KAHDEKSAS LUKU.
Liv istuu erään puun juurella, pitäen lastansa rinnoillaan. Ruskea, paljas jalka näkyy hameen alta ja silmä katsoo surumielisesti sinitaivasta kohti. Hän on laihtunut sitten kun viimeksi hänet näimme ja näyttää väsyneeltä, uupuneelta. Vaan siitä asti kuin lehdet rupesivat puhkeamaan onkin hän kuljeskellut paikasta toiseen, talosta taloon lapsi selässä, kysellen Aslakia. Hän tuskin suo itsellensä mitään lepoa, sillä nyt on kysymys siitä, pitääkö hänen voittaa vai kadottaako. Hän on kuullut että korkealla tunturilla oleskelee joukko mustalaisia ja yhtä niistä luulee hän, kertomuksen mukaan, Aslak'iksi. Mutta useinpa on hän ollut yhtä likellä ja hävinnyt kuin unelma taas.
Liv istuu puun juurella, lapsi sylissä. Huivin on hän ottanut päästänsä ja käärinyt sen lapsen ympäri, vaatteet ovat sieltä täältä repaleiksi käyneet, jotta paljas olkapää näkyy paidan alta. Mutta olkoon, olkoon, jos hän vaan pääsisi minne ikävöi! Hän on laihtunut ja on vanhan näköinen, vaikk'ei ole kulunut enempää kuin vuosi. Mutta juonteet suun ympärillä sanovat että tämä Liv, joka puun juurella istuu, ei ole sama vilkas, luottavainen tyttö, joka istui Haugen'in tuvassa ja toivoi pääsevänsä ulos maailmaan. Nyt seisoo hän täysikasvuisena vieraitten parissa. Häntä on koetettu elämän totisuudessa, taistelussa ja surussa, ja hän on vahvistunut; sillä Jumala ei häntä hylännyt eikä hän hylännyt Jumalaa. Kuinka sairaan ja kärsivän näköinen hän on! mutta hänen kasvonsa osoittavat lujaa tahtoa, niin lujaa, ettei se muutu ennenkuin hän itse kaatuu. Hän katselee kauan, hellästi lastansa. Se nukkuu vielä, hän nousee varovasti, sitoo kannattimen molempain hartioiden yli ja vartalonsa ympäri, jotta lapsi ei voi pudota. Ja siinä seisoo hän valmiina kulkemaan eteenpäin, mihin — sitä hän ei oikein tiedä. — Hän katselee laskevaa aurinkoa, mutta seutu, joka hymyilee sen loisteessa, ei häntä ilahuta. Hän miettii mihinkä kääntyä. Katsoo tunturia, huokailee syvään ja kulkee suoraa tietä sinnepäin. Missä tulet olemaan yötä, Liv? Ehkä tunturilla aukean taivaan alla. Eihän se ole ensi kerta, ja kesä-yö on valoisa ja lämmin. Tuossa hän nyt kulkee kanervikossa ja ruohikossa viheriäistä vuoririnnettä ylös, paljain jaloin, kallis taakka selässä. Väliin hän seisahtuu, etsien uutta jalan alusta, ja sitten hän taas käy eteenpäin yhtä hiljaa kuin ennen.