ENSIMMÄINEN LUKU.
Oletko kuullut puhuttavan Gunnar Haugen'ista? Taikka hänen tyttärestään Liv'istä, jolla oli nuo punaiset nauhat palmikoissa, hänestä, joka aina istui isänsä vieressä kirkossa eikä voinut ymmärtää, miksi kyyneleet tulivat ukon silmiin kun hän saarnaa kuunteli. Tule, käy istumaan ja minä kerron sinulle yhtä ja toista näistä molemmista.
He sopivat yhteen, kuin koski ja virta, kuin meri ja järvi, kuin tumma varjo sinisellä taivaalla, nämä kaksi — Gunnar ja Liv. Gunnar oli ko'okas ja totinen kuin kuusi tunturilla, kova kuin se kallio, jonka juurella maa-tilkkunsa oli, synkkä, kuin korpi syys-yöllä. Liv oli hoikka ja hieno, kuin nuori koivu, kaunis, kuin kukkanen ruohikossa, ja vaaleva, kuin tuoksuva kesä-ilta. Gunnar oli leveähartioinen, korkea-otsainen, hänellä oli pitkä tumma tukka ja tummat silmät. Liv oli kultatukkainen ja hänellä oli siniset kirkkaat silmät, jotka luottamuksella ja viattomuudella katsoivat maailmaa. Missä vaan hän kulki ujona ja hiljaisna, päivänpaiste häntä seurasi.
Ei kukaan seudussa tuntenut Gunnar'ia, ei kukaan tietänyt ken hän oli, mistä hän oli tullut. Kymmenen vuotta sitten oli hän ensikerran ilmautunut; hän oli silloin ostanut maatilkun tunturin juurella ja eli nyt kaukana ihmisistä itsensä ja ajatustensa kanssa. Mitä laatua nämä ajatukset olivat ei ollut helppo arvata, mutta yhtä ja toista mietittiin ja seudun asukkaat pelkäsivät tuota pitkää, synkkää miestä, joka jok'ainoana sunnuntaina tuli kirkkoon, taluttaen tytärtänsä, pientä Liviä, ja meni pois yhtä hiljaa kuin oli tullut, Jumalanpalveluksen päätyttyä. Yksi ja toinen silloin sääli Liv parkaa, joka päivät päätänsä sai kulkea Haugen'issa ulos ja sisään ja asuskella tuon äänettömän ihmisen kanssa. Mutta nähdessään tytön tepsuttelevan isän rinnalla sunnuntaisin ja katsoessaan hänen lempeään kirkkaasen silmäänsä, ei voinut kukaan kuitenkaan uskoa että mikään varjo vielä oli hänen sieluansa pimentänyt. Moni olisi kyllä ollut utelias tietämään ja kuulemaan kuinka siellä ylhäällä elettiin, vaan ei kukaan uskaltanut puhutella Gunnaria, eikä tämä suinkaan vaivannut ketään jutuillansa. Kolkot kasvot ja rypistetyt kulmat eivät juuri sanoneet että kaikki sisäpuolella oli valoista ja puhdasta, mutta ei löytynyt sentään kukaan, joka olisi voinut puhua pahaa Gunnarista tai osoittaen jotakin huonoa sanoa: "sen Gunnar Haugen on tehnyt". Gunnar järjesti ja hallitsi hyvästi mitä vähäistä hänellä oli eivätkä ihmiset koskaan olleet nähneet hänen ottavan ryyppyä tai olutpulloa, eivätkä koskaan olleet kuulleet hänen kiroovan, eikä nauravan, eikä pahaa sanaa lausuvan; sillä Gunnar kuului "heränneiden", joukkoon, ja Raamattu oli kai se, joka hänet paraiten tunsi.
Haugen, jossa Gunnar asui, oli kurja maatila. Se oli jyrkän tunturin juurella, joka heitti sen yli varjon, yhtä synkeän, kuin mies itse. Maa oli huono, mutta antoi kuitenkin niin paljon että hän taisi elättää muutamia elukoita ja tehdä pari matkaa kaupunkiin; ja sitä paitsi hänellä oli pieniä maapalstoja nauriita ja muita sellaisia kasvia kasvamassa, jotta hyvinä vuosina hänelle jäi vähän ylikin.
Mutta hiljaista ja rauhaista Haugen'issa oli, hiljaisuutta ja rauhaa Gunnar juuri etsi. Ihmisiä hän ei nähnyt, vaan hänellä oli itsessään tarpeeksi paljon, aurinkoa hän ei nähnyt, mutta hänellä oli Liv. Hän oli auringon säteenä huoneessa. Hän hyppeli, hän juoksi sisään ja ulos, hän askaroi, hän lauloi, hän auttoi isäänsä töissä voimiansa myöten ja luki hänelle joka ilta Raamatusta. Gunnar rakasti Liviä ja Liv rakasti Gunnaria, isäänsä, ja molemmat antoivat pitäjän tuumia ja kuiskailla, niin paljon kuin tahtoivat. Ja nyt Gunnar oli neljänkymmenen paikoilla ja Liv oli kuusitoista vuotias. Vielä asuivat samassa paikassa eikä seudun asukkaat vieläkään tietäneet niistä sen enempää, kuin kymmenen vuotta sitten. Gunnar oli yhtä synkeä, Liv yhtä hilpeä ja asuinpaikkansa yhtä paljas ja kurja.
Eräänä iltana syyspuolella oli kauhea ilma. Ankara myrsky pohjoisesta jyskytti ohitse käydessään tunturia kohti vanhan tuvan kattoa ja seiniä. Pilvet vyörivät taivahalla paksuina, pimeinä, sitten tuli ukkosen jyrinä ja rankka vesisade löi ikkunoita vasten kuin rakeet.
Liv istui yksinänsä tuvassa. Hän oli sytyttänyt kynttilän, ottanut kutimensa esille ja odotti isäänsä. Oveen tartuttiin ja Gunnar astui sisään. Vedenpisaroita riippui hänen hiuksissaan ja tippui nutustaan, joka oli sateesta kiiltävä. Hän ei sanonut mitään, astui vaan takan ääreen, riisui nutun päältänsä ja levitti sitä valkean eteen. "On paha ilma tänä iltana", sanoi Liv katsellen ulos, "tulee vaikeaksi saada syyssatoa korjuun jos tällä lailla pitkittää".
"Älä sinä valita ilmasta, Liv, jos ihmiset olisivat paremmat, niin ilmakin olisi parempi".
Liv oli vaiti ja Gunnar istui takan ääreen, nojaten päätänsä käsihin.
"Sinä olet kai väsynyt työstä tänään", aloitti Liv hetken vaiti-olon päästä.
"Niin, väsynyt olen hieman tänä iltana".
"Tarvitsisit välistä vähän apua".
"Apuako? — Apuako tässä autiossa? — Ja paitsi sitä ihmiset kammovat isääsi", lisäsi hän ja nousi koettaakseen oliko nuttu kuiva; "koska kerran olen kestänyt elämää Haugen'issa kymmenen vuotta, kestän sitä kaiketi kymmenen vuotta vieläkin".
"Luulin että tämä kenties tuntuisi kolkolle sinusta nyt, kun käyt vanhaksi".
"Ja missä luulet minulle olevan vähemmän kolkkoa?"
"Noo — kylään ei ole niin pitkä matka".
Gunnar kääntyi ja katseli ikäänkuin säikähtyneenä tytärtänsä.
"Ikävöitkö sinä kyliä, Liv?" sanoi hän, niin oudosti vapisevalla äänellä, "ikävöitkö elämätä ihmisten parissa, jotka eivät tee muuta, kuin juovat, lyövät korttia, valehtelevat ja panettelevat aamusta iltaan, jotka sunnuntaina käyvät kirkossa saadaksensa maanantaina sitä vapaammin kiroilla? Ikävöitkö sinä ihmisiä, jotka nauravat sinulle sentähden että luet Jumalan sanaa ahkerammin, kuin muut? Ja minä kun luulin niin hyvin varjelevani sinua saastaisuudesta ja synnistä — sinä lapseni".
Liv kallisti päätänsä, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
"En minä sitä tarkoittanut", sanoi hän lempeästi ja katseli isäänsä, "minä en menestyisi missä sinua ei olisi, enkä ikinä olisi onnellinen missä sinä et olisi onnellinen".
Gunnar oli pukenut nutun päällensä jälleen ja istunut pöydän ääreen.
Hän istui tuijoittaen eteensä. Sitten hän nousi. "Minä olen niin
kummallisen tuskallisella mielellä tänä iltana", sanoi hän, "ota
Raamattu, ja lue minulle vähäisen, jotta saan rauhaa".
Liv meni kaapin luo ottamaan Raamattua. Hän istui juuri lehtiä kääntämässä kun tuulen puuska kilisteli ikkunoita ja ovi lensi paukahtaen auki.
"Huh! mikä raju-ilma!" sanoi Gunnar väristen, "voi kiittää Jumalaa kun on pää katoa alla tänä yönä. Luulenpa että saat lukita oven".
Liv oli noussut ovea lukitsemaan; samassa kuuli hän jotain rapinaa ulkopuolelta. Hän tirkisti ulos pimeyteen, vaan ei voinut mitäkään havaita. "Onko täällä kukaan?" huusi hän.
"Oi Herra Jumala; antakaa mun päästä sisään, muuten minä kuolen viluun", kuuli hän jonkun ruikuttavan, ja sisään hiipi eräs mies, ryysyinen ja märkä, selässä mytty, joka oli sauvan päähän kiinnitetty. Gunnar tuli laattian yli katselemaan vierasta. Hän näytti olevan kahdenkymmenen vuoden paikoilla, vaikka seisoi siinä kyyryssä oven suulla ja vapisi. Kasvot olivat ilmasta ruskeutuneet, hiukset suorat ja sysi-mustat, vaan muuten ei ollut helppoa päästä selville hänen muodostaan, kun hän yhä loi silmänsä maahan ja veti päätänsä alas olkapäitten väliin.
"Uh — - mikä ilma!" sanoi hän ravistaen itseänsä, "mutta täällä on lämpöinen ja hyvä".
"Istu takan ääreen ja katso että tulet vähän kuivemmaksi", sanoi
Gunnar, toimittaen miehelle sijaa. Vieras astui sinne päin.
"Mistä mies tulee?" aloitti Gunnar, pistäen muutamia oksia tuleen.
"Oo — tulen tunturin toiselta puolelta", sanoi vieras.
"Paha ilma kulkeville tänä päivänä".
"Niinpä kyllä oli", huokasi mies itkun äänellä. "Nyt minä olen käynyt tänään noin 4 peninkulmaa, eikä ole ollut leipäpalastakaan suuhun pistää. Jumal' auttakoon, kuinkahan tämä päättynee, ja minä olen käynyt sairaaksi ja jalat haavoille; jos minun pitää taas mennä ulos tänä yönä rajuilmaan, niin terveyteni varmaankin on menetetty. Jalkojani särkee niin että tuskin saan niitä jälkeeni vedetyksi, ja väsynyt olen uupumiseen asti. Mutta jos sinä tahtoisit antaa mulle yösijaa täksi yöksi, vaikkapa nurkassa tuossa, niin kiittäisin sinua niin, että — —". Vieras ei saanut muka sanotuksi sen enempää itkusta, ja hieroi silmiänsä käsillä. Gunnar seisoi nojaten seinää vasten ja katseli häntä.
"Kyllä kai siihen neuvo keksitään, arvaan minä", sanoi hän viimein, "mutta miksi menit ulos tällaisessa ilmassa?"
"Täytyy lähteä ulos kun ei ole mitään saatavaa enää siellä, missä ollaan", sanoi onnetoin, mutta katsomatta ylös, "kun ei ole leipää enää, eikä voi kivestä elää".
"Ehkä ai'ot kaupunkiin?"
"Oo — minä ai'on minne vaan sopii, jos vaan saisin työtä, vaikka kuinka halpaa, niin olisin tyytyväinen. Enkä juuri olekkaan pilattu, sen Jumala tietää".
"Vai niin?" sanoi Gunnar ja jäi seisomaan vähäksi aikaa; "niin sinä sitten saat toimittaa vuoteen johonkin, Liv".
"En tiedä muuta neuvoa kuin että hän saa minun kamarini", vastasi Liv, joka koko ajan oli seisonut ovella ja katsellut vierasta. "Hän on niin väsynyt raukka, ja minä voin kyllä laittaa vuoteeni tänne penkille taikka luhdille".
"Saat tehdä kuinka tahdot", vastasi Gunnar, ja Liv meni kamariin järjestämään. Vieras vilkasi hänen jälkeensä.
"Jumala siunatkoon sinua!" ruikutti hän, "ja Jumala siunatkoon teitä molempia tästä. Tämä talo lienee kai Haugen tai sinne päin", sanoi hän hetken vaiti-olon jälkeen ja antoi silmäin lentää viekkaasti ympäri. Nyt ääni jo oli aivan toisellainen. "Niin niin!" jatkoi hän, ja sanat tulvailivat niin liukkaasti hänen suustaan, "arvasin jo tulleeni kelpo ihmisten luo, ja Gunnar Haugen ei ole nimi, joka pimeään on piiloitettu. Se on tunnettu köyhältä ja rikkaalta, taloissa ja kylissä, ja sitä nimeä löytää kylvettynä tielle, missä vaan kulkee".
"Vai niin?" — vastasi Gunnar ja rypistytti otsaansa, "silloin et arvattavasti ole tavallisia teitä kulkenut". Sen sanottuaan kävi hän istumaan penkille ja tirkisti ikkunasta ulos. Vieras katseli varovasti ympärilleen, ojensi itseänsä suoraksi ja katseli vakoen Gunnar'ia.
"Mikä on nimesi?" kysyi Gunnar vaitiolon jälkeen ja katseli hänen puolehensa. Silloin katselivat häneen kaksi suurta, mustaa, hohtavaa silmää. Mutta samassa hetkessä vaipui vieras taas kyyryyn ja loi silmänsä laattiaan.
"Aslak on nimeni", sanoi hän nöyrästi. Gunnar hypähti pöydän äärestä niinkuin olisi saanut piston, mutta tointui kohta jälleen. "Aslak — niinkö", sanoi hän tyynesti ja istuutui jälleen. Liv tuli huoneesen sisä-kamarista.
"Koeta nyt saada hiukan lepoa, niin minä kohta tulen ruo'an kanssa", sanoi hän ja katseli ystävällisesti Aslak'ia.
"Herra Jumala! kuinka hyvä sinä olet! mutta ei sinun olisi pitänyt nähdä vaivaa minun tähteni", sanoi vieras nousten takan vierestä; "niin, minä tarvitsen vähän lepoa nyt, minä olen aivan kankea sääristäni. Hyvää yötä siis, Gunnar Haugen, Jumala palkitkoon mitä olet minulle tehnyt". Näin sanoen veti hän itsensä vaivalla kamariin mytty kädessä.
Gunnar katseli hänen jälkeensä ja sanoi sitten Liv'ille: "Saat kaataa hänelle vähän puuroa ja viedä sinne sisään niin pian kun ehdit". Liv teki niin ja hetken perästä meni hän sytytetyllä kynttilällä ja höyryvällä puurovadilla kamariin vieraan luo.
Kun Liv oli mennyt ulos vaipui Gunnar kokoon penkillä, hän ojensi itseänsä pian taas ja väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Suu oli kokoon painunut ja hän hengitti raskaasti. Syvään huo'aten meni hän viimein ikkunan luo ja katseli ulos. "Herra Jumala ja Isä taivaassa! mitähän tämä merkinnee? Onko tämä enne, jonka minulle lähetät? Tämmöinen ilta oli silloinkin, ja Aslak — että niin on sattunut! Herra Jumala, anna mulle syntini anteeksi ja päästä meitä kaikkia pahasta!" Ja Gunnar rukoili ääneensä Isä meidän, rukoili sen kerran ja vielä toisenkin.
Kamarissa istui Liv sängyn vieressä, jossa vieras makasi. Hän oli pannut vadin luotansa ja sanonut kiitoksia ruo'asta; mutta Liv piti hänelle vielä kynttilää polvellansa. He juttelivat.
"Oltiinko sinua kohtaan yhtä kovat siinäkin kylässä?" kysyi Liv.
"No ei! ei mun sovi valittaa, mutta ajettiin minua sielläkin talosta toiseen. Kun ei ollut enää tilaisuutta ansioon yhdessä paikassa, sain lähteä toiseen ja näin olen sijaa muuttanut kuin vainottu otus vuosi vuodelta enkä koskaan ole omistanut enempää, kuin mitä tähän myttyyn on mahtunut, ei, se on tosi — mutta eihän ole ketään, joka minusta huolii myöskään — muutamille taitaa olla niin sallittu". Hän vaikeni ja huokaeli ja Liv katseli häntä säälien. — "Sinä olet onnellinen, jolla on semmoinen isä", hän jatkoi, "kaiketi pidät hänestä paljon?"
"Niin se on tietty se".
"Se on kelpo mies; ei tarvitse kauas mennä ennenkuin huomaa että hänen nimensä on tunnettu, ei tarvitse. Se joka olisi niin onnellinen että saisi jäädä tänne ainiaksi, mutta mun täytyy lähteä ulos taas huomenna kurjuutta kärsimään enkä tiedä mihin mennä enkä tiedä mistä saada työtä". Liv kierteli esiliinan kulmaa.
"Sinä taidat kai yhtä ja toista, sinä, arvaan ma", sanoi hän viimein, "ehkä ei olisi niin mahdotointa että saisit jäädä tänne vähäksi aikaa auttamaan isää".
"Mitä sanot? lasket varmaan leikkiä kanssani nyt, mutta sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä, sillä minä puhuin totisesti. Oi jos se olisi mahdollista! Kuinka minä tekisin työtä ja olisin ahkera, enkä pyytäisi ainoatakaan killinkiä, kun vaan saisin elatusta ja pääni katon alle".
"Minä puhuin totisesti, sillä minä keskustelin juuri isäni kanssa siitä että hän hakisi itselleen apua nyt kun jo vanhaksi tulee".
"Voi — voi — jos sinä voisit minua auttaa, niin en sitä unohtaisi niin kauan kuin elän. Sinä näytät niin hyvältä, puhu isäsi kanssa ja puhu puolestani. Sano hänelle kuinka olen kärsinyt, sano hänelle kaikki mitä nyt tiedät".
"Kyllä sen mielelläni teen, jos tahdot; mutta nyt saat panna maata, olet kaiketi hyvin väsynyt". Ja Liv nousi mennäksensä.
"Se on totta, jos minä uskaltaisin kysyä, mikä on nimesi?" kysyi Aslak.
"Nimeni on Liv".
"Liv? Se oli kaunis nimi. Se sopii sinulle, sinä olet niin päivän valkoisen ja lempeän näköinen".
"Niinkö arvelet?" sanoi Liv hymyillen.
"Ja nyt et saa pahastua vaikka, vieras kun olen, olen puhunut sinulle niin suoraan".
"Minusta juuri on hauskaa joskus puhella jonkun kanssa, täällä ylhäällä niin harvoin tapaa ihmisiä, näetkös".
"Kiitos siitä sanasta; vaan ei jokainen huolisi hoitaa niin halpaa miestä, kuin minä olen".
"Minusta ei siinä ole mitään eroitusta ovatko ihmiset juhla-vaatteissa vai arki-vaatteissa", vastasi Liv.
"Niin minäkin arvelin; mutta ihmiset ovat nyt kuitenkin niin turhamielisiä. Luulen että minulla voisi olla monta hauskaa hetkeä sinun seurassasi, jos semmoinen onni olisi minulle suotu", lisäsi hän. "Sinun täytyy kysyä isältäsi niin pian kuin mahdollista, sinun pitää puhua hänen kanssansa vielä tänä iltana".
"Sen minä teen, hyvää yötä sitten! — Kas tässä on vaatemytty, sen minä otan ulos mukaani, että saat kuivat vaatteet huomiseksi".
"Ei, nyt sinä olet liian hyvä. — Hyvää yötä siis, voi hyvin".
Liv oli tuskin ehtinyt ulos ennenkuin Aslak puoleksi nousi sängyssä ja kuunteli. Samassa heittäysi hän alas tyynylle ja rupesi nauramaan. Hyppäsi ylös sängystä kepeänä kuin jänis, hiipi varpasillaan ovelle, tirkisti raon kautta ja pani sitten korvansa siihen. Kuu tuli juuri pilven takaa. Se valaisi huonetta ja Aslak'ia, joka seisoi siinä solakkana, suorana hohtavine silmineen. Sinun olisi pitänyt nähdä noita kasvoja! Suu puoleksi avoinna, ikäänkuin olisi tahtonut niellä jokaista sanaa tuolta tuvasta; milloin tämä suu taas irvisteli, milloin hampaat yhteen purtiin. Hän mutisi muutamia sanoja itsekseen, nyrkitti kättänsä ja nosti sitä uhaten.
Tuvassa istui Gunnar, käsivarret pöytään nojautuneina, ja kuunteli
Liviä, joka seisoi vastapäätä ja puhui intoisasti.
"Luuletko että hänen oli hyvä olla tunturilla tänään", sanoi hän, "kylmä oli, lumituisku toista pahempi tuprusi häntä vastaan ja hän kulki melkein paljain rinnoin, tuo raukka, jotta nuttu säästyisi tästä ilmasta. Häntä väristytti ja vilutti, mutta eteenpäin hänen täytyi kulkea yhtä kaikki, eikä hänellä ollut ruo'an kipinätäkään, eikä mitään lämmittämisen keinoa löytynyt. Mutta eteenpäin vaan mennä täytyi, kylmää ja märkää kun oli. Jos ei tätä taloa olisi ollut, ei hän varmaankaan koskaan olisi nähnyt päivän nousua enään, sanoi hän".
"Vai niin, niinkö sanoi. Mutta eikö hän nyt virkistynyt, saatuansa ruokaa ja vuoteen?"
"Kyllä, hän ei tahtonut löytää sanoja, millä kiittäisi. Mutta hänessä oli vielä semmoinen väristys, että oikein pelkäsi sairastuvansa. Ja hän rukoili niin hartaasti saada jäädä makaamaan, jos niin pahoin kävisi, kunnes taas voisi nousta".
"Vai niin, vai rukoiliko hartaasti? — No niin, hän osasi puhua puolestansa. Sanoiko muuten mitään?"
"Hän puhui paljon siitä kuinka hänen oli ollut ennen ja nyt viime aikoina, mutta hän oli aivan tuskissaan, poloinen; sillä hän ei tietänyt mitenkä saisi työtä. Etkö voisi hänelle antaa vähän työtä? Hän olisi tyytyväinen kun vaan saisi ruokaa sen edestä".
"Minä en kärsi hänen silmiänsä".
"Hän rukoili niin sydämmellisesti ja oli niin suora, ett'ei se voinut muuta kuin liikuttaa ihmistä".
"Haugen on ahdas kyllä kahdellekin ja ahtaammaksi se tulee kolmelle; mutta sinusta on kaiketi ikävä olla täällä kahden kesken minun kanssani", sanoi Gunnar syvästi huo'aten.
"Minä en rukoile vaan itseni tähden", vastasi Liv punastuen; "mutta mieleeni vaan muistui mitä raamatussa sanotaan: 'anna sille, joka sinulta pyytää, äläkä käänny pois siltä, joka tahtoo sinulta lainata', ja minun mielestäni sinä tarvitsisit apua nyt. Ja jos olisit kuullut hänen kertovan kuinka hän on nälkää ja vilua kärsinyt ja kurjuudessa kuljeskellut koko elin-aikansa, silloin et olisi niin hidas etkä vastahakoinen, isä. Hän on niin köyhä, että kivi tuolla pihalla on häntä rikkaampi, ja hän kävelee kuin kerjäläinen ihmisten parissa, vaikk'ei hänellä ole niinkään suurta synnin taakkaa, kuin minä voisin sormellani kantaa".
Gunnar katseli hämmästyneenä tytärtänsä, sillä näin hän ei muistaaksensa koskaan ollut kuullut hänen puhuvan. Hän tarttui laimeasti hänen käteensä, sanoen:
"Kissa kyllä tietää ketä se hyväilee. Ole varoillasi tyttäreni, on eroitus sammaleen ja utuvien välillä, vaikka molemmat ovat pehmoset ja hienot".
Liv vaikeni ja meni istumaan. Sanoi sitten matalalla äänellä: "Luulin vaan että voi vaivaksi sydämmelle käydä jos ajaa ulos pimeään yöhön sen, joka etsii valoa, eikä ole tapa repiä pois puhkeavia lehtiä".
Gunnar katseli häntä terävästi. "Kuka opetti sinulle tämän?" kysyi hän.
"Oo — se juolahti vaan mieleeni", vastasi Liv.
Gunnar kallisti päätänsä alas pöytää vasten ja mutisi itsekseen: "Hm — — hm — yhtä tumma ja musta hänkin oli — Aslak nimensä oli. Herra Jumala varjele minua kahdenkertaisesta synnistä! Ei hän suinkaan sanonut sinulle mistä tuon nimen on saanut?" kysyi hän yht'äkkiä, vaan ei katsellut Liviä.
"Ei, sitä hän ei sanonut".
"Vai niin — älä aja ulos pimeään yöhön sitä, joka valoa etsii. Tahdon huomenna puhua hänen kanssansa".
Aslak seisoi vielä kuuntelemassa oven ra'ossa. "Vai niin, vai sinä tulet puheilleni huomenna?" sanoi hän ja nauroi itseksensä, — "no niin, Gunnar Haugen, minä olen oleva valmis sua vastaan ottamaan sekä päänkivistyksellä että kauniilla sanoilla. Ja sinä et kärsi silmiäni? Se on kyllä arvattava; mutta niiden pitäisikin polttaa sinua sielun sisimmässä sopukassa, tiedätkös, ja Liviä minä pidän kädessäni, sitä lintua ei ollut vaikea kiinni saada; mutta kun se kerran on häkkiin joutunut, ei ole enää siivillä leuhottamista. Hei! Minun tekisi mieli tietää mitä äiti on sanova tästä". Ja näin sanoen hiipi Aslak sänkyyn yhtä hiljaa kuin oli sieltä tullut.