YHDEKSÄS LUKU.
Kuinka ihanata kun aurinko laskiessaan tunturia purppuroi. Tuossa huippu huipun vieressä, piikki piikin vieressä taivaan rantaan asti, ikäänkuin sotureita sinisissä vaipoissaan, ja alhaalla tunturin juurella, jossa sinä istut katselemassa, ruskea kanervikko punaisine kukkineen penikulmien pitkältä katajien ja pienien pensaitten välillä. Sadelintu lentää valittaen tunturilakean yli ja katselee sinua suurin silmin, sopuli hiipii jalkojesi luo ja näyttää vihoissansa valkoisia hampaitaan. Mutta sinä heittäyt pitkällesi sammalille, ojennat käsivartesi ja annat raittiin vuori-ilman syleillä itseäsi ja virvoittaa väsyneitä jäseniäsi. Syvällä tuolla alhaalla on laakso viheriöine lehtoineen, viljavine peltoineen ja puuhaavine ihmisineen. Hieno sininen savu nousee välistä puiden väliltä; jos on tyyni, voit kuulla kellon soitantoa. Ja tuolla ylläsi on sininen taivaan laki, niin korkea, kirkas ja valoa täynnä, jotta näyttää ihan läpinähtävältä. Ja sinä itse makaat niin korkealla, ikäänkuin ilman virran kantamana taivaan ja maan välillä. Kuinka lumihuiput hohtavat! Syvä pimeys peittää nyt laakson, kun aurinko on sille hyvästi-jättänyt, mutta vuorilla näkyy vielä liepeet sen purppura-vaipasta. Kuninkaallista seuruetta se vaatii kunnes vaipuu aaltojen helmaan. Ruhtinatar kulkee eteenpäin ja soturit tekevät kunnioitusta hohtavissa asuissaan. Ilma on täynnä kaikua ja suhinaa, valo vaalenee vaalenemistaan, viimein jääpi ainoastaan hohtava reunus valkoisille vuorihuipuille, ja yö tulee uneksuen hämynsä kanssa, muutamine vaaleine tähtineen siellä täällä taivaan kannella.
Tämmöinen yö on ihana mustalaiselle. Tuli leimuaa ja räiskyy. Sen ympärillä istuvat miehet korien ja maljojen välillä, ja valkea valaisee heidän ruskeita villiytyneitä muotojaan. Naiset istuvat mustina, likaisina juttelemassa kahvipannun ympärillä, nuuska-rasia taskussa, ja lapset vyörivät kanervikossa. Heidän jalkojensa juuressa makaa laakso syvimmässä unessa ja he istuvat tuolla ylhäällä herras-istuimella, lukien pahaa elukoille ja ihmisille, joiden luona ovat vieraissa käyneet.
Vähän erikseen toisista makaa Aslak Braaten. Toiseen käteen nojaa hän päätänsä, toisella repii hän kukkaset kanervista ja heittää ne tuulen valtaan. Muutamat makaavat valkean ääressä, toiset istuvat vanhan Guron ympärillä, joka, savipiippu suussa, kanervikossa kertoelee niistä kepposista, joita hän on eräälle talonpojalle tehnyt. Välistä katsoo hän syrjään Aslakin puoleen, vetää taas piipusta savua ja alottaa uudestaan. Mutta Aslak ei nä'e, eikä kuule, eikä huoli mistään ympärillänsä. Hän on ollut synkkä ja ääneti siitä hetkestä asti kun yhtyi vanhaan seuraansa. Jotain kaivaa hänen sydämmensä juurta, jotain, mitä hän ei voi poistaa, vaikka samoo kaikki maat ja manteret. Mitenkä nyt lienee Livin laita? Hän oli rakastanut Liviä niin sydämmellisesti ja kuitenkin oli totuutta Livin sanoissa kun hän kuiskasi: "Aslak, Aslak! että näin taidat minua pettää!" Hän tunsi että tämä oli totta. Hän tahtoi tukehduttaa omantunnon ääntä, vaan se ei onnistunut. Liv oli luottanut häneen, oli täydellisesti antaunut hänen valtaansa, katsomatta taaksensa, ja hän oli tullut noin palkituksi. Tämä poltti Aslakin sydäntä. Missä hän nyt kulkee? Istuu kenties turvatonna tien varrella jossakin, kiroten sitä päivää, jolloin Aslak astui hänen isänsä tupaan. Ei, hän ei kiroillut ketään, siksi hän oli liian hyvä. Entäs lapsi! Aslak vapisi, hän kääntyi toiselle kyljelle, vaan ajatuksiansa hän ei voinut poistaa. Hän oli kuullut että Liv, niinkuin heittiöt ainakin, oli heitetty ulos isänsä talosta, vaan missä hän oleskeli, siitä ei Aslak ollut mitään tietoa saanut. Liv oli aina Aslakin mielessä minne vaan hän kääntyi, vaan ei lapsellisessa ja hymyilevänä, niinkuin muinoin heidän kuiskatessaan yhdessä. Hän oli näkevinänsä Livin totiset suuret silmät, niinkuin sinä iltana, jolloin Liv luki: "voi sitä ihmistä, jonka kautta pahennus tulee!" Ja sitten tulivat lapsuuden muistot, jolloin hän istui kasvatus-isänsä huoneessa ja kuuli hänen puhuvan Jumalasta ja autuudesta, kuolemasta ja tuomiosta. Oli niinkuin Liv vetäisi kaikki nuo esille, ja hän pelkäsi sitä. Kerran oli hän pyytänyt Livin lukemaan itsellensä tuhlaaja-pojasta. Oliko hän nyt muuta? Hän oli eroitettu sekä Livistä että Jumalasta. Huh! — tätä ei hän kestänyt! Hän katseli ympärillensä. Tuossa he makasivat kuorsaten nuo ryysyiset, likaiset naiset. Ne ilettivät häntä. Tuommoisten seurassa hänen piti olla, hänen, joka oli syleillyt Liviä. Mutta mitenkä irtauntua? Mihinkä kääntyä? Ei hän voinut paeta äitinsä luota juuri nyt kun oli antaunut hänen valtaansa. Tuli oli sammumaisillaan; muutaman kerran se leimusi vielä, mutta sammui taas. Kaikki oli käynyt äänettömäksi, hiljaiseksi tunturilla. Enin osa joukosta oli pannut maata, muutamat odottivat Puna-Niiloa ja Sukkela-Jaakkoa kylästä, jossa olivat kuulemassa uutisia ja vakoomassa. Aslak vaan makasi yhä itsekseen samassa paikassa. Silloin kuuli hän jonkun yskivän lähellänsä. Hän katsahti ylös. Siinä istui Guro, hänen äitinsä, jalat ristissä allansa ja imi piippuansa. Guro ei ollut huomaavinansa että Aslak ikäänkuin säikähtyi.
"Nyt, poikani", sanoi hän ja puhalsi suustansa savun, "huomis-iltana menemme Aarret'in pitoihin; siellä saa sekä ruokaa että juomaa, sillä se mies on rikas, ja ehkäpä vaatteitakin saadaan sieltä".
"Menkööt ne, jotka tahtovat, mutta ei kukaan ole näkevä Aslak Braatenia siellä".
"Sinä tahdot siis istua täällä ja kärsiä nälkää?"
"Ei tarvitse kärsiä nälkää jos ei tahdo, mutta minusta voi elättää itseänsä toisella tavalla, kuin teeskentelemisellä ja valehtelemisella ja varastamisella".
"Niinhän kettu aina puhuu kun on nälissään ja lihava hanhi sen edessä".
Aslak ei vastannut.
Guro istui häntä katselemassa ja huomasi selvästi mitä hänen mielessänsä liikkui. Hän siirtyi likemmäksi Aslakia, tarttui hänen käsivarteensa, pusersi muutamia kyyneleitä silmistään ja ruikutteli:
"Ethän aio jättää vanhaa äitiäsi, Aslak? — minä vanha vaimo saan istua yksinäni tunturilla. Mihinkä minun on kääntyminen, minulla ei ole ketään paitsi poikani. Aslak — minä rakastan sinua niin paljon, Aslak!" Hän riippui kiinni pojastaan, itkien ja valittaen.
"Oi, älä huoli äiti, — sinä olet pannut suitset niin lujasti kiinni, ettei hevonen voi riistää itseänsä irti. Mutta etkö nyt ole tyytynyt minuun? Yksi oli, joka olisi voinut saada minut pois sinun luota ja kaikesta muustakin —" Aslak tarttui kanervapensaasen, repäsi sen maasta juurineen ja heitti sen luotansa. Sitten makasi hän niinkuin ennenkin. Guron silmät katselivat häntä vakoen, hän ei tohtinut koskea tuohon haavaan.
Samassa kuului ääniä, jotka lähestyivät. Olivat joukon muita jäseniä, jotka vetivät esiin erään vaimon, lapsi sylissä. Hän oli kysellyt Aslak Braatenia. Aslak hypähti jalkeille ja jäi seisomaan, ikäänkuin suonenvedosta, suu ja silmät selällään. Oliko se unta? Tuli leimahti jälleen, ja hän näki — Livin. Niin, hän se oli, kalpea ja maahan vaipumaisillaan väsymyksestä. Liv katseli Aslakin silmiin ja ojensi hänelle lapsen.
Maa poltti Aslakin jalkojen alla, hän juoksi esiin, tarttui Livin käteen ja veti hänet puolehensa. "Liv — tule tänne —", änkytti hän ja äänensä tärisi, "he eivät tee sulle pahaa, eivät saa koskeakaan sinuun. Herra Jumala, että sinä tulit". Hän otti lapsen käsivarrelleen, painoi sitä rintaansa vasten, katseli sitä, ja kuumia kyyneleitä vuosi hänen poskiansa myöten. Lapsi oli pelastettu, Liv näki sen, vaan hän ei jaksanut enää, hän vaipui alas kanervikkoon ja meni tainnoksiin.
Tointuessaan makasi Liv käärittynä muutamiin peitteisin ja tyyny pään alla. Lapsi lepäsi hänen käsivarrellansa. Hänen ympärillänsä oli niin hiljaista, raitista ja avarata että hän huomasi makaavansa taivaan kannen alla. Silloin joku, kallistuen hänen ylitsensä ja hellästi pyyhkien hiukset hänen otsaltansa, kuiskasi:
"Onko sinun jano, tai tahdotko jotakin?"
Liv pudisti päätänsä ja koetti nousta, nojaten kyynäspäähän. Mutta joku käsi tarttui varovasti hänen vartaloonsa ja laski hänet alas jälleen, ja sama ääni kuiskasi:
"Nyt sinun täytyy levätä, sinä sitä kyllä tarvitset, ei sinun tarvitse pelätä, kyllä minä valvon".
Se oli Aslakin ääni, sen hän selvästi kuuli, hänen kätensäkin oli niin lämpöinen. Liv ummisti silmänsä, hän makasi ikäänkuin horroksissa, ei hän tietänyt nukkuiko vai oliko valveilla, sillä mielikuvituksia kokoontui hänen ympärillensä, toinen toista oudompi. Mielestänsä häntä nostettiin ja tuuditeltiin, eikä hän voinut, eikä tahtonut liikahtaa. Sanomaton rauha oli hänet valloittanut; hän ei tuntenut mitään vaivaa enään. Jalat, jotka olivat olleet niin arat, eivät enää polttaneet. Tuntui kuin tuulen henki niitä vilvoittaisi, ja hän makasi niin pehmoisella vuoteella, lapsi rinnallaan, ja Aslakin hän oli löytänyt. Hän ummisti silmänsä, korvissansa humisi, mutta tuo humina tuuditti vaan lepoon. Hän oli liian väsynyt ajattelemaan ja näkemään ja Aslak istui uskollisesti valvomassa. Hän oli käärinyt Livin ympäri pehmoisimman peitteen mikä hänellä oli, hän oli pessyt hänen jalkansa ja voidellut niitä vilvoittavalla voiteella. Hän oli uudestaan virittänyt valkeaa, jos Livin kenties olisi kylmä tahi jos hän jotakin tarvitsisi. Näin hän istui Livin vieressä, pitäen hänen kädestään kiinni ja tarkastellen jokaista liikahdusta hänessä samalla huolella kuin äiti sairaan lapsensa vuoteen vieressä. Hän kohensi tyynyä, kääri peitettä paremmin hänen ympäri, kun hänen oli vilu, kuunteli jokaista hengenvetoa ja koetti valtasuonta, tykyttikö se kovasti. Välistä kumartui hän suutelemaan lasta. Ja hänen yllänsä on korkea taivaanlaki vaaleine tähtineen. Hän luopi välistä silmänsä sinne. Sinä et puhu, Aslak, mutta ajatukset, jotka tänä yönä mieltäsi täyttävät, ne voivat sovittaa paljon. Nyt istuu hän yksinänsä Jumalan kanssa ja Livin käsi hänen omassaan. Hän ei huomaa väijyvää käärmettä kanervikossa, joka on valmis pistämään. Se on vanha Guro. Tämä näkee, väijyy, miettii. Mutta Aslak vartioitsee uskollisesti yössä, Jumala yllänsä, Livin käsi hänen omassaan.