TOINEN LUKU.
Kun Aslak heräsi seuraavana aamuna, istui Gunnar hänen edessänsä ja katsoa tuijoitti häneen. Aslak hämmästyi vähäsen ensi hetkessä, mutta tointui kohta:
"Nyt olen varmaan nukkunut liian kauan, koska sinä istut tässä mua katselemassa".
"Eipä juuri — tahdoin vaan nähdä kuinka sinä nukuit".
"Oi, minä olen nukkunut niin hyvin, niin hyvin, mutta semmoista vuodetta ei minulla muistaakseni koskaan ole ollutkaan".
"Kuinka muuten voit?"
"Kiitos kysymästä, sitä en nyt voi niin tarkoin sanoa, kun juuri heräsin. Kuitenkin minusta tuntuu ikäänkuin olisin kauhean kankea vielä jäsenistäni, ja minulla on niin kummallinen poltto päässäni, ett'en voi ajatella oikein selvästi. Mutta — kaiketi se paranee myöhemmin päivällä, ja sitten saan koettaa päästä edemmäksi täältä kappaleen matkaa. Paljon kiitoksia sinulle ruo'asta, juomasta ja majasta".
Gunnar istui leikkien linkku-veitsensä kanssa; nyt hän rupesi hakkaamaan sängyn laitaan. "Luulenpa parhaaksi että jäät makaamaan tämän päivän", sanoi hän viimein, "aamiaisen saat kohta". Aslak tahtoi suudella hänen kättänsä, mutta Guunar oli jo noussut ja meni ulos.
Ei kauan kestänyt ennenkuin Liv tuli sisään ruo'an kanssa.
"Kuulin että jaksat huonosti tänään".
"No niin — kyllä toivon pian paranevani aikaa voittain. Isäsi on ollut kyllä hyvä sallimaan minun jäädä tänne makaamaan tämän päivän".
"Vai niin, eikö hän sanonut muuta?"
"Ei, kuinka voisin sitä odottaa? Puhuitko hänen kanssansa eilen?"
"Sen minä tein".
"Mitä hän vastasi? Ei se suinkaan ollut mahdollista?"
"Hän ei antanut mitään varmaa vastausta".
"Vai niin, se ei suinkaan käy laatuun siis — oi herra Jumala, jos sinä puhuisit hänelle vielä kerran! Niin, anna anteeksi että olen näin suora sinua kohtaan, mutta minä pidän sinusta niin paljon, näetkös".
Liv hymyili. "Kyllä minä sen teen", sanoi hän, "vaan kyllä hän sen itsestäänkin muistaa".
"Sun isäsi on varmaankin hyvin syvämielinen".
"Niin on".
"Ja vähän harvapuheinen".
"Niin, hän ei puhu paljon".
"Mutta kyllä minä takaan että ei ole turhia, mitä hän puhuu. Arvattavasti hän ei sitten pidä niistä ihmisistä, jotka liian laveasti puhuvat?"
"Ei hän niistä juuri pidä, jotka liian paljon puhuvat. Joka aina puhuu, se ei aina totta puhu, arvelee hän."
"Vai niin! niin, tiedätkö, kun asiaa tarkoin ajattelee, niin hän on oikeassa".
"Niin hän varmaan onkin".
"Isäsi on kunnioitettu mies kylässä?"
"Hän harvoin kylään tulee."
"Miksi niin?"
"No — hän ei viihdy siellä; hän on vähän totinen ja ankara, näetkös".
"Niin — enkö sitä nähnyt kohta, astuttuani kynnyksen yli, ett'ei se mies ollut turhanpäiväinen. Sellaiset ihmiset ovat harvinaisia, tiedätkös".
"Mutta usko pois, hän rakastaa minua".
"Ken ei sitä tekisi? Ja sinä olet ollut hänen luonansa pienestä asti?"
"Minä en nähnyt isääni, ennenkuin olin 6 vuotta vanha; mutta silloin hän palasi pitkältä matkalta, sanottiin. Sittemmin muutimme tänne pohjoiseen, ja nyt olemme asuneet tässä paikassa 10 vuotta".
"Ja sinä olet ollut yksinäsi hänen kanssansa koko ajan?"
"Niin olen".
"Vaan eikö välistä ole ollut ikävä näin kaukana ihmisistä?"
"Enpä juuri voi sitä sanoa. Minulla on aina ollut jotakin tekemistä. Milloin pitää lypsää lehmät, milloin hoitaa taloa ja lukea isälle joka ilta kappale Raamatusta. Ja välistä saatan sitten ajatella yhtä ja toista, näetkös. Mutta nyt mun täytyy joutua. Joko olet kylliksi syönyt, että saan vadin mennessäni?"
"Kiitos siis tästä hetkestä!"
"Ei kiittämistä".
Liv meni ulos ja Aslak katsoi hänen jälkeensä. Silloin rypisti hän otsaansa, heittäysi selälleen, käsivarret pään alle ja haukotteli. "Tuopa vasta hupsupäinen", sanoi hän itsekseen, "häntä voi kiertää sormen ympäri kuin rihmaa. Saat panna suusi lukkoon nyt, Aslak. Hyvä oli että sain sen tietää". — Hän makasi vähän aikaa. "Uh! — tämä käy jo kohta ikäväksi", mutisi hän ja kääntyi toiselle kyljelle, "ja jos mun pitää maata tässä sängyssä koko päivä kankeana, niin — leikki ei olekaan niin hupainen, kuin luulin — tule nyt äiti pitämään minulle seuraa, muuten koko juttu minua ikävystyttää. Luulenpa että nukun nyt".
Myöhemmin illalla Gunnar tuli sisään ja rupesi puhumaan Aslakin kanssa.
"Onko nimesi Aslak?" kysyi hän katselematta mieheen.
"On".
"Mistä olet sen nimen saanut?"
"En tietä".
"Kuka isäsi oli?"
"En ole isääni nähnyt".
"Entäs äitisi?"
"En tunne äitiäni".
"Mistä olet kotoisin?"
"Oo — minä löydettiin jostain tien varrella, jouduin sitten köyhäinhoidon huostaan tuolla itäpuolella ja muutamain hyvien ihmisten kasvatteeksi".
"Miksi sinä karkasit niiden luota?"
"En minä karannut, vaan onhan minussakin häpeätä. Enhän minä, pitkä ja vahva kun olin, voinut juosta edestakaisin kasvatus-isäni ovissa ja syödä häntä talosta pois, köyhä mies kun hän oli. Minun täytyi mennä ulos palvelemaan, ja nyt olen kulkenut seudusta toiseen päivätyössä, koettanut elämää monin tavoin ja pahaa kärsinyt. Mutta nyt, kuten näet, makaan tässä enkä pääse minnekään".
Gunnar ei vastannut kohta, mutta katseli häntä kauan. Rupesi sitten nyppimään peitettä. "Mitä lajia väkeä ne olivat, joiden luota sinä tulet?" kysyi hän viimein, "olivatko he Raamatun ystäviä?"
"No sen asian laita oli nyt niinkuin tavallisesti. Kyllä minua pidettiin kirja kourassa sekä kotona että koulussa".
"Sinä pidät kaiketi leikistä ja tanssista ynnä muusta senlaisesta?"
"Ei ne minua erittäin huvita. Miehet sanoivat minua 'Mustaksi Pekaksi', väänsivät naamojaan ja osoittivat sormea minulle juostessaan tanssiaisiin ja semmoisiin turhuuksiin, kun en minä lähtenyt heidän seuraansa, ja luulivat että minä pidin itseäni liian hyvänä siksi, niinkuin myös aina saarnasivat. Minä nyt en ymmärrä mitä semmoiset hyödyttää, on vaan ajan tuhlaamista minusta".
Gunnar katseli häntä hämmästyneenä. "Kuinka vanha olet?" kysyi hän.
"Kaksikymmentä vuotta kynttilämessunpäivänä".
"Hm — harvinaista on saada kuulla nuoren miehen haastavan noin. Sinä olet kokenut yhtä ja toista, huomaan minä". Gunnar istui vielä hetken aikaa miettimässä. Sitten hän nousi. "Voit ripustaa röijysi tuohon naulaan ja jäädä tänne Haugen'iin toistaiseksi. Kyllä vast'edes sovitaan ehdoista".
Aslak katseli häntä kuin hämmästyksissään. Kumartui sitten alas, tarttuen Gunnar'in käteen, niinkuin hän paljaasta liikutuksesta ei saisi sanaakaan suustansa. Gunnar veti käden puolehensa. "Ei vielä mitään kiittämistä. Lopussa kiitos seisoo. Sen tahdon sinulle sanoa nyt samalla, että Haugen'ista kylään on — pitkä matka. Sinun pitää luvata olla sitä lyhentämättä".
"Ymmärrän tarkoituksesi, ja minä lupaan".
"Hyvää yötä".
Gunnar meni, mutta tuskin oli ovi suljettu hänen jälkeensä, ennenkuin Aslak hyppäsi ylös sängystä, löi käden polveensa, nauroi ja hyppäsi huoneen ympäri kuin hullu. "Vai sinä tartuit touhuun, sinäkin Gunnar Haugen! En uskonut tämän näin helposti onnistuvan. Ha — haa! jos olisit tietänyt —" Hän nauroi vieläkin ja uhkasi Gunnar'in jälkeen. Sitten pisti hän kädet housujen taskuihin ja rupesi töllistelemään pitkin seiniä. "Vai täällä sinun nyt pitää asua, Aslak, Haugen'in uusi renki. No — no — kyllähän se on parempi kuin juosta maiden ja mannerten halki muiden mustalaisten kanssa, lumessa ja tuiskussa nappeja kaupittelemassa. Se on naurettavaa tämä — eilen noin — tänään näin. Etpä en sikertaa lyö korttia mustalaisen kanssa, Gunnar Haugen, mutta ole varoillas ett'et nyt saa 'Mustaa Pekkaa'. Saat sekoittaa kuinka paljon tahdot ja pitää tarkasti silmällä, mutta kenen luulet saavan pampun ja voittavan pelin — se olen minä, minä, etkös ymmärrä, sinä roisto!" Hän sylki Gunnar'in jälkeen, pyörähti ympäri saappaan korolla, nauroi, ojensi itseään suoraksi ja heittäysi taas sänkyyn.
Kaksi päivää sen jälkeen oli Aslak täydessä työssä Haugen'issa. Gunnar oli murtamassa itselleen uudispeltoa. Aslak oli pannut kiviä ja rankoja työntö-kärryihin ja sysäsi niitä aidan viereen, sinne kaataakseen, kun hän kuuli vihellyksen takanansa. Hän kääntyi ja aidan toisella puolella seisoi eräs akka kurkistamassa. Hän oli pieni ja kyyryselkäinen, muutamat pörröiset mustanharmaat suortuvat näkyivät huonon huivin alta, johonka koko pää oli kääritty. Otsansa oli matala, kulmakarvat tiheät ja ulospistävät ja niiden suojassa oli kaksi ympyriäistä, mustaa silmää, jotka varmaan sinua katselivat, vaikk'et koskaan voinut niitä kohdata omillasi, jotka milloin vaipuivat syviin koloihinsa, milloin ikäänkuin vierivät ulos sinua vastaan. Nuo silmät olivat kissan silmäin kaltaiset, kimalsivat kuin tulipallot pimeässä ja peloittivat sinua, vaikk'et itse tietänyt miksi. Muuten vaimo näytti siltä, kuin olisi kuljeskellut sekä myrskyisellä että hyvällä säällä, sekä auringon helteessä että tuiskussa, niin tuntureilla kuin meren rannalla; sillä kovat, terävät kasvot olivat ilmasta ihan tummanruskeat. Mutta hän näyttikin siltä, kuin kestäisi talvi-yön kylmyyttä ja tuiskut tunturi-lakeilla, Sillä kun hän hyppi eteenpäin sauvansa nojassa, laihana ja kuihtuneena, oli ikäänkuin veretöin varjo olisi käynyt tietä myöten, johonka ei pahat säät eikä ilmat puuttuneet. Aslak tunsi vaimon, sillä samassa katsahti hän sitä paikkaa kohti, jossa Gunnar seisoi kaivamassa. Meni sitten akan luo.
"Tervetullut palvelukseen, poikani", sanoi akka irvistellen ja naurahtaen.
"Kiitos, äiti, mutta sinun täytyy astua alemmas, muuten hän voi sinua nähdä, tuo vanha pässinpää tuolla ylhäällä. Kuten arvannet, olemme jutelleet monta lystillistä sanaa keskenämme".
"Vai niin! — hän ei sinua tuntenut? Mitenkä hän sinua vastaan-otti? Eikö hypähtänyt hän pystyyn kuin kyykäärmeen pistämänä, nähdessään sinua? Eikö hän kättänsä ojentanut, tarttuakseen sinun rintaasi? Ha — haa — jos olisi tietänyt sinun kuuluvan hänen sukuunsa, niin olisi lyönyt sinut kuoliaaksi kiveen jalkojensa juuressa". Ja vanhan eukon silmät säkenöivät.
"Minä koetin salata kasvojani niin hyvin kuin mahdollista, mutta hän ei pitänyt silmistäni".
"Kaiketi ei — hän tunsi ne kohta, mutta nyt kosto sua perii, Gunnar Haugen! Luulit kai että vanha Guro oli maan mullassa jo aikoja sitten, mutta hän on sinua seurannut, Gunnar, etkä niinkään pian ole saava henkeä Gurosta lähtemään. Ole varoillasi, sillä nyt on kosto käsissä". Hän puri hampaat yhteen ja uhkasi sauvallansa Gunnaria. "Kas nyt sinun pitää olla älykäs ja varovainen, poikani", jatkoi hän, tarttui Aslak'in nuttuun ja taputti häntä olkapäälle, "sillä tätä hetkeä saavuttaakseni olen elänyt. Muista kaikki, mitä olen sulle sanonut, ja kaikki, mitä olet luvannut. Älä häpee mitään, äläkä pelkää mitään. Sinulla pitää olla silmä joka sormen päässä, poikani, sinun pitää vakoella ja lymyä ja sitten sitä kanneskella kauas ympäri maata. Niin, kylään vaan kaikki kerrassaan! Sinun pitää kertoa kaikki, mitä tiedät, sinun pitää lörpötellä ja valehdella, pilkata ja saastuttaa häntä niin paljon kuin voit. Älä jätä ainoatakaan puhdasta pilkkua häneen! Niin, tästäpä herras-elämätä syntyy, Gunnar Haugen! sinun pitää kammottuna kuleskella täällä kylien välillä. Sinun pitää tulla kaikkien ihmisten pilkan ja naurun esineeksi, sinä kopea roisto, joka et suinkaan alentuisi sylkemäänkään päälleni. Oo — sinä olet toivova olevasi seitsemän syltä maan alla, Gunnar Haugen, mutta saas nähdä kuinka sinne pääset, kuka parkuasi kuuntelee. Vielä et ole saanut viimeistä kolausta. Talosi, karjasi on surmaan joutuva yhtenä ainoana yönä ja vanha Guro on seisova vieressä ja naurava sinulle. Silloin olet muistava tuota yötä, Gunnar, sillä Aslak ei niinkään pian kuole, näetkös. — Niin, nyt saat olla älykäs, poikani, muista mitä olen sinulle sanonut, vääntele itseäsi kuin ankeriainen ja ole kepeä-jalkainen kuin kissa".
"Ei sun tarvitse olla huolissasi minun tähteni, äiti", vakuutti Aslak. "Minä olen usein pyytänyt riekkoja tuntureilla, äiti, ja luulenpa melkein että minulla nyt on ansassa yksi".
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Se on hänen tyttärensä Liv, ja ne molemmat riippuvat kiinni toinen toisestansa kuin kaksi heinätukkoa. Mutta nyt meidän täytyy erota, äiti. Hän katselee niin minun jälkeeni".
"Onnea siis, poikani".
Guro seisoi kauan katsomassa hänen jälkeensä, sauvaan nojautuneena, kun hän sysäsi työntö-kärryjä mäkeä ylös. "Kuinka kaunis hän on, kuinka väkevä ja notkea! Hän on sua kostava, Guro! Hän onkin isänsä näköinen, korkeakasvuinen ja solakka, tulta silmässä. Ha — haa — Gunnar Haugen! Lystillinen tanssi tämä vanhoilla päivilläsi mustalaisten ja heidän kakaransa kanssa!" Hän nauroi niin että vapisi, sitten hän yski ja hyppi ontuen poispäin.
Aslakin palatessa kysyi Gunnar, ken se oli, jonka kanssa hän puhui aidan vieressä.
"Oh, se oli vanha muija raukka, joka valitti kurjuuttaan. Hän kysyi isäntää, mutta minä en tahtonut vaivata sinua ja annoin sentähden hänelle muutaman killingin, mikä minulla oli taskussa".
"Sinulle kiitokset siitä. Mitä toiselle annetaan, se palaa kymmenkertaisesti meille takaisin, ja hyvä taito antaa lahjalle arvon".
"Niin, jotain senkaltaista minäkin ajattelin", sanoi Aslak, eikä heidän välillänsä muuta puhuttu heidän tällä kertaa työssä ollessaan.