XXIII.
Daniel Nilsen ei ollut saanut unta siitä saakka, kun hän ajoi Dinan pois. Kun ensimäinen raivon puuska oli mennyt ohi, rupesi hän ajattelemaan, että hän oli ehkä menetellyt ajattelemattomasti. Hän otti hattunsa ja lähti Agneksen ja hänen äitinsä luo kuulemaan, oliko Dina ollut siellä. He eivät olleet nähneet häntä, ja he säikähtivät kovin kuullessaan, että hän oli ajanut hänet pois kotoa. Hirmuinen tuska valtasi isän ja hän alkoi etsiä häntä joka paikasta, mutta turhaan. Olipahan lopulta vavisten hiipinyt huonomaineisiin paikkoihinkin kysellen häntä. Eihän voinut tietää, miten hänen oli käynyt. Olihan niitä, jotka pyydystelivät onnettomia nuoria tyttöjä ja kaikenmoisilla tekosyillä houkuttelivat heitä sellaisiin paikkoihin. Mutta sen näköistä tyttöä ei oltu nähty… Joki?… Ei, hän ei vielä voinut uskoa pahinta. Hän muisti kuitenkin Dinan kerran lukiessaan sanomalehdestä jotain tämän tapauksen kaltaista sanoneen: "Jos olisin ollut hänen sijassaan, olisin heittäytynyt jokeen". Daniel Nilsen tuijotti tuonne tummaan syvyyteen. Olisiko se mahdollista? Oliko hän surmannut tyttärensä, hänen, jota hän oli niin rakastanut, ja josta hän oli ollut niin ylpeä? Hänen olisi sittenkin pitänyt kuulla hänen selityksensä, ennenkun hän työnsi hänet luotaan. Useita päiviä kului eikä hän saanut hänestä mitään tietoa. Hän oli kadonnut jäljettömiin. Hän kyseli häntä St. Paulistakin, mutta kukaan ei voinut antaa mitään tietoja hänestä. Arne oli pyytänyt vapautta konttoorista ja haki häntä kaikista mahdollisista paikoista, samoin koetti Agneskin, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Silloin kolkutettiin eräänä päivänä Nilsenin ovelle. Siellä seisoi eräs vanha rouva.
— Oletteko mr Nilsen? — kysyi hän, kun Daniel avasi. — Minä olen mrs Valter. Tulen tyttärenne asialle.
Danielin kasvot kävivät tulipunaisiksi.
— Elääkö hän? — kysyi hän.
— Hän on minun luonani, vastasi mrs Valter astuessaan huoneeseen. — Kun korppi heittää poikasensa pesästä, täytyy jonkun muun linnun, joka ei ole yhtä kovasydäminen, korjata ne.
— Luuletteko minua sellaiseksi korpiksi? — kysyi Daniel.
— Minun täytyy luulla, kun ette ole tahtonut edes kuulla mitä viattomalla tyttärellänne olisi ollut sanottavana puollustuksekseen.
— Viattomalla, sanotte. Onko hän mielestänne viaton?
— Yhtä viaton, kuin taivaan enkeli, vastasi mrs Valter.
Tuo jäntevä, käyräselkäinen mies vaipui äkkiä tuolille ja puhkesi hillittömään itkuun. Kun hän oli hiukan tyyntynyt, kertoi mrs Valter hänelle kaikki. Daniel piti käden korvan takana ja kuunteli henkeään vetämättä. Näki, että viha raivosi hänessä, ja tuskin oli mrs Valter lopettanut, kun hän syöksyi tuoliltansa ympäri huonetta, kuten mielipuoli.
— Hattuni, missä on hattuni? — kirkui hän. — Hän ei saa elää päivääkään enää. Olen kerran ennen antanut kyytiä hänelle, mutta tällä kertaa tulee siitä todempaa.
Mrs Valter tarttui hänen käsivarteensa.
— Oletteko hullu? Teidän täytyy käyttää järkeänne eikä saattaa itseänne ja perhettänne vieläkin suurempaan onnettomuuteen.
— Tahdotteko, että meidän työväen on annettava polkea itsemme jalkojen alle ja tyytyä kaikkeen, kirkui Daniel Nilsen. — Ne alentavat palkkojamme, milloin tahtovat, ne raharuhtinaat, koettaen vielä voittaa jonkun centin nipistämällä sen työmiehen pienestä palkasta. He sortavat meitä kaikin tavoin, ja nyt rupeavat he vielä käymään tytärtemme kimppuun, houkuttelevat heitä ja myrkyttävät heitä perkeleellisillä juomillaan saadakseen heidät paremmin valtoihinsa. Eikö sellaiset ihmiset pitäisi hävittää maan päältä, ampua kuin koirat?
— Hiljaa, hiljaa, tyyntykää, sanoi mrs Valter tarttuen taas hänen käsivarteensa. — Te olette villi ja vaarallinen ihminen. Sellaisella tulisuudella ei voiteta koskaan mitään, täytyy käyttäytyä maltillisesti.
— Maltillisesti, maltillisesti! Se neuvo on aina käsillä sorretuille, huudahti Daniel Nilsen katkerasti. — Meidän pitäisi olla maltillisia, jotta sortajamme luulisivat saavansa tehdä meille mitä tahtovat. Ei, rouva Valter, on jo aika tehdä loppu orjuudesta.
— Mutta sanokaa minulle, mitä hyötyä on teille ja työväelle siitä, että te ammutte Frank Plummerin, — sanoi mrs Valter. — Teidät hirtetään, siinä kaikki. Eikä tuo nyt liene niin erittäin hauskaa.
Daniel Nilsen ei vastannut. Hän tuskin kuuli mrs Valterin sanoja kävellessään siinä rauhattomana, puristellen nyrkkejään ja muristen itsekseen.
— Olisi aivan toista, jos koettaisitte laillista tietä hankkia hyvitystä, vaikka tulos siitäkin saattaa olla epäiltävä.
— Laillista tietä! — huudahti Daniel katkerasti. — Ettekö ole ollut vielä tarpeeksi kauan täällä tietääksenne, ett'ei Amerikassa köyhä saa oikeutta? Meillä ei ole varaa lahjoa tuomareita ja jurymiehiä, ja se on ainoa auttava keino.
— Kuinka olette noin ruvennut vihaamaan uutta isänmaatanne? — kysyi mrs Valter. — Eikö se ole vierasvaraisesti avannut teille porttejansa ja antanut samoja kansalaisoikeuksia, kuin omille pojillensa? Pitää olla oikeudentuntoinen.
— Kyllä, se on oikeuttanut meidät työkoneina kuluttamaan itsemme kootaksemme miljoonia kapitalistien taskuihin, ja tullaksemme vanhoilla päivillä kuluneen rievun tavoin heitetyksi pois, kun ei meitä enää voida käyttää. Rakastaa uutta isänmaatani! Se on ryöstänyt kuuloni, se on tahtonut tappaa poikani, se on turmellut tyttäreni; onhan siinä kiitollisuuden syytä!
— Te olette saanut kestää monta koetusta ja pettymystä, sanoi mrs Valter. — Mutta nekin voivat olla meille siunaukseksi, jos ne oikein ymmärrämme.
— Sellaisista jumalisista puhetavoista olen saanut aivan kyllikseni, en usko enää niitä.
— Sentähden onkin sydämenne täynnä vihaa ja katkeruutta, vastasi mrs Valter. — Mutta puhukaamme tyttärestänne. Te otatte hänet luonnollisestikin taas kotiin?
— En tiedä, voisinko nähdä häntä siinä tilassa pitempää aikaa joutumatta kiusaukseen kostaa tuolle lurjukselle.
— Hyvä, sitten hän jää minun luokseni, vastasi mrs Valter.
— Mutta saanko nähdä häntä luonanne? — kysyi Daniel nöyrästi. — Olen tehnyt hänelle vääryyttä ja tahtoisin pyytää anteeksi… Ja ehkä sitten… voi, ette tiedä, kuinka minä hänestä pidän! — huudahti hän ja purskahti itkuun.
Mrs Valter katseli häntä osanottavaisesti.
— Aijotteko tehdä jotain asian hyväksi, vai annatteko sen rauveta?
— Antaa rauveta! — pauhasi Daniel Nilsen. — Antaa hänen ylpeillä halpamaisesta teostaan, ja sallia pitää tytärtäni hylkiönä? Ei. Asian täytyy tulla oikeuden ratkaistavaksi.
— Se voi tulla kalliiksi ja päätös on epävarma, sillä lakimiehet vaativat todistuksia ja todistajia, eikä meillä ole kumpiakaan.
— Vaikka menettäisin viimeisen lanttini, täytyy sen tulla oikeuteen, vastasi Daniel. — Tahdon vielä kerran koettaa, saako köyhä oikeutta Amerikassa.
— Teette viisaimmin, jos kysytte neuvoa joltakin asianajajalta. Jos hän aivan varmasti neuvoo teitä jättämään asian, niin on paras tehdä niin, sillä oikeudenkäynti tulee tuottamaan tyttärellenne paljon harmia. Ajatelkaa sitä!
— Toinen tahi toinen meistä on joutuva kuritushuoneeseen, keskeytti Nilsen. Hänen ja äitinsä muiston tähden olen velvollinen koettamaan tehdä jotain, maksoi mitä maksoi. En voisi muuten saada rauhaa.
— Hyvä! Koettakaa sitten, ja minä autan minkä voin, siitä saatte olla varma. Saatte kirjoittaa minut todistajaksi. Oikeudessa olen vanha tuttu. On kuitenkin paras puhutella asianajajaa, ennenkun annatte haastaa Frank Plummerin!… Ja tänään odotamme teitä luoksemme, Dina ja minä.
Hän antoi Nilsenille osoitteensa ja lähti. Kadulla kääntyi hän vielä ja sanoi ovessa seisovalle Danielille:
— Se on totta, että köyhän on vaikea saada oikeutta täällä, mutta löytyy sen sijaan ijankaikkinen oikeus, joka ei petä. Ajatelkaa sitä, mr Nilsen!
Daniel Nilsen lähti puhuttelemaan erästä asianajajaa. Tämä kuunteli häntä kärsivällisesti.
— Siviili- vai rikosasianako tahdotte sen ajettavaksi? — kysyi hän.
— Minä en ymmärrä teidän juriidillista mongerrustanne, vastasi Daniel tuimasti. — Minä tahdon saada pojan kuritushuoneeseen, siinä kaikki.
— Ette siis vaadi mitään korvausta?
— Luuletteko, että tyttäreni kunnian voi kullalla maksaa? Luuletteko minun tahtovan yhtä ainoata hänen kirotuista kolikoistaan? — huudahti Daniel vihaisesti.
— Hyvä! Älkää vaan kiivastuko! sanoi asianajaja. — Pidämme siis sen rikosasiana. Siinä tapauksessa teidän on ensin hankittava vangitsemismääräys raastuvasta, ja sitten saa yleinen syyttäjä hoitaa asian.
— Ei, kiitoksia, vastasi Daniel pilkallisesti.
— Kuinka niin? Onhan hän kaupungin etevimpiä lakimiehiä, ja teille ei se maksa mitään…
— Ei, sen miehen me tunnemme liian hyvin, keskeytti Daniel. — Hän ajoi hiljattain erään ruotsalaisen asiaa, joka oli pahasti loukannut itsensä pudotessaan telineiltä siitä syystä, että nauloja oli liiaksi säästetty. Mutta miten kävi? Joo, rikas pomo pääsi vapaaksi eikä ruotsalainen saanut penniäkään vahingonkorvausta, vaikka turmeli terveytensä iäksi päiväksi.
— Mutta asianajajahan voi olla aivan viaton. Asia ei ehkä ollut selvä, mahdollisesti ruotsalainen oli itse ollut huolimaton.
— Niin se aina selitetään. Köyhät eivät koskaan saa oikeutta. Se mies on rikkaiden kanssa liitossa; siinä koko juttu!
— No niin, jos ette tahdo kääntyä hänen puoleensa, on asia ajettava sivili-juttuna, se tahtoo sanoa teidän on haettava vahingon korvausta. Te voitte silloin käyttää toista asianajajaa, mutta poikaa ette saa kuritushuoneeseen — siinä tapauksessa.
Muristen kuin vihainen koira jätti Nilsen asianajajan ja lähti raatihuoneelle. Täällä vaati hän vangitsemismääräystä Frank Plummerille. Konttoristi kysyi korviansa heristäen, oliko hänellä valtakirjaa yleiseltä syyttäjältä.
— Valtakirjaa, minkälaista valtakirjaa?
— Vangitsemismääräystä varten luonnollisesti. Luuletteko, että me vangitsemme ihmisiä jokaisen mieronkiertäjän pyynnöstä?
— Mitä? Olenko minä mieronkiertäjä? — kysyi Daniel tulipunaisena kasvoiltaan.
— Ei, ette suinkaan, vastasi konttoristi hymyillen — mutta meidän täytyy seurata yleisiä sääntöjä. Mitä Frank Plummer on tehnyt, lisäsi hän uudelleen.
— Se ei kuulu teille, vastasi Daniel lyhyesti, syöksyen ulos ja lyöden oven kiinni.
Hän etsi yleisen syyttäjän, meni hänen luokseen ja kertoi koko jutun mainitsematta Frank Plummerin nimeä.
— Ompa hauska napata sellainen hirtehinen, sanoi yleinen syyttäjä ja kääntyi kirjoittamaan valtakirjaa. — Tiedättekö mikä hänen nimensä on? Tiedättekö hänen osoitteensa, tahi onko hän ehkä luikkinut tiehensä koko kaupungista?
Nämä kysymykset seurasivat toisiansa sillä aikaa, kun paperi otettiin esille ja kynä kastettiin mustepullossa.
— Ei, hänen asemansa on siksi turvattu tässä kaupungissa, ettei hänen tarvitse karata sellaisten pikkuasiain takia, sanoi Daniel katkerasti. — Hänen nimensä on Frank Plummer.
— Frank Plummer? Rikkaan Plummerin poika! — huudahti yleinen
syyttäjä kääntyen äkkiä Nilseniin päin kynä kädessä, — Te erehdytte varmaan; se ei ole mahdollista.
— Minkätähden? kysyi Daniel.
— Sentähden, että hän on säännöllinen ja arvossa pidetty nuorimies.
— Ha-ha-ha! Tuleeko nyt toinen ääni kelloon, nauroi Daniel. — Sitä arvelinkin.
— Onko kukaan nähnyt? Voiko kukaan todistaa? — kysyi yleinen syyttäjä.
— Ei sellaisia asioita toimiteta julkisesti.
— Mutta mitä sellainen oikeudenkäynti hyödyttäisi, kun ei ole mitään todistuksia? Ettekö muuten ole sama herra Nilsen, joka tuli eroitetuksi Plummerin palveluksesta muutamien raakojen sanomalehtikirjoituksien tähden?
— Jos totuutta voidaan sanoa raakuudeksi, niin olen.
— Se tekee asianne vieläkin mahdottomammaksi. Ihmiset, jotka eivät tunne luonnettanne voisivat luulla teidän käyttävän tyttärenne onnettomuutta hyväksenne kostaaksenne Plummerille. Voisittehan syyttää ketä nuorta miestä hyvänsä, kun teillä ei ole todistuksia.
— Luulin teidän juuri äsken sanoneen, että on hauska napata sellainen hirtehinen.
— Kun olisi vähänkään todisteita ja voiton toivoa. Mutta tuollaiseen juttuun ei kannata sekaantua joutuakseen naurunalaiseksi.
— Enkö minä sanonut, että te olette liitossa rikkaiden kanssa, sanoi Daniel katkerasti. — Etteköhän olisi vanginnut poikaa, jos hän olisi ollut köyhä raukka?
— Ei mitään nokkaviisauksia minun virkahuoneessani, keskeytti yleinen syyttäjä. — Minulla ei ole mitään syytä antaa vangitsemiskäskyä tässä tapauksessa, ja sillä hyvä!
— Vai niin, silloin sanon minä, että te olette yhtä katala, kuin Frank Plummer ja kaikki muut miljoonien omistajat, ärjyi Daniel hurjistuneena ja pui nyrkkiä. — Te olette lyöttäytyneet yhteen sortaakseenne työväkeä. Mutta saammehan nähdä, emmekö voi pistää läpeä siihen kuplaan kerran. Te verenimijät, sydämettömät lurjukset…
Enempää ei Daniel ehtinyt, sillä ovi reväistiin samassa auki; voimakas käsi tarttui hänen kaulukseensa, ja ennenkuin hän käsitti mitä tapahtui, sai hän aimo potkun ja ovi lukittiin hänen nenänsä edessä.
Vihasta vavisten seisoi Daniel kadulla. Täytyisikö hänen hakea vahingonkorvausta Plummerilta? Oliko se ainoa keino saada hänet oikeuden eteen? Hän inhosi sellaista menettelyä; koko asia sai sen kautta halpamaisen luonteen. Kuinka voisikaan raha hyvittää ja lohduttaa heitä tällaisessa onnettomuudessa? Hänen täytyi tehdä vielä yritys. Hän meni erään asianajajan luo, joka oli tunnettu teräväpuheiseksi ja köyhien puoltajaksi. Täällä kertoi hän taasen koko tuon surullisen jutun. Hän mainitsi senkin, ett'ei yleinen syyttäjä ollut antanut vangitsemismääräystä.
— Siinä tapauksessa on se pidettävä siviliasiana, ja teidän on haettava vahingon korvausta, sanoi asianajaja leikkien paperiveitsellä.
— Eikö ole muuta keinoa, kysyi Daniel.
— Ei, muuta ei ole, jos te nyt välttämättömästi tahdotte siitä oikeusjuttua, vastasi asianajaja.
— Kuinka paljo sitte pitäisi vaatia?
— Tarpeetonta on tyytyä vähään, sanoi asianajaja hymyillen. Pyytäkää nyt esimerkiksi viisitoista tuhatta dollaria, niin saatte ehkä kymmenen tuhatta, jos saatte ollenkaan.
— Täytyykö rahat ottaa myöskin vastaan? — kysyi Daniel vakavasti.
— Asianajaja katseli häntä hämmästyneenä. Oliko hän järjiltänsä?
— Ottaa vastaan? — huudahti hän. — Minkätähden pyydätte niitä sitten, ellette niitä tahdo?
— Sentähden, etten muulla tavalla voi poikaa nujuuttaa, vastasi
Daniel. — Mutta noista kirotuista rahoista en tahdo penniäkään.
Asianajaja oli nyt varma siitä, ettei mies ollut viisas.
— Voittehan lahjoittaa ne langenneitten naisten kodille, sanoi hän ivallisesti.
Daniel ei huomannut hänen pilkallista hymyänsä.
— Mrs Valterin kodille, sanoi hän puoliääneen.
— Niin, sinne ne sopivat, silloin voi niistä olla jotain hyötyä… Tulisiko sellainen oikeudenkäynti kalliiksi? — kysyi hän pienen vaitiolon jälkeen.
— Jos saatte viisitoista tuhatta, niin onhan siinä, millä maksaa, vastasi asianajaja. — Ja jos ette saakaan, niin tavannette kai jonkun nuoren juristin, joka tekee sen halvalla ansaitakseen kannuksensa.
— Ettekö te sitte tahdo ottaa ajaaksenne asiaa?
— Olen mieluummin erilläni kaikesta, ja neuvoisin sitäpaitsi teitä jättämään koko oikeudenkäynnin.
— Minkätähden? — kysyi Daniel kiukuissaan, kohdatessaan taaskin vastustusta.
— Sentähden, ettei ole mitään todistuksia, vastasi asianajaja. — Tuo nuori herra kieltää tietysti kaikki ja selittää, että koko jutun tarkoituksena on kiristää häneltä rahoja. Siinä tulee todistus todistusta ja vala valaa vastaan. Onnettomuudeksi on viime aikoina sattunut pari tapausta, joissa kevytmieliset naiset ovat aiheettomasti syyttäneet nuoria miehiä.
— Mutta ette suinkaan tahtone vertailla minun tytärtäni…
— Oikeus ei tee mitään eroitusta. Syytöntä epäillään, kuten syyllistäkin, kun molemmat ovat tuntemattomia. Sellainen oikeudenkäynti tuottaa sitäpaitsi tyttärellenne niin paljon ikävyyksiä, että hän varmaan tulee toivomaan, ettei sitä koskaan olisi alettukaan. Syytetyn perhe kuuluu vielä sen lisäksi kaupungin rikkaimpiin.
— Eikö sekin olisi yksi syy nujuuttaa häntä hiukan? — kysyi Daniel.
— Ehkä. Mutta tienettehän nyt tämän mailman. Frank Plummerin syyttäminen on samalla hyökkäys kaupungin rikkainta ja vaikutusvoimaisinta osaa kohtaan. He pitävät sitä koko säädyn häpeänä, ja koettavat tukahuttaa asian sekä hankkia vastatodistuksia, vaikkapa heidän täytyisikin itsekseen tunnustaa syytöksen todenmukaisuus. Ja kenen luulette tahtovan ottaa ajaakseen noin epämiellyttävää asiaa, jossa voitosta ei ole toivoa? Siinä on vaarassa menettää ne asioimistuttavat, jotka parhaiten maksavat. Eikä teidän asianne ajaminen liene mikään kultakaivos.
— Annan kaiken omaisuuteni, vastasi Daniel.
— Sitä en epäile, sanoi asianajaja, mutta se ei liene kovin suuri.
Vilpittömästi toivoisin, että jättäisitte asian ja koettaisitte sopia.
— Sopia! Sen katalan kanssa! Ei, toinen meistä kuolkoon ennen!
Daniel Nilsen lähti katkeroittuneena konttoorista. Hän ei aikonut vielä hellittää. Pian kävi toisten asianajajain luona, mutta sai joka paikassa saman vastauksen. Alakuloisena ja entistä katkerampana palasi hän kotiin.
Täällä hän tapasi Arnen ja kertoi hänelle kaikki.
— Mene Linnerin luo, isä, sanoi Arne. — Onhan hän ollut asianajaja, hän ei ole yhtä kylmäkiskoinen, kuin nuo muut, eikä hänellä ole mitään loistavaa tulevaisuutta menetettävänä.
— Olet oikeassa, Arne, huudahti isä. — Hän voi pelastaa meidät, jos pelastus on mahdollinen.
Linner oli juovuksissa, kun Daniel meni hänen luokseen, mutta tämän liikuttava kertomus teki hänet äkkiä selväksi.
— Ne roistot! — huudahti hän. — Saadapa ne kynsiinsä!
— Siihen juuri pyytäisin apuanne, herra Linner. Kukaan muu ei ole ottanut ajaakseen asiaa. He tahtovat vaan ansaita rahoja, mutta ei edistää oikeuden voittoa. Te olette maamieheni, teillä on hyvä sydän ja te olette kyvykäs, herra Linner.
Linner oli kuin kivettynyt.
— Minäkö? Kuinka voitte sellaista ajatellakaan? Ettekö näe minkä näköinen olen. Ettekö tiedä mikä olen. Kapakkasoittaja! Ja minua pidettäisiin sopivana ajamaan senlaista asiaa, puolustamaan viattoman tytön kunniaa. Pelkkä läsnäolonihan olisi häväistys häntä kohtaan!
— Ja kuitenkin olette ainoa pelastuksemme, herra Linner. Joko täytyy minun kärsiä, että koko kaupunki pitää tytärtäni kevytmielisenä naisena, tahi täytyy teidän…
Linner nousi vetäen syvään henkeään.
— Herra Jumala! Suodaanko minulle vielä kerran kunnia puhua oikeuden edessä, vielä kerran tehdä hyvä työ? — huudahti hän.
— Maksuksi annan kaiken omaisuuteni.
— Maksuksi? Älkää puhuko maksusta! — keskeytti Linner vihaisesti.
— Se, että ihmiset vielä luottavat minuun, on minulle suuri kunnia.
Hän alkoi kävellä edestakaisin lattialla. Sitten pysähtyi hän äkkiä
Nilsenin eteen.
— Minä otan asian ajaakseni, sanoi hän, ja entisen jalon innostuksen välähtäessä katseestaan lisäsi hän: Ja jos voitto on mahdollinen, saavutetaan se!