tarkastellen.
— Lapsiraukka! Näen, että olette onneton ja hyljätty, ja miten te palelette! Nouskaa nyt ja tulkaa minun mukaani niin saatte lämmitellä luonani. Ette tarvitse peljätä minua.
— Oi, sallikaa minun kuolla täällä, nyyhkytti tyttö. Se oli Dina.
— Niinhän ne sanovat kaikki, vastasi vanhus. Mutta te olette nuori ja reipas. Te elätte vielä monta vuotta. Ei saa antaa onnettomuuden musertaa itseänsä. Kas niin, ystäväiseni, mennäänpä nyt. Robert, tukekaamme häntä, minkä voimme.
— Kiitos, kyllä voin käydä ilman tukea, sanoi Dina ja nousi.
— Luulenpa, että saatkin auttaa minua, sanoi vanhus. — Rupean tulemaan jo vanhaksi. Annapas kätesi, niin olet kiltti, Dina ojensi hänelle käsivartensa, ja niin tultiin taas ylös. Vanhuksen täytyi vähän hengähtää. Hän nojasi edelleen Dinan käsivarteen, mutta hänen kumppaninsa asettui Dinan toiselle puolelle keppiinsä nojaten.
— Täällä sinä olet tuijottanut veteen ja tuuminut, uskaltaisiko sinne hypätä. Mutta Jumala on hyvä, hän sallii jonkun näkymättömän käden pidätellä meitä ehtiäksemme katua, jos meidän omaatuntoamme joku teko painaa taikka antaa anteeksi, jos meille on vääryyttä tehty. Olen korjannut vuosien kuluessa monta sellaista onnetointa.
— Ei kukaan voi olla niin onnetoin, kuin minä, sanoi Dina.
— Jokainen sanoo samalla tavalla. Jokainen luulee omaa onnettomuuttaan suurimmaksi. Et tiedä, lapsi, kuinka paljon kärsimyksiä ihmissydän voi kestää.
Nainen tarkasteli osaaottavaisesti Dinaa lyhdyn valossa.
— Muistatko, Robert, häntä, jonka löysimme alhaalta virran rannalta? Hänen sydämettömät vanhempansa olivat ajaneet hänet kotoa pois. Häntä oli rääkätty, vaikka hän oli juuri synnyttänyt lapsen. Pienokainen oli paleltunut kuoliaaksi ankarassa talvipakkasessa, mutta äiti eli vielä. Suurempaa viheliäisyyttä en ole koskaan nähnyt, mutta hänkin elää ja on nykyään arvossa pidetty vaimo siistissä kodissa. Älkäämme masentuko liian pian.
Dinaa loukkasi tämä vertailu.
— Minä en ole sellainen, joksi minua luulette, sanoi hän ylpeästi.
Nainen katsoi häntä ystävällisesti.
— Minä en luule sinua muuksi, kuin onnettomaksi naiseksi, joka tarvitsee apua, ja sen tarjoominen tuottaa minulle iloa. Jospa ihmiset osoittaisivat hiukan enemmän rakkautta toisillensa, olisi elämä paljon siedettävämpää.
He pysähtyivät kauniin, vanhojen puiden ympäröimän talon edustalle.
— Tässä on kotimme, sanoi vanhus.
Dina seurasi tahdottomasti kuljettajiansa. Mies sytytti pienen lampun ja sen valossa vei nainen Dinan ylimpään kerrokseen. He astuivat pieneen yksinkertaisesti kalustettuun huoneeseen, minkä seinille oli ripustettu muutamia Vapahtajan kuvia: Jesus siunaa lapsia, Jesus ja kananealainen vaimo, Jesus, hyvä paimen y.m.
— Tässä on sänky sinulle, lapsukaiseni, sanoi nainen asettaen lampun pöydälle. — Riisuudu nyt, minä sillävälin hankin sinulle jotain lämmittävää, olethan kovin vilustunut.
Nainen meni, ja Dina riisuutui koneellisesti. Tuska oli hänen tylsyttänyt niin, ettei hän voinut ajatella itsenäisesti, antoi vaan toisten johtaa itseänsä. Mihin hän olikaan tullut? Kuka oli tuo nainen? Hän ei välittänyt sen enempää sitä miettiä. Tuntui niin suloiselta päästä pehmeään vuoteeseen ja tuntea lämmön palaavan ruumiiseen. Vanha nainen palasi pian tuoden keitettyä maitoa ja muutamia pieniä kakkuja.
— Se oli oikein, sanoi hän nähdessään Dinan makaavan vuoteella. — Nyt täytyy sinun vähän syödä ja juoda lämmintä maitoa, niin tunnet pian virkistyväsi.
Hän istui sängyn reunalle ja piti maitoastiaa Dinan huulilla.
— Minä olen mrs Valter, puheli hän. — Oletko kuullut sitä nimeä ennen?… Jaha, etkö? Mieheni, joka oli kanssamme on lääkäri täällä. — Mutta nyt sinun täytyy koettaa nukkua ja olla aivan rauhassa huomiseen saakka. Saamme sitten puhella tarkemmin. Istun tässä hetkisen, että pääset uneen.
Dinaa liikutti tämä ystävyys, mutta hän oli liiaksi väsynyt voidakseen puhua. Hän katseli vaan mrs Valteria suurilla, kiitollisuudesta säteilevillä silmillään. Vanhus kumartui ja suuteli häntä otsalle. Hän otti Dinan käden omaansa. Oli niin hiljaista. Dina sulki silmänsä, hänen korvissaan suhisi. Hän vaipui sikeään uneen.