KUUDES LUKU.
Tästä päivästä alkaen oli Liv täydellisesti Aslakin vallassa. Kenties Liv ei itse tietänyt kuinka totta hän oli puhunut sanoessaan, ett'ei ollut ainoatakaan ajatusta, jota Aslak olisi saanut aikoja sitten. Nyt ei Liv jättänyt mitään Aslakin pyyntöä täyttämättä. Aslak oli hänelle kaikki kaikessa, ja Aslakissa hänellä oli kaikki. Mitä ihmeitä hän näki kun Aslak niitä kuvasi hänelle kirjavilla väreillä. Kaikki epäilykset haihtuivat kuin sumut päivän paisteessa kun Aslak kuiskasi hurmaavat sanansa hänen korviinsa. Joka taakka tuntui keveältä, kaikki väsymys unohtui kun Aslak laski käsivartensa hänen vartalonsa ympäri, vetäen hänet luoksensa. Ole varoillas, Liv, sinä kuljet vaarallista tietä! Liika sananen, varomaton hetkinen, ja sinä saat sitä katua koko elin-aikanasi! Sinun ei pitäisi istua kuiskailemassa hänen kanssansa myöhään yöllä, sinun ei pitäisi laskea häntä sisään joka kerta kun hän rukoilee ja hänellä vaan on vielä sananen sanottavana. Vai etkö luule nähneeni Aslakin usein hyppäävän ikkunasta ulos, peläten herättävänsä Gunnarin, joka nukkui tuvassa, ja hiipivän luhdille, missä sinun kamarisi oli? Ethän tee mitään muuta, kuin kaikki muut tytöt kylässä, arvelet sä. Hyvin mahdollista, mutta tuota Aslak on sulle opettanut.
Eikö Gunnar vieläkään tiedä mitään. Hän iloitsee siitä, ettei Aslak jää kylään sunnuntaisin, vaan tavallisesti seuraa heitä kotiin Jumalanpalveluksen jälkeen. Liv hyvin usein pyytää Aslakia puhumaan isällensä, mutta hän vastaa vaan: "kyllä sitten keväämpänä".
Nyt on kevät tullut, lehdet puhkeavat ja ruoho kasvaa; linnut laulavat` ja taivas sinertää, mutta Liv vaalenee vaalenemistaan. Jotain hänen mieltänsä painaa, hän salaa jotain. Välistä istuu hän hiljaan itkemässä, jotta sydäntä särkee sitä katsellessa. "Nyt en voi tätä kestää enää", sanoi hän eräänä päivänä Aslakille, "minun täytyy kertoa kaikki. On verinen synti tätä salata enään".
"Nyt siitä kohta puhutaan", sanoo Aslak, taputtaen hänen poskeansa ja pusertaen hänen kättänsä. Sitten sanoo hän muutamia hupaisia sanoja, Liv hymyilee ja koko suru on unohtunut.
Gunnarin on lähteminen kaupunkiin. "Nyt tahdon lähteä itse", sanoo hän, "Aslak voi sillä aikaa talosta huolta pitää. Tämä taitaa kestää noin viikon päivät, arvaan ma — saan sitten nähdä, mitenkä hän menettelee toimessaan".
"Kun isäsi palajaa, niin sanotaan hänelle koko totuus, se olkoon päätetty", sanoo Aslak, "ja sitten häät muutaman viikon perästä".
Gunnar on lähtenyt ja taivaan laki on ikäänkuin kirkastunut Haugenin yli. Itse Livkin, joka rakastaa isäänsä niin hartaasti, arvelee että on helpompi hengittää nyt kun hän on poissa; mutta usein istuu hän syvissä ajatuksissa yksinään ollessansa ja säpsähtää joka kerta kun oveen tartutaan. Aslak on hilpeämpi ja iloisempi kuin milloinkaan. Hän rohkaisee Liviä kun tämä on alakuloinen, laulaa hänelle, juttelee hänelle ja on niin herttainen ja ystävällinen, että Liv unohtaa itsensä ja murheensa kun hän on läsnä.
Eräänä päivänä, kun Liv istui tuvassa, tuli Aslak juosten.
"Heisan, tyttö! nyt saat kuulla lystiä! Sinä olet käsketty häihin tänään Nils Aakremin luo".
Livin silmät säteilivät, hän hyppäsi tuolilta.
"Onkohan se mahdollista? Onko mokomaa kuultu? Kuinka se on tapahtunut?"
"Niin, sitä en tiedä, mutta kutsuttu sinä olet, ja nyt saat kiireesti koristaa itseäsi, sillä matka on pitkä".
Liv oli jo kynnyksellä, mutta seisahtui yht'äkkiä ja kääntyi.
"Ehkä minun ei pitäisi mennä, Aslak, isä ei varmaankaan siitä pitäisi".
"Isäsikö? Hän ei vielä saavu kotia muutamiin päiviin ja mitä ei silmä näe, se ei sydäntä loukkaa".
Liv epäili hetken. "Mutta kun ei vaan tämä olisi hullusti?"
"Hullustiko? Mitä hullutusta se olisi?"
"En sitä ymmärrä, en ole koskaan Raamatussa lukenut että se on syntiä, mutta isä arvelee sitä vääräksi ja hän on viisas mies".
Aslak meni hänen luo, tarttui hänen käteensä, sanoen totisesti:
"Kuuntele nyt, Liv, niin saat kuulla totuuden sanan. Isäsi on vanha mies, joka on kokenut maailmaa monella tavalla, eikä sentähden ole huvitettu tämmöisestä. Mutta ei hänellä kuitenkaan ole oikeus sulkea sinua, joka olet nuori ja iloinen, pois päivän paisteesta; sillä aurinkoa kukkanen tarvitsee kasvaaksensa, näetkös, jos kohta suuret puut tulevat ilman sitä toimeen". Liv veti kätensä pois Aslakin käsistä.
"Aslak, Aslak! nyt sinä viettelet minua, etkö luule minun usein ajatelleen samaa, mutta nämä ajatukset ovat pahoja".
"Oikeita ajatuksia nämä ovat, enkä ole kuuna kulloinkaan kuullut että mitä on oikea on pahaa".
Liv nypisteli huivinsa kulmaa. Hän seisoi epäillen. Hetken aikaa Aslak häntä katseli, meni sitten hänen luokseen, pani käsivartensa hänen vartalonsa ympäri ja katseli iloisilla veitikkasilmillänsä hänen silmiinsä.
"Ja sitten sinä tanssit ensimmäisen tanssin minun kanssani", kuiskasi hän veitikkamaisella hymyllä. Liv hymyili myös, kääntäen päänsä pois.
"Tanssimaan minä en laisinkaan tule, kun vaan tohtisin mennä, minun tekee kovasti mieli".
"Tohdit kun tohditkin, ja tiedätkös mitä, Liv? Minä olen soittava siellä. Sinä et ole kuullut minun soittavan, sinä, mutta sen sanon, että jos sinä et tule, en koske ainoatakaan kertaa viulun kieltä ja silloin voin olla yhtä hyvin kotona".
Aslak heittäysi tuolille ja katseli närkästyneenä ulos ikkunasta.
"Et sinä saa jäädä kotia minun tähteni, mun täytyy sitten mennä yhtä kaikki; mutta maito-astiat minun piti pestä, se on tänä päivänä tehtävä".
"No sinä saat tulla sitten kun olet valmis, minun täytyy kohta lähteä matkaan, Arvaappas kuinka hupaista tulee, Per on kyökkipäällikkönä ja siellä tulee olemaan hyvää ruokaa ja kaksi soittoniekkaa, hevosia valjastettuina sinisten ja punasten kärryjen eteen, vanha pappi saarnaa, ja siellä on koreita naisia — usko pois, siellä on hauskaa".
Livin kasvot säteilivät ilosta.
"Oi, ei! Minä olen jo sitä kaikkea näkevinäni".
"No sinä tulet siis varmaan?"
"Varmaan".
Aslak sai juhlapuvun yllensä ja lähti kylään.
Kuinka Liv hymyili ja lauleli hänen mentyänsä! Hän juoksi edestakaisin pyttyjen ja sankojen kanssa kepeästi kuin västäräkki, ja työ kului nopeammin kuin koskaan ennen. Illan lähestyessä oli hän valmiiksi koristettu ja niin kaunis että oikein säteili. Tämä ilta tulee hauskaksi, ajatteli hän, kun pani viimeisen astian hyllylle ja juuri oli pujahtaa ovesta ulos. Samassa tämä avataan ja siinä seisoo Gunnar, hänen isänsä.
Oli ikäänkuin salama olisi iskenyt Livin rintaan, hän kävi veripunaiseksi ja seisoi kuin kivettyneenä laattialla.
Gunnar jäi kynnykselle seisomaan ja katseli hämmästyneenä ympärillensä.
"Mitä tämä tietää?" sanoi hän, astuen askeleen eteenpäin. "Ehkä et odottanut minua näin pian kotia?"
Livin sydän tykytti, ikäänkuin olisi ollut halkeamaisillaan, hän ei katsonut ylös.
"Mihinkä aiot lähteä?" jatkoi Gunnar ja tarttui Livin käteen.
Tämä oli itkemäisillään. "Minä aion mennä kylään", vastasi hän hiljaa, katsomatta ylös.
Gunnar päästi käden irti ja katsoa tuijotti tytärtänsä.
"Häihinkö? Kyläänkö? Mitä tämä tietää?"
Liv vaipui penkille ja kätki kasvonsa.
"Liv, kuuletko?" huusi Gunnar ja äänensä tärisi suuttumuksesta.
Liv itki hiljaa, mutta sitten hän nousi, pyyhki kyyneleet pois ja katseli isäänsä kostein silmin.
"Nyt se on sanottava, jos milloinkaan", sanoi hän tyynesti. "Minun mieleni tekee pois Haugenista, isä, minun tarvitsee nähdä hiukan maailmaa, päästä ulos päivän paisteesen. Nyt olen kuljeskellut täällä pimeydessä ja vuodet ovat unena haihtuneet pois minun tietämättä itsestäni tai muista mitään. Vaan niinkuin me nyt elämme, me emme enää sovi yhteen, me kaksi. Sinä olet vanha ja minä nuori, sinä jätät maailman, minä astun maailmaan. Sinä täytit ajatukseni kun en muuta tietänyt, nyt tiedän enemmän, sinä et enää niitä täytä. Vaan älä sentähden usko että rakastan sua vähemmin, isä, minä rakastan sinua niin ett'en voisi sinusta luopua, jos vaan voisit mua ymmärtää hiukan paremmin kuin nyt ymmärrät". Liv oli taas itkemäisillään, vaan pidätti itsensä kuitenkin.
Gunnar seisoi hänen edessänsä. Hän taisi tuskin puhua kauhistuksesta. Hän hengitti syvään ja kasvonsa punottivat. "Mikä perkele on tuota korvaasi kuiskuttanut?" huusi hän lyöden nyrkkinsä pöytään, "sillä perkeleen sanoja sinä puhut, itsestäsi et tuota puhu. Minä tiedän varsin hyvin mitä maailma voipi sinulle tarjota, sentähden luulin että sinulla olisi kyllin Jumalassa. Mutta sa heität nyt hänet luotasi, tahtoen ulos syntiin ja hairahduksiin. Tuota et ole saanut itsestäsi, mutta kiusaaja on käynyt täällä. Ken se on, mikä on hänen nimensä? — mainitse se, kuuletkos — kuka pyysi sinua menemään häihin tänään?"
"Jumalan kautta", sanoi Liv, "mitä sanon, sanon itsestäni, mutta Aslak käski mun häihin tänään".
"Vai niin, vai Aslak! — Herra Jumalani ja isäni, epäilyksissäni oli siis kuitenkin perää!"
Gunnar vaipui penkille ja kätki kasvot käsiinsä. Kauan hän istui näin. Yht'äkkiä hyppäsi hän pystyyn, ja kummallinen tuli loisti hänen silmistänsä.
"Aslak on kavala, älä häntä usko, hän valehtelee sinulle! Minä näin sen hänen ketun silmistään kohta ensimmäisestä hetkestä kun hän tuli tupaani. Ja minä, minä otin hänet vastaan poikanani ainoastaan sentähden että sinä rukoilit minua; luulin parantavani vanhaa syntiä sentähden että hän oli erään miehen näköinen, jota vastaan olen suuresti rikkonut. Pakoitin itseäni uskomaan hänen sanojansa ja temppujansa, ett'en tekisi vääryyttä toista kertaa. Huomasin että sinä kaipasit seuraa, että minä olin liian vanha ja että hän oli sopiva mies. Punnitsin häntä molemmin käsin, koetin häntä toisessa kuin toisessakin, aioin antaa hänelle sekä sinut että talon. Hyvä Jumala! kuinka hän on minua pettänyt! hän on minun läpikatsonut. Sillä nyt saat kuulla kuka on levittänyt minusta pahoja huhuja ja nimeäni saastuttanut kylässä. Sen on tehnyt Aslak eikä kukaan muu, sen nyt selvästi näen. Hän tahtoo houkutella sinua pois luotani, mutta viimeisen kerran on hän jalkansa kynnykselleni pannut. Missä hän on? Kylässä, sanot sinä? Jumalalle kiitos tästä hetkestä, ehkä minä vielä voin sinut pelastaa".
Gunnar tarttui hattuunsa ja riensi ulos. Liv tahtoi huutaa häntä, vaan ei saanut sanaakaan suustansa. Hän juoksi ulos, häntä seurataksensa, mutta tuolla tuo pitkä mies kulki kuin myrsky kylää kohti. Liv taipui portaille, kätki kasvonsa sylihin ja itki nyykytti.
Aakremissä oli kemut parhaillaan. Laulua, naurua ja puhetta kuului joka paikasta. Aslak istui keskellä pöytää jalat ristissä ja viulu leu'an alla. Hän kertoi satuja miehille ja tytöille, jotka hänen ympärillänsä seisoivat, laskien leikkiä ja nauraen. Hän ei huomannut noita totisia, kalpeita kasvoja, jotka samassa katsoivat sisään ikkunan lasista. "Nyt saatte kuulla kuinka piru ratsastaa S:t Hans'iin noita-akkojen kanssa", sanoi Aslak, antaen jousen hyppiä viulun kielillä ylös alas.
"Varo ett'ei hän pian ratsasta sinun kanssasi", lausui syvä ääni ja joukosta juoksi esille Gunnar, tarttui viuluun, löi Aslakia päähän sillä ja heitti sen laattiaan. Tarttui sitten Aslakin rintaan ja piteli häntä edessänsä. "Häpeä teille kaikille, jotka tahdotte siunata avioliittoa juomingeilla ja tanssilla", huusi hän, "mutta tämä musta lintu tässä on kaiketi ollut ulkona laulamassa". Ja hän pudisti Aslakia, jotta hänen hampaansa kalisivat.
Aslak puolusti itseänsä niin hyvin kuin mahdollista, mutta nähdessään että Gunnar nosti kättänsä lyöntiin, kumartui hän alas ja huusi hänen korvaansa sanat: "muista Aslak Braaten'ia, Gunnar!"
Gunnar horjui kuolon kalpeana taaksepäin, mutta Aslak tarttui lakkiinsa ja luikahti ulos. Gunnarin silmissä kaikki musteni, ihmiset kokoontuivat hänen ympärilleen.
"Varo nyt ett'et kaadu pyhyytenesi päivinesi!" huusi joku. "Sinun pitäisi muistaa vaimoasi", kuuli hän toiselta haaralta, nimittäin naisten joukosta. "Et ollut juuri noin ylpeä kun sulla oli jalat kahleissa ", sanoi kolmas. Gunnar katsahti ympärillensä, hän näki vaan vihasia kasvoja. Hän etsi ovea, vaan ei voinut sitä oikein selvästi eroittaa. Viimein tunsi hän raitista ilmaa ympärillänsä ja sanat häähuoneesta: "varo ett'et kaadu pyhyydessäsi, Gunnar", kuuluivat yhä etäämmältä. Hän pääsi kirkkomaan edustalle, hänen täytyi pitää aidasta kiinni, jott'ei kaatuisi maahan. Kuinka he tuon tiesivät? Ja nyt tiesivät he kaikki. Hän heittäysi maahan ja ikäänkuin koetti kätkeä päätänsä ruohikkoon, silmänsä olivat kyynelittä, mutta hänen rinnastansa kuului välistä huokaus, joka oli sydäntä vihlaiseva. Hän liikutti huuliansa ikäänkuin rukoillen, vaan sanoja ei hän löytänyt. Kuinka kauan tuossa makasi ei hän tietänyt, mutta herätessään oli niin hiljaista ja autiota hänen ympärillänsä. Hän näki ainoastaan äärettömän taivaan la'en yllänsä, jossa pilvihattarat toinen toistansa ajelivat, ja kuuli ilmassa kummallisen suhinan. Hän tunnusteli otsaansa muistaakseen paremmin. Silloin pisti yht'äkkiä ajatus hänen päähänsä: Ehkä Aslak nyt istuu tuolla kotona ja viettelee tytärtäsi. Hän nousi salaman nopeudella ja riensi kotia.
Liv istui vielä portailla, kasvot sylissä. Hän kuuli jonkun juoksevan tuvan läpi ja lyövän oven lukkoon. Hän kuuli myöskin vihastuneen äänen. Hän kuunteli. Joku tuli juosten toista tietä rakennuksen ympäri. Se oli Aslak. Hän oli puettu niihin vanhoihin ryysyihinsä, jotka olivat hänen päällänsä ensimmäisenä iltana, keppi olalla ja mytty kepin nenässä. Nähdessään Livin, seisahtui hän äkkiä niinkuin pelästyneenä. Mutta kohta juoksi hän esiin.
"Hei tyttö! tule pois nyt, nyt tulee lystikäs elämä tässä talossa", huusi hän Liville, ja hänen äänessänsä oli sekä itkua että naurua yht'aikaa. "Isäsi on pilkannut nimeäni ja lyönyt minua, mutta sitä en ai'o kärsiä, näetkös". Hän löi kantapäänsä kiveen, jotta kaikui. "Mutta kyllä minä vielä palaan", jatkoi hän nyrkyttäen kättänsä; "laulan hänelle laulun, jota hän ei niinkään pian unohda".
Aslakin ääni vapisi vihasta. Hän aikoi juosta Livin ohitse, mutta Livin silmät häntä katselivat, nuo luottavaiset, hellät, totiset silmät.
"Aslak! Aslak! voitko minua pettää näin", kuuli hän, ja kolkolle kuului ääni, joka sen lausui. Hän häpesi ja jäi seisomaan. Nyt heitti hän kepin myttyineen kivelle ja juoksi Livin luo.
"Älä noin katsele minua", sanoi hän ja silmälaudat värähtelivät, "en ole sua pettänyt". Hän istui portaille Livin viereen ja pani kätensä hänen vartalonsa ympäri. "Tule, seuraa minua, en saa ainoatakaan ilon päivää kun sinä et ole luonani, mutta tänne en uskalla jäädä hetkeksikään, — tule — tule —". Hän tahtoi vetää Liviä mukaansa, mutta tämä pani vastaan ja pudisti vaan päätänsä.
"Muista äskeistä lupaustasi, — sanoit tahtovasi seurata — tule — tule!"
Livin silmät tuijottivat häneen ja hän lausui vaan samalla, sydäntä vihlaisevalla äänellä: "Aslak! Aslak! että taisit minua pettää!"
"Ei, ei! älä sano sitä Liv, sillä se viilaisee sydäntäni. Muista — —", hän kumartui ja kuiskasi jotain Livin korvaan. Mutta silloin ei Liv enää kestänyt. Hän itkeä nyyhkytti. "Jumal' auta, Aslak, sekä minua että sinua".
Tieltä kuului askeleita. Eräs mies tuli käyden, se oli Gunnar, Aslak näki hänen ja kylmä väre kävi selkäluita myöten, mutta hän ei voinut jättää Liviä tuonne istumaan. Hän otti vaan hiljaa käsivartensa hänestä ja nousi. Gunnar näki Aslakin, joka seisoi hänen tyttärensä vieressä. Hän vimmastui, kätensä vapisi kun hän syöksi esiin, tarttuakseen Aslak'in rintaan.
"Ulos! Ulos, kuuletkos!" huusi hän, vetäen Aslakia pihalle, "eikö ole kuin helvetin tuli silmistäsi leimuisi?"
Aslak ojensi itseänsä suoraksi, tarttui molemmin käsin Gunnarin röijyyn, sysäsi hänet luotansa kerrassaan, jotta Gunnar melkein oli kaatua selälleen,
"Älä koske minua!" huusi hän, "muuten saattaisin tehdä mitä en tahdo. kauan on mieleni tehnyt puhua sinulle sananen, Gunnar Haugen, ja nyt saat sen kuulla. Muistatko häitä Knud Berget'in talossa? Silloin et ollut juuri näin pyhä, Gunnar Haugen, sinä kiroilit ja vannoit, jotta salamoi ympärilläsi. Ja muistako Aslak Braaten'in? Luulit kai kaiken olevan lopussa kun olit pistänyt puukon hänen kylkeensä, jotta hän ui veressänsä. Hoo — hoo — siinä petyit, Gunnar! Arvattavasti et muista että eräs vaimo juoksi esiin silloin, joka sinua kirosi ja vannoi sulle kostoa viimeiseen asti. Luulit kai voivasi piiloittaa itseäsi häneltä ja maailmalta. Hoo — hoo — siinäkin petyit, Gunnar! Hän on sinua takaa ajanut kuin koira, hän on saanut vainua sinusta, minne vaan olet mennyt. Arvattavasti et muistanut että tuon vaimon selässä oli poika, sinä et hoksannut että tuommoinen lapsi voi kasvaa, että tuo poika voisi hiipiä huoneesesi, että tuo poika voisi ryöstää rauhan sekä sinulta että talostasi. Ha — ha — kuinka olet joutunut kiipeliin, Gunnar Haugen! sillä se mies, näetkös, hän seisoo tässä. Missä on arvosi nyt? kyseleppäs sitä kylässä. Muserrettuna kuin lasi jalkojen alla. Tässä seisoo se mies, näetkös. Hän seisoo yhtä vakaasti säärillänsä kuin sinä, Gunnar Haugen, ja häntä hävettäisi ottaa vaaterepalettakaan talostasi. Ei lankaakaan ole minun ruumiillani, jota voisit osoittaa sanoen: 'sen hän on saanut Gunnar Haugen'ilta!' Kas tuossa on koko mytty!". Hän otti kiveltä mytyn, heitti sen Gunnarin jalkojen juureen, ja juoksi täyttä laukkaa tiehensä. Aidan vieressä kääntyi hän vielä, uhkasi nyrkillänsä ja huusi niin että kajahteli: "Mustalaisesta pääset nyt Gunnar Haugen, mutta saat sen sijaan kasvattaa mustalaisen lasta!" Hän nauraa hohotti, hyppäsi aidan yli ja juoksi pois tietä myöten.
Gunnar jäi seisomaan ikäänkuin kivettyneenä pelosta. Hän kääntyi. Siinä seisoi Liv kuolon kalpeana, nojaten ovenpieltä vasten.
"Kuulitko tuon?" kuiskasi Gunnar, astuen Livin luo. "Kuulitko mitä hän viimeiseksi huusi?"
Liv painoi vaan päätänsä, mutta ei sanaakaan kuulunut hänen huuliltansa, kasvonsa olivat jäykät. Gunnar katseli häntä hämmästyneenä.
"Miksi et vastaa?" huusi hän ja äänestänsä kuului sielun tuska, "tiedäthän ett'ei se ole totta, Sinä, joka olet minulle rakkaampi omaa elämääni, joka olet täällä käynyt niin puhtaana ja valoisana, jonka edestä olen rukoillut aamuin ja illoin — sinä voisit — — ei, se on mahdotointa! Naura tuolle jutulle, Liv! Naura vaan! Tämä on ollut paha uni, jonka Jumala on lähettänyt meille koetukseksi, mutta nyt se on mennyt, näetkös — tyttäreni; ainoani —" — Hän taputti Livin poskea ja pusersi hänen kättänsä.
Liv oli ääneti, ja hänen kätensä oli kylmä ja hermotoin.
"Miksi et vastaa?" jatkoi Gunnar ja hänen silmänsä hohtivat, "tiedäthän että kaikki on valhetta; mutta miksi et vastaa? Sinun pitää karkoittaman syntiä, tiedätkös sitä Liv? Ja jos minulla olisi tytär, joka näin minua palkitsisi, joka voisi tehdä näin julman synnin, vaikka hän tietää paremmin käyttäidä, ajaisin minä hänet luotani niinkuin heittiön ainakin, hän ei näkisi sitä päivää enää, jolloin sanoisi minua isäkseen — mutta vastaa nyt — miksi et vastaa? Eihän se kuitenkaan ole totta, tiedän ma?"
Hän itki ja nauroi yht'aikaa, tuo vanha mies, joka siinä seisoi, pusertaen tyttärensä kättä.
Liv hohotti päätänsä, hengitti syvään, ja Gunnar kuuli hänen kuiskaavan:
"Se on totta — jok'ainoa sana".
Gunnar päästi käden irti, hänen jäykät kasvonsa jäykistyivät vielä kovemmiksi. Hän kääntyi ja meni vakavin askelin tupaan ja pani oven jälkeensä lukkoon.
Liv kuuli sen, ja tuo ääni vihlasi korvia, vihlasi sydäntä. Kylmä väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, vaan hän ei liikkunut. Hän ei itkenyt, hän ei nauranut, eikä enää muistanut mitään. Hän katsoa tuijotti eteensä tyhjään autioon, eikä muuta huomannut, kuin tyhjää autiota. Hänen rinnassaan oli jotain särkynyttä. Hän hiipi kuin haamu kamariinsa luhdille ja tuli pian ulos jälleen, mytty kädessä. Sitten meni hän äänetönnä tietä myöten, ilman kyyneleitä ja luomatta silmäystä takaisin taloa kohti. Mihinkä menet, Liv? Hän ei tiedä, menee ainoastaan eteenpäin, kunnes vaipuu uupuneena maahan. Kai siellä on joku, joka nostaa hänet ylös.
"Ilta tulee olemaan hauska", sanoi hän aamulla leikkisänä ja hymyilevänä kuin lapsi. Ilta hämärtää, suloisena, kauniina, päivänpaisteineen, lauluineen. Mutta Liv seisoo keskellä tätä ihanuutta vanhana mieleltään, vanhana mietteiltään. Haugenin ikkunasta oli hän ikävöiden katsonut ulos, huoaten: "Oi, kun pääsisi ulos maailmaan". Nyt lähdet ulos maailmaan, Liv, ja se väsyttää sinua jo. Sinä kuuntelit liian hartaasti Aslakin satuja. Sinä lepäsit punaisessa sängyssä ja siitä tuli punertavia liekkiä, sinä lepäsit sinisessä, ja siitä tuli kylmää vettä. Kuule kuinka suloisesti lintuset sulle puissa laulavat! Niin, eilen, — eilen sinäkin vielä lauloit. Katso kuinka lempeästi ja ystävällisesti auringon säteet loistavat ruohikossa! Niin, eilen, — eilen sinä rakastit yhtä lempeästi. Liv, Liv, miksi teit sä tuon synnin!
Kuinka hyljättynä kuljet tuota tietä myöten, itku tukehdutettuna, sydän tukehdutettuna, ajatukset tukehdutettuina. Ken sinua rakastaa koko avarassa maailmassa? Ei kukaan, ei kenkään.
Rohkeutta, Liv, taivas sinertää ylläsi tänä iltana, siellä on Se, joka näkee ja valvoo.