XXVII.
Kaksi päivää myöhemmin piti Plummerilla olemaan suuret kutsut sen johdosta, että Frank oli vapautettu syytteestä, sekä että Charles Bradford ja Fanny olivat vihdoinkin vanhempien pyynnöstä palanneet Minneapolikseen asettuakseen sinne. Mrs Plummer purjehti ympäri tulipunaisena kasvoiltaan ja hänen vävynsä auttoi häntä koristelemisessa. Sytytettiin kruunuja ja alettiin odottaa vieraita.
Työväki palasi päivän töistään eväskorit käsivarrella. Silloin ilmestyi äkkiä omituinen näky Bridge Squarella. Huolimatta kovasta pakkasesta tuli siellä vanha mies paljain päin työntäen käsirattaita. Niillä makasi kuollut nainen, jonka vaatteissa riippui joka puolella jääpuikkoja. Miestä voi luulla hulluksi, sillä hän huusi niin käheällä äänellä, että sitä tuskin voi ymmärtää:
— Veljet! Työmiehet! Katsokaa tänne! Katsokaa tytärtäni! Kapitalistit ovat murhanneet hänet, Frank Plummer on murhannut hänet! Hän oli viatoin, kuin kedon kukka, mutta hän raiskasi hänet, ja sitten ovat he vannoneet väärin, että hän on kevytmielinen nainen. Kärsimmekö tällaista? Ne alentavat palkkojamme, ajavat meidät työstämme, ne jättävät meidät avuttomiksi, kun tulemme vanhoiksi, ne koettavat tappaa meidät nälkään, ja sitten ne turmelevat meidän tyttäremme, emmekä me saa oikeutta, sillä me olemme köyhiä ja he miljoonien omistajia! —
Hänen ympärilleen keräännyttiin. Daniel Nilsen pysähtyi erään lyhtypylvään viereen. Hän nosti tyttärensä ja asetti hänet pylvästä vasten, jotta myymälöiden kirkas sähkövalo sopi valaisemaan tuota mykkää olentoa, joka siinä seisoi, kuin aave.
— Näettekö hänet? Näettekö hänet, huusi isä. — Kauniimpaa tyttöä oli tuskin nähty Minneapoliksen kaduilla, ja nyt hän on tuommoinen! Sen ovat kapitalistit tehneet. Noin pitelevät nyt rikkaiden pojat teidän tyttäriänne!
Frank Plummer oli juuri menossa konttoorista kotiinsa. Hän viipyi siellä myöhään, päästäkseen kulkemaan pimeässä syrjäkatuja. Hän oli juuri tullut riippusillan yli ja aikoi mennä Bridge Squaren poikki, kun hän näki väkeä kokoontuvan erään lyhtypylvään ympärille ja kuuli äänten sorinaa. Hän nousi erään myymälän portaille ja näki Dinan häikäisevässä valossa seisoen tuijottavan häneen kiillottomilla silmillään. Valosäteet heijastuivat vaatteiden ympärille kerääntyneestä jääkerroksesta ja hiuksista riippui jääpuikoista muodostunut seppele. Hän oli kaatua portailta kadulle. Samassa Daniel Nilsen huomasi hänet. Hän karjui heiluttaen hurjasti nyrkkiään ilmassa:
— Tuolla hän on! Tuolla seisoo murhaaja! Repikää hänet kappaleiksi!
Hirttäkää hänet!
Villi kiljunta täytti ilman, ja satoja käsivarsia ojentui häntä kohden. Hän hyppäsi alas. Nyt oli henki kysymyksessä. Väkijoukko syöksyi hänen jälkeensä. Hän juoksi minkä jaloista lähti. Jos ne nyt saavat hänet kiinni, repivät ne hänet kappaleiksi. Hän juoksi City Hallin ympäri ja henki kurkussa hyökkäsi hän poliisivartiakonttooriin.
— Jumalan tähden, auttakaa, ne tappavat minut, huusi hän.
Kokonainen rivi revolvereilla ja muilla aseilla varustettuja konstaapeleita asetettiin tukkimaan sisäänkäytävää. Samassa syöksyi kansajoukko esiin.
— Mitä tahdotte? Pois!
— Tahdomme saada hänet, murhaajan! Hän on kätkeytynyt tänne.
Tahdomme hirttää hänet lyhtypylvääseen.
Telefonoitiin enemmän poliisia, ja pian riensikin niitä joukko City Hallia kohden. Mutta kalmankalpeana kykki Frank erään pulpetin takana kuunnellen raivoisia huutoja. Vasta yösydännä uskallettiin hänet vahvasti vartioituna lähettää kotiin. Kauan seisoi väkijoukko vielä ulkopuolella. Mutta yhtäkkiä kävi kuiskaus miehestä mieheen, ja ikäänkuin komennettuna lähti koko lauma liikkeelle Plummerin taloa kohti.
Poliisi lähetettiin vangitsemaan Daniel Nilseniä, mutta työmiehet estivät sen.
— Ei maksa vaivaa välittää vanhasta, mielipuolesta miehestä, sanoivat he. — Me kyllä vastaamme hänestä ja pidämme hänestä huolen.
— Kuulehan, Daniel! Tiedäthän, että olemme ystäviäsi. Me autamme sinua, tule kotiin nyt.
Eräs heistä otti kuolleen tytön ja laski varovasti rattaille toisen tarttuessa aisoihin. Daniel kävi sivulla ja puhui taukoamatta. Kun he tulivat hänen asunnolleen ja eräs heistä aikoi kantaa Dinan sisään, sysäsi hän hänet syrjään ja huusi:
— Ei, ei, minä kannan itse hänet! Hyvästi ja kiitos tästä illasta!
Älkää unohtako, mitä olen sanonut!
Hän nosti varovasti tyttärensä, kantoi hänet sisään ja laski sängylle.
Huone oli tyhjä. Arne oli lähtenyt hakemaan isäänsä, ja naapurin vaimo oli vienyt lapsen kotiinsa. Daniel sytytti lampun ja asetti sen pöydälle. Sitten meni hän tyttärensä luo. Jää oli alkanut sulaa lämpimässä huoneessa ja vesi juoksi hänen kasvoiltaan ja vaatteistaan. Daniel kumartui tyttärensä yli, suuteli häntä otsalle ja taputteli hänen poskiansa.
— Sinä olet niin kylmä, Dina, niin kylmä, sanoi hän. — Tule lämmittelemään hiukan. Nyt olet niin äitisi näköinen, noin hänkin uinui, kun minä möin huutokaupalla kaikki, mitä meillä oli. — Daniel hymyili surullisesti. — Nuku, nuku, lapseni, hys hys, isäs istuu, valvoopi… Hän tuijotti eteensä, silmissään kummallinen kaukainen katse. — On parasta, että matkustamme kaikki hänen luoksensa, mumisi hän. — Täällä ei kannata elää, täällä ei saa oikeutta.
Kauan istui hän näin tuijotellen, mutta yht'äkkiä kirkastui katse ja siihen ilmestyi tuo vahingoniloinen ilme, mikä siinä oli aina silloin, kun hän oli saanut tehneeksi jonkun jekun kapitalisteille.
— Hm, hm, niin… se ei olisi hullumpaa, ei olisi hullumpaa, mumisi hän.
Hän haki paperia ja mustetta sekä rupesi kirjoittamaan suurilla kirjaimilla. Hän taittoi paperin huolellisesti ja kiinnitti sen neuloilla takkiinsa. Sitten hän otti lampun, meni kyökkiin ja irroitti sinne kiinnitetyn pyykkinuoran. Hän koetteli sen kestävyyttä, kääri sen kokoon ja pisti poveensa. Sitten meni hän jälleen Dinan luo, kumartui hänen ylitsensä, tarkasteli häntä hetkisen ja kuiskasi sitten hiljaa:
Nyt minäkin tulen pian, Dina. Saamme olla yhdessä, sinä ja minä. Minä suojelen sinua, ettei kukaan voi tehdä sinulle pahaa. Ja äitikin tulee, ikävöin niin häntä, näetkös.
Hän suuteli häntä otsalle. Sitten hän sammutti lampun, hiipi ulos ja lukitsi oven.
* * * * *
Plummerillä juhlittiin, mutta mieliala ei ollut läheskään niin iloinen, kuin ranskalaisen kreivin juhlassa. Useimmat kutsutuista olivat hylänneet kutsun, toisia oli tekosyillä jäänyt pois, mutta muutamat olivat tuumineet, ettei ollut mitään syytä välttää seurustelua perheen kanssa nyt, kun Frank oli syytöksestä vapautettu. Frankin selittämätön viipyminen teki yleisen alakuloisuuden hyvin huomattavaksi.
— Hän viipyy varmaan jonkun tärkeän liikeasian takia ja tulee vasta myöhemmin, sanoi mr Plummer.
Mutta Frank ei tullut. Charles Bradford ja hänen vaimonsa koettivat parastansa, he puhelivat tuosta kuuluisasta kreivijutusta aivan, kuin se olisi ollut vallan onnistunutta pilaa. Mutta ilmassa oli sittenkin jotain painostavaa. Tarjottiin juuri jälkiruokaa, kun yhtäkkiä hirmuinen kiljunta kuului ulkopuolelta. Samassa heitettiin kivi salin akkunasta sisään. Sitä seurasi toinen. Kauhistuneina katselivat vieraat toisiaan ja kurkistelivat pelokkaina saliin, missä lasinpalat helisten lattialle lentelivät samalla, kun ulkona alettiin mitä inhoittavin naukumiskonsertti.
Plummer kalpeni, mutta meni päättäväisesti telefoonin luo ja pyysi lähimmältä poliisiasemalta apuväkeä. Sitten koetti hän tyynnyttää vieraitansa.
— Roskaväki ilmoittaa ilonsa tuolla tavalla, sanoi hän. — Kyllä ne pian väsyvät.
Poliisi saapui, ja muutamien paloruiskujen avulla saatiin väkijoukko hajoitetuksi. Mutta iloisuutta oli mahdoton saada aikaan. Sekä vanha Plummer että Charles ponnistivat urhoollisesti voimiansa, mutta turhaan. Siitä syntyi vaan tekaistua, luonnotonta iloa. Eivätkä vieraat uskaltaneet kotiinkaan lähteä peläten, että saisivat kiviä vaunuihinsa roistoväeltä, joka ehkä odotteli ensimäisessä kadunkulmauksessa. Frankia ei vaan näkynyt. Kukaan ei aavistanut, että poliisi oli tuonut hänet kotiin, että hän oli taka-ovesta hiipinyt "paratiisin" kautta huoneeseensa ja vapisten makasi sängyssään.
Yhden tienoissa rupesivat vieraat lähtemään. Kun ensimäinen naisista oli, saatuaan päällysvaatteen yllensä, antanut palvelijan avata oven ja aikoi astua ulos, peräytyi hän ja kaatui kirkaisten tiedottomana lattialle. Hän oli saanut rintaansa töyttäyksen. Tunkeennuttiin avonaiselle ovelle. Keskellä oviaukkoa riippui pari karkeita saappaita ja alaosa miehen ruumiista. Mies oli hirttäytynyt oven yläpuolella olevaan kaasulyhtykoukkuun. Hänen yläruumiinsa oli ovenraamin yläpuolella. Plummer oli kalpea, kuin palttina. Hän antoi ottaa ruumiin alas, hän oli heti tuntenut hänet. Se oli Daniel Nilsen, jonka hän oli eroittanut työstä, ja jonka tyttären hänen poikansa oli raiskannut. Hän oli myöskin lyhdyn valossa lukenut paperilapussa olevan päällekirjoituksen: "Varkaalle, ryövärille ja fariseukselle, James Plummerille". Sanaakaan lausumatta pisti hän paperin taskuunsa. Hän tunnusti sen kuuluvan hänelle. Mutta Daniel Nilsen-raukka heitettiin kadulle pimeään ja pakkaseen, kunnes poliisi korjasi hänet.
Kun viimeiset vieraat olivat poistuneet, ja ilo muuttunut itkuksi ja valitukseksi, meni James Plummer yksin makuuhuoneeseensa, kääri auki Danielin kirjeen ja luki:
"Sinä olet tappanut elämäni onnen, olet tappanut lapseni, olet tappanut minutkin. Olet ottanut kaikki, mitä minulla on ollut — ota nyt tää ruumiskin. Lahjoitan sen sinulle kaupanpäällisiksi. — Se nuora, jonka olet pannut minun kaulaani, kierretään kerran omaan kaulaasi sekä kaikkien niiden miljoonaryövärien, jotka elävät leskien kyynelistä ja työmiesten hiestä." —