KYMMENES LUKU.
Aamulla joukon piti lähteä eteenpäin. Aslak sai kuitenkin muutamia miehiä avukseen, kantamaan Liviä pajuista tehdyillä paareilla alas lähimpään talonpoikais-taloon; sillä hän oli vielä niin voimaton ett'ei jaksanut paljon mitään. Guro tahtoi seurata heitä. Hän ei voinut luopua pojastaan, sanoi hän, ja voisi kenties tavalla tai toisella olla hyödyksi. Hän oli erinomaisen lempeä ja ystävällinen tänään, vanha Guro, käydessään paarien vieressä, loruillen ja silloin tällöin luoden silmäyksen täynnä kostoa Liviin, joka makasi sairaana paareilla. Aslak ei huolinut hänen loruistaan, piti vaan huolta siitä, että miehet kantoivat varovasti, ja katseli lasta; jonka hän oli pannut nutun alle. Muuten oli hänen mielensä raskas ja synkkä. He saapuivat erääsen taloon ja Liv sai asunnon siellä muutamaksi päiväksi, kunnes tulisi terveeksi jälleen. Hän laskettiin sänkyyn ja Aslak piti itse huolta siitä että hän sai maata hyvästi. Miehet menivät, mutta Guro oli hiipinyt taloon ja istui kyyryssä oven vieressä. Aslak kääntyi tuolilla.
"Olihan sinun meneminen häihin tänään, äiti", sanoi hän.
"Minä olen mieluummin sinun luonasi nyt", vastasi Guro.
"Täällä on ainoastaan tilattu sijaa kahdelle", sanoi Aslak vitkastellen.
"Voithan sitten tilata kolmannenkin".
Aslak puri sormiansa. "Sinun on varmaankin parempi olla häissä", sanoi hän viimein.
Guro ei vastannut. Mutta hetken kuluttua nousi hän ja näytti entistään pitemmältä sauvansa nojassa. "Minä näen että tahdot päästä minusta", sanoi hän, "hyvä — minä menen, mutta jäähyväiseksi tahtoisin mielelläni lausua sinulle muutaman sanan. Tule tänne!" huusi hän käskien ja osoittaen kädellään, "minä olen myöskin tilannut sijaa ainoastaan kahdelle".
Aslak nousi tuolilta ja meni totellen hänen luokseen. Liv kuuli sängystä heidän kuiskaavan. Mutta puhe kiihtyi kiihtymistään. Guro uhkasi ja Aslak piti puoltansa. Viimein ovi kuultiin lyötävän lukkoon. Guro oli mennyt ja Aslak palasi kasvot tulisina vihasta. Hän kävi istumaan sängyn viereen, otti Livin toisen käden ja katseli suoraan hänen silmiinsä, vaan ei sanonut mitään, hengitti vaan syvään.
"Ken oli tuo vanha vaimo?" kysyi Liv hiljaa.
"Se oli äitini", vastasi Aslak lyhyesti.
"Mitä hän nyt sinulta tahtoi?" kysyi Liv taas.
"Oi, ei se ollut mitään. Makaa sinä vaan noin ja anna minun katsella sinua, niin minä pian käyn tyyneksi jälleen".
Myöhemmin päivällä näki Liv hänen hoitavan lasta.
"Pojan nimi on Gunnar", sanoi hän, "hän kastettiin muutama kuukausi sitten".
Oli kuin Aslak olisi saanut pistoksen, hän katseli kysyvällä silmäyksellä Liviä, mutta Liv katseli häneen vakaasti, kertoen:
"Gunnar on hänen nimensä".
Aslak punastui, loi silmänsä laattiaan ja kuiskasi niinkuin itsekseen: "vai Gunnar". Hetken perästä meni hän ulos.
Liv nukkui niin rauhaisasti yöllä, että hän herätessään oli melkein terve. Aslak oli ensimmäinen, jonka hän näki. Hän oli tavallista kalpeampi ja näytti väsyneeltä.
"Nyt olet varmaankin valvonut tämänkin yön. Sinä vaivaat itseäsi minun tähteni".
"Mitä muuta olet sinä tehnyt kauan aikaa minun tähteni?" vastasi Aslak nyppien peitettä. "Paitsi sitä minä olen nukahtanut väliin, mutta nyt saat kohta aamiaista". Liv katseli häntä rakkaudella kun hän meni ulos, pani sitten kätensä ristiin ja rukoili hartaan rukouksen, kiittäen kaikesta armosta tähän hetkeen saakka. Hänellä oli niin paljon toivoa nyt että kaikki vielä kääntyisi hyväksi.
Aslak palasi ruoan kanssa, hän oli tänään niin lempeä ja ystävällinen.
Liv nousi puoleksi, nojaten kyynäspäähän, ja pani toisen käsivartensa
Aslakin kaulaan, katsellen syvään hänen silmiinsä.
"Nyt sun täytyy tulla vihityksi minulle, Aslak", sanoi hän totisesti, "kuuletkos. En ota mitään ruokaa ennenkuin lupaat sen mulle!"
Aslak pudisti hänen kättään. "Minä lupaan sen", sanoi hän.
"Ja sitten sinun täytyy luopua tästä kurjasta, kuleksivasta elämästä, jonka kautta joudut kaikkein ihmisten pilkan ja vihan alaiseksi. Aatteleppas jos pieni Gunnar saisi semmoista kasvatusta".
Aslak nousi istuimeltaan huo'aten, "Etkö usko että se olisi minunkin mieleeni? Minä olen sanomattomasti väsynyt ja kyllästynyt siihen, mutta minä en uskalla luopua. He ajavat minua takaa ja kiusaavat minua, minne vaan menen. Ja äitini on ensimmäinen jälkiäni seuraamaan ja on uhannut minua pahasti jos minä karkaan. Mihinkä minun on kääntyminen, mitä minun on tekeminen?"
"Rohkeutta vaan", sanoi Liv; "olen miettinyt tätä ja tiedän paikan, jossa voisit saada työtä ja mistä eivät niinkään pian sinua löydä".
"Mitä tarkoitat?" sanoi Aslak, katsellen häntä.
"Tarkoitan sitä seutua, jossa ainoastaan tunturi eroittaa meitä
Haugenista".
Aslakin käsi tarttui kovasti sängyn laitaan, katsantonsa synkistyi.
"Sinä tahdot että minun pitää tunkeuta isäsi luo, sinä tiedät mitenkä se päättyy. Me emme eronneet ystävinä viimein. Hän on sulkenut ovensa sekä sinulle että minulle, ja minä vihaan häntä, Liv, — niin, minä vihaan häntä".
Hän katseli Livin puoleen. Tällä oli kyyneleitä silmissään. Hän nousi puoleksi sängyssä, katseli Aslakia niin kummallisen surumielisesti, niin totisesti ja hellästi, että Aslakin tuli oikein paha olla. Tätä silmäystä hän muisti niin hyvin; tuolla lailla oli hän katsellut sinä iltana Haugenissa, lukiessansa hänelle Raamatusta, ja tuo silmäys oli ollut hänen mielessänsä siitä ajasta asti.
"Vieläkö kannat vihaa sydämessäsi?" kuuli hän Livin lausuvan ja niin lempeästi. "Kuule nyt totuuden sana minulta", jatkoi hän, tarttuen Aslakin käsivarteen, "Gunnar, hän, joka kerran oli minun isäni, hän on katunut ja taistellut koko elin-aikanansa, mutta mitä sinä olet tehnyt?"
Aslak vaipui alas penkille ja sanoi matalalla äänellä, kätkien kasvot käsiinsä:
"Sinä olet oikeassa, sinä saat opettaa minua sinun kaltaiseksi". Aslak jäi hetkeksi istumaan. "Milloinka me sitten lähtisimme sinne?" sanoi hän yht'äkkiä ja katseli Liviä.
"Kohta, jos tahdot, minä olen valmis".
"Ei, sinun pitää maata tämä päivä voimistuaksesi, niin lähdemme huomenna".