VIIDES LUKU.
Palattuansa kaupungin retkeltä oli Aslak juuri sama kuin ennen, kun Liv ja hän olivat yksinänsä. Tämä matka oli virkistyttänyt häntä ruumiillisesti ja hengellisesti, sanoi hän. Oli ollut niin hupaista jälleen nähdä kaikki, mitä hän ei ollut moneen vuoteen nähnyt. Jos joku oli onnellinen, niin se oli Liv; sillä hän ei voinut kieltää että ajatuksensa olivat seuranneet Aslakia hänen lähtiessään ja että päivät olivat tyhjät kun hän oli poissa. Eikä hänen elämänsä nyt ollut tyhjempi kuin se oli ollut kaikkina entisinä vuosina. Mistä tämä muutos? Eikö rakastanut hän isäänsä yhtä paljon kuin ennen?
Aslakilla oli paljon kertomista ja kaikki hän osasi kertoa niin tulisesti ja vilkkaasti että hän Liviä viehätti kuinka vaan tahtoi. Hän oli kohdannut mustalais-joukon matkallaan, kertoi hän.
"Mutta, etkö silloin säikähtynyt?" kysyi Liv; "ne kuuluvat olevan hyvin ilkeitä ihmisiä".
"Vai niin? — olet arvattavasti sen isältäsi kuullut?" sanoi Aslak nauraen, mutta tuossa naurussa oli jotain, mikä pakoitti Livin katsomaan häntä.
"Mun isäni ei koskaan puhu ihmisistä pahaa ilman syytä", sanoi hän.
"Kyllä mahdollista, mutta koira puree kun luu siltä ryöstetään, ja jos kyläläiset eivät olisi lyöneet mustalaisia, niin heistä ehkä olisi tullut kelvollisia ihmisiä, heistäkin".
Liv katseli Aslakia hämmästyneenä.
"Sinä ihmettelet ehkä että minä olen näin kiihoissani, mutta en mielelläni soisi sinun tuomitsevan niinkuin muut, sinun, joka olet niin hyvä. Minä olen kokonaisen vuoden elänyt tuommoisella mustalais-tavalla, näet, ja sen minä sanon, ett'ei voi raittiimpaa elämää viettää maailmassa. Hei mikä hohde lumivuorten huipuilla tuoksuvana kesä-iltana! Ja sitten kulku paikkakunnasta toiseen laulaen, nauraen, iloiten, koko maailma kotonansa". Ja Aslak kuvasi nyt elämää niin raitista ja leikillistä, niin kesytöintä ja ihanata, että Liv ihastuen lausui:
"Herra Jumala! kuinka ihana ja suuri maailma kuitenkin lienee, ja minä olen istunut tässä koko aikani enkä voi päästäkään tuonne ulos".
"Niin, totta puhuit, Liv, maailma on avara ja ihana. Mielitkö kuulla laulua, jota olen mustalaisilta oppinut?" Ja Aslak lauloi erään laulun kauniilla vahvalla äänellä.
Aslak oli kohottanut päätänsä. Suuret silmänsä näyttivät vielä suuremmilta, kasvonsa olivat kirkastuneet. Mutta pian loi hän silmänsä maahan, veti lakkiansa alemmaksi ja huulet vetäytyivät hymyyn.
"Oli siinä vielä joku värssy, mutta en muista sitä nyt tällä hetkellä".
Livin mieli oli niin oudoksi muuttunut kuunnellessaan laulua. Kun Aslak vaikeni, istui hän liikkumattomana. Sitten hän huokasi, hymyili Aslakille sanoen:
"Sinä olet onnellinen, joka olet nähnyt niin paljon maailmasta"; mutta tuossa hymyssä oli hieman katkeruuttakin. — Aslak leikki lakkinsa kanssa. — "Mutta mitenkä jouduit niiden ihmisten pariin?" kysyi Liv hetken perästä.
"No, näetkös, samahan se oli. Minä olin vapaa ja joutilas ja tapasin nuo miehet. Toinen oli hevoslääkäri ja toinen möi nappia. He pyysivät minua heitä seuraamaan ja opettivat minulle sitä ja tätä ja minä heitä seurasin, sillä rohkeita miehiä ne olivat". Aslak huokasi vähän. Heitti sitten päätänsä taaksepäin. "Tiedätkö kuinka noiden miesten kävi? Sen saat kuulla, sillä se on hauska juttu. — He tulivat kerran erääsen häätaloon; väsyneet ja uupuneet he olivat ja rukoilivat iltaruokaa ja yösijaa. Mitä saivat, ei ollut ruokaa; sillä pilkka-sanoja saivat. Häävieraat olivat kenties juoneet liiaksi olutta, he ärsyttelevät vieraita; toinen sana synnytti toista ja tappelu talossa nousi. Kun erosivat, makasi toinen mustalainen maassa, vuodattaen verta syvästä puukonhaavasta rinnassaan. Muutamia päiviä sen jälkeen kuoli hän. Mutta minä muistan aivan hyvästi sen korskean ja pitkän miehen, joka hänet tappoi". — Aslakin kasvot olivat synkistyneet, hän nyrkytti kättänsä, jotta rystyt kävivät valkeiksi, ja silmät hohtivat.
"Se oli varmaan paha ihminen, joka semmoista taisi tehdä", sanoi Liv.
Aslak hyppäsi seisalleen ja taputti polviansa nauraen. "Ha — ha — sen voipi sanoa. Se on totisin sana, minkä eläissäsi lausunut olet, Liv. Niin, paha ihminen se oli", lisäsi hän totisesti, tarttuen Livin käteen ja katsellen hänen silmiinsä. "Voin sekä nauraa että itkeä harmista, ajatellessani tuota", jatkoi hän hetken perästä, "mutta semmoisia on suurin osa heistä, eikö siis täydy heitä vihata?"
Liv katseli häntä lempeästi. "Raamattu sanoo ett'ei saa ikinä vihata ketään, Aslak", vastasi hän tyynesti.
"Niin, Raamattu sanoo että pitää kaikkia ihmisiä rakastaa, mutta sepä se juuri on, jota muut eivät tee. Sinä et saa ajatella pahaa mustalaisista, Liv", — jatkoi hän; "sillä vaikka heidänkin joukossaan on roistoja, niin onpa semmoisiakin, joilla on puhdasta verta suonissaan, jotka häpeevät kuljeskella tuon roskaväen kanssa. Minä puhun tästä enemmän toiste, mutta nyt mun täytyy mennä ulos puita hakkaamaan huomiseksi".
Ja Liv ei huomannut että hän tarttui verkkoon. Aslak jutteli hänen kanssansa yhä ahkerammin, kietoen häntä verkkoonsa yhä varmemmin; nyt oli nähtävä ken suurimman saaliin saisi, Gunnarko vai hän. Ken oli heistä molemmista voimakkaampi? Aslak arveli että nyt oli aika päästä selville siitä ja hänen oli koettaminen, tulkoon mitä hyvänänsä.
Gunnar oli eräänä päivänä asioissa lähtenyt kylään eikä vielä ollut palannut, vaikka ilta jo hämärsi. Liv istui tuvassa häntä odottamassa, hän oli sytyttänyt kynttilän ja ottanut rukkinsa esille. Hänen tuossa istuessaan, joku kävi kamarin ovessa. Se oli Aslak, joka hiipi sisälle.
"Oletko yksinäsi, Liv?" kysyi hän, "saanko istua hetkisen luonasi?"
Hän jäi ovelle seisomaan ja näytti ujolta.
"Voitko kysyä sellaista? ethän sinä muuten pelkää minua", sanoi Liv hymyillen.
"Niin, mutta nyt voisi tapahtua että sinä pian pelkäät minua", sanoi Aslak istuen penkille hänen viereensä, katsomatta häneen. "Minä täällä käyn salaten jotain sinulta, Liv", sanoi hän vitkastellen, veti puukkonsa tupesta ja koetteli sen terää pöydän syrjässä. "Muistatko mitä kerroin sulle mustalaisista taannoin?" kysyi hän ja hakkasi puukolla pöytään.
"Sen luulisin varsin hyvin muistavani", vastasi Liv.
"Entäs jo minä olisin tuommoinen mustalainen?" kysyi hän, heittäen päätänsä taaksepäin ja katsoen terävästi Livin silmiin. "Etkö sinä silloin potkaisisi minua luotasi niinkuin muutkin, Liv?" Äänensä vapisi hiukan, kaikki suonet olivat jännitetyt ja koko ruumis kuuma; nyt oli se hetki käsissä, jonka oli osoittaminen oliko hän voittanut vai kadottanut. Liv tuskastui.
"Ethän puhune totta?" sanoi hän.
"Minä puhun totta, Liv", sanoi Aslak ja nousi ylpeänä seisomaan, nojaten toisella kädellään vakaasti pöytään. "Mustalainen minä olen ja mustalainen tulen olemaan niin kauan kuin maailma pysyy, mutta puhdasta verta suonissani vuotaa; ma olen oikea Rommanisael. Minä ylenkatson tuota toista roskaväkeä, sillä minä olen korkeasukuinen". Kaunis oli Aslak siinä seisoessaan pulskeana, korkeana, mustine hiuksineen, mustine loistavine silmineen. — "Nyt, Liv", — sanoi Aslak katsellen häntä palavalla lemmellä, "eikö ollut totta mitä sanoin että pelkäisit minua?" Hän nauroi katkerasti. Liv oli ääneti. Tämä liikutti häntä kovasti; sillä hän ei voinut sitä aavistaakaan. Kyyneleitä kimalsi hänen silmissänsä.
"Saat olla kuka hyvänänsä", sanoi hän viimein ja katseli Aslakia hellästi, — "sinä olet kuitenkin aina sama minun silmissäni".
Aslak oli aivan hurmauntunut. "Puhutko totta, Liv! Jumala sua siitä siunatkoon. Ja nyt mun täytyy sanoa yksi asia vielä. Voisitko minua lempiä, Liv, lempiä niin palavasti kuin minä sinua lemmin? Sinä olet multa voimani ryöstänyt, Liv, en saa sulta mitään rauhaa, sinä olet mielessäni yöt ja päivät — oi, voisitko minua rakastaa?" Hän tarttui Livin käteen ja painoi sitä rintaansa vasten; sanat tulivat niin tulisina hänen huuliltansa, hän ei itse tietänyt mitä puhui. Liv päästi rukkinsa; rintansa aaltoili, hän ei tietänyt mitä ajatella. Viimein laski hän päänsä käsihin ja purskahti itkuun. Aslak oli ikäänkuin tukehtumaisillaan.
"Liv, Liv, mitä sinä vastaat?"
Liv lakkasi itkemästä, pani kätensä hänen olkapäilleen ja katseli niin herttaisesti hänen silmiinsä.
"Jos sinä nyt petät minua, niin teet pahan työn, mutta jos totta puhut — — niin tiedä ettei ole maailmassa toista, jota lemmin niinkuin sinua, ei ole mulla ainoatakaan ajatusta, jota sinä et olisi jo aikoja sitten saanut".
Aslak oli haltioissaan. "Jumala siunatkoon sinua, anna mun suudella sua!" Ja hän suuteli Liviä kerta toisen perästä, sulkien hänet syliinsä, tulinen kun oli luonnoltaan. "Suuri Jumala, kuinka kaunis sinä olet!" Hän suuteli Liviä vielä kerran. "Nyt sinä aina seuraat minua, eikö niin? Tästä päivästä me kuulumme yhteen".
"Niin, nyt minä seuraan minne vaan menet", vastasi Liv, laskien päänsä hänen rinnalleen. Mikä kirkastus Livin kasvoissa, kun hänen päänsä lepäsi Aslakin rinnalla! Ken olisi voinut tämmöistä uneksua? "Ja sinä kun et ole ainoatakaan sanaa tästä sanonut".
"Tuo sana on kielelläni pyörinyt monasti, tiedätkös, mutta minä pelkäsin että häpeisit semmoista kuin minä olen".
Hetken istuivat puhumassa keskenään.
"Saa nähdä mitä isä on sanova, kun hän kotiin tultuansa saapi tiedon tästä", sanoi Liv.
Oli kuin Aslak olisi unesta herännyt. "Sinä et saa sanaakaan sanoa isällesi", sanoi hän yht'äkkiä, vetäytyen takaisin.
"Miksi en?" kysyi Liv kummastellen.
"Sinä et muistaa missä arvossa mustalainen on kyläläisten silmissä", vastasi Aslak. "Ajattelepas jos hän noin äkkiä saisi tietää että tuommoinen maankuleksija on kosinut hänen tytärtänsä; hän ajaisi minut pois heti paikalla. Ei, tiedätkös, Liv, tuota asiaa on paras jättää ilmoittamatta kevätpuoleen, silloin mielet leppyvät, näet sen. Hän voipi oppia minua paremmin tuntemaan ja enemmän minuun luottamaan ja seikat selviävät noin vähitellen".
Liv katseli häntä hellästi. "Saa olla niinkuin tahdot", sanoi hän, "mutta usein olen miettinyt jotain, joka mielestäni on kummallista, et saa suuttua siitä, että sanon sen sulle — mutta minusta tuntuu niinkuin joutuisin yhä kauemmas isäni luota mitä kauemmin sinä täällä olet. Mistä luulet sen tulevan?"
Aslak nauroi ja pudisti hänen kättänsä. "Oh, se on vaan turhia luuloja, Liv", sanoi hän. Kuuluipa samassa joku liikkuvan porstuassa. "Se on isäsi", sanoi Aslak ja hyppäsi seisalleen. "Nyt menen hetkeksi pois, mutta ei sanaakaan, Liv, muista se". Hän hiipi nopeasti kamariin, Liv meni takan luo ja pani padan tulelle.
Gunnar astui sisään. Hän oli tavallista synkemmän näköinen.
"Sinä tulet myöhään tänä iltana", sanoi Liv.
"Niin, tulen myöhään". Gunnar istui pöydän ääreen. Liv katsahti häneen takan vierestä.
"Nyt rupee matkani menemään alamäkeä", sanoi hän ja kätensä vaipui hermottomana.
Liv kääntyi. "Onko jotain tapahtunut?" kysyi hän.
"Luulenpa että peikkoja on kylässä käynyt", vastasi Gunnar. "Tarvitsin vähän rahaa tänään kevät-työhön".
"Etkö siis saanut mitään?"
"Saanutko? — Pilkan silmäyksiä minä sain. Näyttää siltä kuin kaikki kammoisivat minua; he tuijoittavat minuun ja kääntyvät pois minun tullessani". Gunnar katsoi ulos ikkunasta pimeään yöhön.
"Vaan anna mennä — anna mennä", puhui hän itsekseen. "Älä anna mun valittaa, Herrani — älä anna mun valittaa — ainoastaan olla väkevä ja kova, vaikkapa perkele kuinka kiusaisi". Gunnar pani kädet ristiin ja painoi päänsä niihin, huulet liikkuivat, hän rukoeli. Näin oli hän kauan.
"Mutta onhan meillä Aslak", sanoi samassa lempeä ääni.
Hän kääntyi. Se oli Liv, joka oli puhunut, mutta niin heltyneellä äänellä että Gunnar luuli sen jonkun toisen ääneksi.
"Mainitsit Aslak'in — niin, se on tosi, harvoin ma häntä muistan. Olin tyytyväinen hänen kaupungin matkaansa, hän on älykäs ja varma mies, kylässä oli eilen juomingit ja tanssit, Aslak ei siellä ollut". Gunnar oli ikäänkuin itsekseen puhunut, astuessaan takan luo, missä Liv seisoi. Nyt katseli hän niin oudon hellästi Liviä ja silitteli hänen päätänsä muutaman kerran.
"Sinä kaiketi pidät hänestä, sinä", sanoi hän vitkastellen.
"Sen teen", vastasi Liv, luoden silmänsä alas. Hän aikoi juuri sanoa enemmänkin, mutta sydän sykki niin ankarasti samassa.
"Sinun täytyy opettaa minua paremmin luottamaan häneen", sanoi Gunnar hetken vaiti-olon jälkeen, ja hänen äänensä oli niin ystävällinen. "En tiedä mistä syystä, mutta en voi unhoittaa tuota ensimäistä iltaa. Hänessä on jotain, josta en pidä, vaikka pakoitan itseäni häntä kärsimään".
"Jumalan kiitos ett'en sanonut mitään", ajatteli Liv. "Aslak oli kuitenkin oikeassa, odottaminen on paras".