XXVIII.
Eräänä aamuna, ennenkun Agnes oli ehtinyt lähteä soittotunneillensa, soitettiin ovikelloa. Siellä seisoi Arne Nilsen kalpeana ja väsyneenä valvomisesta. Hän piteli käsivarsillaan koria.
— Tekö se olette, Arne, näin aikaisinko jo liikkeellä? — sanoi
Agnes. — Tulkaa sisään!
— Suokaa anteeksi, mutta minun täytyi saada puhutella teitä ennen, kun menette ulos, sanoi Arne.
— Onko Dina löydetty?
— On, ja… isä…
Arne purskahti itkuun. Hän sai kuitenkin sen verran hillityksi itseänsä, että voi kertoa isänsä tehneen mielenhäiriössä itsemurhan.
— He makaavat nyt vierekkäin siellä kotona, isä ja Dina… ja nyt olen minä yksin… ihan yksin.
Hän ei voinut pidättää mielenliikutustaan. Agnes antoi hänen itkeä. Hän oli itsekin säikähdyksestä aivan kuin lamaantunut. Arne pyysi anteeksi, ettei hän sen paremmin voinut hillitä itseänsä. Hän oli valvonut monta yötä perätysten, ja oli vielä ikäänkuin huumauksissa noiden tapahtumien jälkeen, Agnes meni hänen luokseen, taputti häntä olalle ja silitteli hänen tukkaansa.
— Autamme teitä niin paljon, kuin voimme, luottakaa siihen, sanoi hän. —
— Teettekö todellakin sen? — kysyi Arne ja katsoi Agnesta suurilla kirkkailla silmillään. — Sitten uskallankin sanoa varsinaisen asiani. Katsokaas, naapurin vaimo ei voi enää hoitaa Dinan lasta, ja minun täytyy joko lähettää hänet johonkin turvapaikkaan — tiedän että Dina itkisi katkeria kyyneleitä sentähden — tahi saada hänet täysihoitoon johonkin. Eiköhän äitinne tahtoisi ottaa häntä? Kun tietäisin lapsen olevan teidän läheisyydessänne, olisin varma, että hän kasvaa kunnon mieheksi, ja Dina iloitsisi siellä, missä hän nyt on. Otin hänet mukaani; hän on tuossa kopassa.
Arne nosti kopan lattialle, avasi sen ja siirsi peitteet syrjään. Pienet, punaset, uinuvat lapsen kasvot pistivät esiin kylmän suojaksi asetettujen vaatteiden seasta. Agnes otti sanaakaan lausumatta korin. Hän tarkasteli tuota pientä olentoa, joka nukkui siinä niin rauhallisesti, kuin olisi äiti ja isoisä valvonut hänen vuoteensa vieressä. Kirkas kyynel vierähti ja putosi lapsen pyöreälle kädelle.
— Minä vien hänet äidilleni. Hän ei ole vielä noussut, sillä hän ei ole oikein terve. Odottakaa hiukan!
Arne istui yksinään tuossa hauskassa arkihuoneessa. Hän katseli pianon yläpuolella olevaa neitsy Marian ja Jesus-lapsen kuvaa, pehmoista mattoa, kamiinissa leiskuvaa tulta, ja omituinen kotoisen rauhan tunne valtasi hänet. Onnellinen hän, joka saa istua tällaisessa kodissa, vapaana elantohuolista, sellaisten naisten, kauniin jalon tytön ja lämminsydämisen äidin seurassa! Se on varmaan elämän suurinta onnea. Hän ei tiennyt äidistään muuta, kuin mitä isä oli kertonut. Hänen syntymisensähän oli riistänyt häneltä elämän. Nyt oli hän yksin, hyljättynä vieraiden ihmisten joukossa.
Agnes tuli takaisin.
— Pienokainen nukkuu äidin sylissä, sanoi hän. — Sinne saa hän jäädä, siellä voi hän hyvin. Hänestä ette tarvitse huolehtia, Arne, sanoi hän ojentaen hänelle kätensä. — Niinkauan kun elän, hoidan häntä, hän on Dinan minulle jättämä perintö.
Arne nousi ylös ja kiitti häntä.
— Mitä nyt itse aiotte? kysyi Agnes.
— Aion myydä kaikki mitä isällä oli ja sitten menen johonkin oppilaitokseen lukeakseni insinööriksi.
— Se on oikein.
— Ja sitten toivon voivani jatkaa isäni työtä, toivon voivani tehdä jotain työväen ja yhteisen kansan hyväksi. Ette tiedäkään, Agnes, kuinka paljon vääryyttä heille tehdään. Toivon aina muistavani Linnerin ohjeen, että ainoastaan hän, joka palavasti vihaa kaikkea vääryyttä ja kaikkea pahaa, voi kohota kunnian kukkuloille.
— Minä toivon, ettette kokonaan unohtaisi meitä, sanoi Agnes. — Äitini ja minä seuraamme mielenkiinnolla teidän edistymistänne. Voin sanoa, että me molemmat ajattelemme teistä hyvää.
Agnes hymyili, mutta Arne tuijotti häneen suurilla säteilevillä silmillään.
— Onko se totta? Ajatteletteko todellakin, neiti Agnes? Voi, kumpa nyt olisi rohkeutta puhua!… Minä rakastan teitä, Agnes; olen rakastanut pienestä pojasta asti. Saanko ottaa mukaani sen toivon, että kun kerran olen valmis, ja minulla on koti, te ja äitinne tahdotte jakaa sen kanssani?
Agnes katseli noita suuria, uskollisia silmiä, ja hän tunsi että niihin voi luottaa — kuolemaan saakka. Ja kuitenkin tuli se niin odottamatta. Hän oli aina pitänyt Arnesta, mutta vaan ystävänä, toverina, joka sen lisäksi oli häntä nuorempi.
— Muistatte kai, että olen vanhempi teitä, Arne, sanoi hän.
— Mitä siitä, jos te vaan lupaatte odottaa. Lupaatteko?
Agnes nyökkäsi.
— Saanko siis toivoa, että se joskus toteutuu? kysyi Arne katseessaan levoton väike.
Agnes katseli eteensä lattiaan.
— Annan varman vastauksen sitten, kun se aika tulee, ennen en voi, mutta… luulen, että saatte.
Agnes ojensi hänelle kätensä. Arne puristi sitä niin, että Agneksen teki mieli huutaa. Arnen mieli teki kietoa kätensä hänen ympärilleen, pusertaa häntä oikein ja kirkaista ilosta, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi vaan:
— Kiitos, kiitos!
Näytti ettei hän aikoisi ollenkaan hellittää hänen kättänsä. Mutta lopultakin hän huomasi, että hänen täytyi mennä. Kun hän vihdoinkin pääsi ulos, huomasi hän, että hän oli unohtanut hattunsa. Hän palasi sitä hakemaan, mutta silloin unohtui kappa. Kolmannella kerralla vasta pääsi hän onnellisesti ovesta ulos. Hän meni kotiinsa, missä ne kaksi makasivat vieretysten kylmässä huoneessa. Täällä ei ollut tulta kamiinissa, mutta hänen sydämensä oli täynnä toivoa ja sielun silmiin kuvastui lämpöinen koti ja Agnes, joka hyväillen silitteli hänen hiuksiansa.
Agnes nojasi akkunanpieleen ja katseli kauan tuota reipasta poikaa, joka nyt voitonvarmana asteli katua pitkin. Hän painoi otsansa akkunanpieluksen ja kysyi:
— Rakastanko häntä?
Hetken perästä meni hän äitinsä luo. Hän istuutui vuoteen vieressä olevalle tuolille, pani kädet ristiin peitteelle ja sanoi vakavasti:
— Äiti, nyt minä olen kihloissa Arne Nilsenin kanssa.
Äiti katsoi häneen hämmästyneenä.
— Oletko, lapseni? — sanoi hän. Sitten hän kietoi kätensä tyttärensä kaulaan, suuteli häntä otsalle ja sanoi:
— Parempaa et olisi koskaan voinut saada.