NELJÄS LUKU.
Oli kylmä talvi-aamu kun Aslak lähti kaupunkiin. Taivas oli kirkas ja odotti ainoastaan auringon nousua korkeammalle, saadaksensa näyttää sinisen värinsä; sillä vielä talvinen usma makasi huntuna seudun yli. Vaan siltä ei näyttänyt kuin Haugeniin nytkään aurinkoa tulisi. Kaukana taivaan rannalla kokoontui suuria tummia pilviköitä, jotka ennustivat lumituiskua myöhemmin päivällä. Lumisade ei kuitenkaan ollut ankara. Laakson pohjassa se vaan oli valkoisena, liehuvana peitteenä, mutta kalliot seisoivat molemmin puolin paljaina ja harmaana, ikäänkuin harmissaan siitä että kivistössä kävi jonkunmoinen suhina ja että siellä täällä näkyi valkoisia lumipilkkuja. Vähän päästä irtauntui multaa ja santaa tuolta ylhäältä huippujen kupeilta, ja kiviä ja lunta vyöri mukana alas, jotta kaikui tuntureilta.
Kuinka autiota ja synkkää tällä yksinäisellä polulla, joka vie Haugenista alas kyliin! Ei puuta, ei puron lirinätä lumen alta, ei varpusta, joka visertelisi, ei auringon sädettäkään lumipeitteellä. Kaikki on kolkkoa, autiota, ahdistavaa. Mitä arvelet, Aslak? Onkohan tämä matka hupainen? Hän ei näe, hän kulkee vaan eteenpäin, ajaen lehmää. Hän ei kuule kuinka lumi narisee hänen jalkainsa alla, hän ei tunne kylmyyttä, sillä hänen päässänsä pyörivät polttavat ajatukset. Silloin huudetaan kallioilta. Hän hypähtää säikähtyen ja katselee ympärillensä, sillä ääni on hänestä tuttu. Siinä joku istuu kutsumassa häntä, viitaten sauvallaan. Toinenkin kerta huudetaan, ja pian se tulee vyörien pyörien kivien väliltä harmaana keränä. Kohta seisoo nyt hänen äitinsä tiellä. Hänen pienet pistävät silmänsä katsovat Aslakia.
"Hyvää päivää poikaseni; kuinka tapaan ma sinua tähän aikaan? Mihinkä matka? Kas nyt minä tulen käymään sekä sinun että Gunnarin luona. Sinä olet kai valmis nyt, Aslak, ja minä lyön sitten viimeisen iskun. Kas tässä —" kuiskasi hän karhealla äänellään ja veti liinan sisältä muutamia paksuja myrkkykasvia. "Syötyänsä näitä, Gunnarin lehmät varmaankin ovat saaneet tarpeensa, vai mitäs arvelet?" Hän nauroi, jotta vapisi. "Katsos vaan kuinka heidän mielensä siihen tekee", sanoi hän pitäen kasvit lehmän kuonon alla, joka niitä tavoitteli. Aslak oli seisonut liikahtamatta, mutta yht'äkkiä tarttui hän äitinsä käsivarteen ja löi kasvit hänen kädestään, jotta lensivät tietä myöten.
"Nyt on aika lopettaa tämä leikki, äiti, tai sinä lähdet samaa tietä piruutesi kanssa, jos koetat sitä uudistaa".
Guro katseli hämmästyneenä poikaansa, joka seisoi siinä synkkänä ja uhkaavana. Sitten astui hän eteenpäin, nosti hiukan lakkiansa ja katseli hänen silmiinsä. "Oletko pelkuriksi muuttunut, poikani? Vai mikäs sinua vaivaa?"
"Pelkuri en ole, vaikka noitia pelkään, ja siitä syystä sinuakin". Hän kääntyi menemään, mutta Guro piti hänestä kiinni.
"Tuo vaalea haamu Haugenissa, sekö on sinua loihtunut, hän, joka minusta on lämpösen veden kaltainen? Poika parkani, niinkö pitkälle nyt olet päässyt".
Hän ei saanut sanotuksi enempää, sillä Aslak kääntyi, nyrkytti kättä ja polki jalkaa.
"Älä sano minua paraksi, sen neuvon sulle annan, äläkä ota Livin nimeä kielenesi, muuten lyön sinut maahan. Gunnaria saat pilkata ja kirota niin paljon kuin tahdot, se ei koske minuun, mutta jos mainitset Livin, niin — hän on siksi liian hyvä, näetkös, liian puhdas sinun käsiesi koskettavaksi. Jos ei hän ole mielestäsi tarpeeksi kaunis, voi olla yhdentekevä, saat lohduttaa itseäsi sillä, äiti, ett'ei hän koskaan voi tulla niin rumaksi, kuin sinä. Voisit kiittää onneasi jos sinulla olisi rahtunenkaan hänen puhtaasta sielustansa, silloin et olisi niin aivan musta kuin nyt".
Guro oli pannut kädet ristiin ja kuunteli poikaansa, joka seisoi suuttumuksesta ilmitulessa, hän rypisti nyt kulmiansa, väänsi suunsa irvistelyyn, nauroi hänelle ja pudisti päätänsä.
"Kas niin, kas niin poikani", sanoi hän viimein, "huomaanpa että olet käynyt hyvää koulua. Minusta olisi paras että kohta juoksisit kotia hyväilemään tuota Liviä, niin minä lähden tuntureille lumituiskuun. Sinä osaat kaiketi keittää ruokaa nyt ja levittää lakanoita vuoteellesi, — niin, oiva poika minulla on! Kas tässä saat hameeni, johonka voit kääriä itsesi; siihen sinä paraiten sovit. Tai ehkä ai'ot teettää itsellesi naisväen vaatteita päästyäsi kaupunkiin?"
Aslakin käsi vaipui alas, oli kuin hän olisi saanut kylmää vettä päällensä, kuunnellessaan äitinsä karheata naurua ja nähdessänsä hänen seisovan tuossa levollisena ja ylpeänä. Mutta nyt Guro astui esille, tarttui hänen rintaansa ja katseli hänen kasvoihinsa hohtavin silmin.
"Tiedätkö miksi sinun pitää vihata heitä?" huusi hän ja kädet vapisivat, "sentähden että he vihaavat sinua, että ajavat sinua kuin peto-eläintä, että jalkojensa alla tallaavat sinua ikäänkuin ei olisi sinulla suurempi arvo, kuin munalla heidän jalkojensa alla. Ha — haa — noita kurjia kylien asukkaita! Voisivat kiittää onneansa, jos heissä olisi hiukan mustalaisen verta. Se on lämmintä verta, on aatelisverta, näetkös. Ja nuo orjat vielä uhkaavat meitä raudoilla ja köysillä, nuo — — Ha — haa — mustalais-eukko ei ole niinkään helposti vangittu! Meidän on vetäminen sinua nenästä, talonpoika roisto, me voimme lukea hengen sekä sinusta että lapsistasi, jos tahdomme. — Sinun täytyy vihata heitä, sanon minä — niin kauan, kuin on tilkkanenkaan verta suonissasi, sinun pitää heitä vihata. Mutta sinä et olekaan oikea Rommanisael [kunnianimi, jolla mustalaiset itseänsä nimittävät], sinä Aslak, sinä olet häpäisevä sukuasi, mutta ole varoillasi silloin! Ei, kyllä sinun isäsi oli toisellainen mies! Tulta oli hänen silmissään, tulta hänen veressään! Ei hän koskaan pelännyt, vaikka hänet viimein tappoivatkin. Viimeiseen hengenvetoon asti hän heitä kiroili. Kuuletkos sitä, sinä kurja poika, hän kirosi heitä eikä omaa äitiänsä". Silmänsä säkenöivät ja koko ruumiinsa vapisi.
Aslak oli pannut toisen käsivartensa lehmän selkään, nyt hän kallisti päätänsä käden nojaan. Hän ei vastannut mitään, mutta taisteli nähtävästi sydämmessään. Nyt irtauntui kivi tuolta jylhältä vuorelta, se pyöri pauhaten alaspäin ja syöksi syvyyteen. Aslak katsahti ylös, hän oli vallan kalpea.
"Näetkös kiveä, äiti", sanoi hän hiljaa, "sinä olet minut noin irti repinyt, nyt pyörin minä yhä alaspäin ja viimeinen lankeemus tulee olemaan syvin". Hän kääntyi pois äitinsä luota ja ajoi lehmää kulkemaan eteenpäin.
Guro jäi hetkeksi seisomaan, sitten huusi hän Aslakia. Hän ei vastannut, eikä katsonut taaksepäin. Guro rnpesi itkemään. Hän astui poikansa jälessä, hän siunasi, hän kiroili, hän valitti, hän rukoili, hän uhkasi. Aslak astui hitaammin ja Guro saavutti hänet. Hän syleili poikaansa, painoi päänsä hänen rinnalleen, itkien, hyväillen lausui hän: "Aslak, armas poikani, voitko näin erota äidistäsi?" Ja hän oli niin hellä ja hyväileväinen että tuskin oli mahdollista tuntea häntä enään. "Minä olen kärsinyt ja vaivaa nähnyt sinun puolestasi siitä asti kuin näit päivän valoa, olen orjaellut puolestasi hyvinä ja pahoina aikoina, olen ryöstänyt ruoan itseltäni, kun mielestäni sinä sitä paremmin tarvitsit! He varastivat sinut minulta kun vielä olit pieni lapsi ja veivät sinut vieraiden luo, mutta minä en pelännyt vaivaa, enkä tuskaa, enkä nälkää, enkä janoa, enkä vaaroja, kunnes sinut löysin ja sain sinut mukaani ulos päivän valoon. Ja Aslak! kuinka usein olen sua kantanut selässäni tunturin yli, kuinka usein olen käärinyt sinua omiin vaatteisiini, ettet tulisi märäksi, sill'aikaa kun itse vilusta vapisin lumituiskussa. En uskonut minä, että näin minua palkitsisit! Minua ovat takaa-ajaneet, pilkka-sanoilla herjanneet ainoastaan sinun tähtesi; mutta minä olen valvonut ja vartioinut sinua, etkä sinä nyt enää tahdo äitiäsi tuntea". Hän kallisti päätänsä Aslakia vasten, itkien ja parkuen.
"Hys, äiti", sanoi Aslak ja sysäsi hänet hellästi pois luotansa, "älä toki näin riehu, jokainen sana on tosi, vaan ehkä minun oli parempi vieraiden luona, kuin sinun luonasi".
"Mitä hyvää he ovat sinulle tehneet, jota minä en ole tehnyt", katkasi Guro hänen puheensa, hilliten itkuaan. "He nauravat sinulle, mielellään tahtoisivat sinua potkaista ja sylkeä päällesi jos uskaltaisivat, senkö tähden heitä rakastat? He nimittävät sinua mustalaiseksi ja tuskin tahtovat koskea sinuun pihtimittä, senkä vuoksi sinä toimitat heille kaikki niin hyvin? Isäsi oli viatoin kuin syntymätön lapsi, eikä kärpäsellekään vahinkoa tehnyt, mutta hän tuolla — hän pisti isäsi kuoliaaksi pahemmalla tavalla kuin nautaa tapetaan, ja nyt poika menee suutelemaan hänen kättänsä tuosta hyvästä työstä. Häpeä sinulle Aslak Braaten! Häpeä sinulle elin-ajaksi jos et isääsi kosta". Guro nyrkytti kättä, terävä äänensä tuli leikkaavaksi kun hän katseli poikaansa.
Aslakin veri kuohui, sanat koskivat syvästi häneen, kaikki vanhat muistot nousivat käskeväisinä esiin. Hän huokasi, sydämmessä viha poltti, mutta Liv seisoi vielä häntä katsomassa kirkkaine silmineen.
"Sinä olet oikeassa joka sanassa — sano häpeä minulle vain, äiti, mutta minä en enää voi mitään". Hän seisoi hetken aikaa katsomassa avaruuteen, mutta pilviä kokoontui ehtimiseen ja peittivät auringon. Joku taputti häntä käsivarrelle. Hän katsoi alas, se oli Guro, joka hiipi hänen luoksensa. Ja nyt kuiskasi hän Aslakin korvaan:
"Entäs jos hän seuraisi sinua Aslak?"
Aslak siirtyi syrjään ikäänkuin säikähtyneenä; sill'aikaa äitinsä tarttui hänen toiseen käteensä ja piti siitä kiinni omissaan. "Entäs jos hän seuraisi", jatkoi Guro katsellen häneen ympyriäisillä polttavilla silmillään — "jos hän tulisi mustan Aslakin vaimoksi! — Tunturillapa silloin vietettäisiin iloista, lystikästä elämää. Kas niin — Rohkeutta nyt, poikani, tule jälleen entiseksi mieheksi, uljain koko seurassamme. Arvannethan että sinua kysytään ja että olemme monta kepposta tehneet viime aikoina. Ja jos hän saattaisi sinua — Liv — kun hän olisi luonasi päivät ja yöt". —
Oli ikäänkuin kipinä olisi Aslakia sytyttänyt. Hän kohotti päätänsä, silmänsä säkenöivät; mutta yht'äkkiä malttoi hän mieltänsä, riisti itsensä irti äidistään, huutaen hänelle:
"Vaikene! Vaikene, kuuletkos! Luulenpa ett'ei paholainenkaan, kun olisi helvetistä noussut, olin keksinyt pahempia sanoja". Hän löi lehmää ja astui nopeasti pois, mutta Guro seisoi vielä kauan puhumassa hänen jälkeensä. "Onnea kaupungin matkalle, poikani! Onnea! muista lupauksesi, Aslak Braaten!" huusi hän kävellen perästä, "vielä ei ole kukaas Rommanisael sanaansa syönyt, ja sen olen saarnaava sinulle kunnes maan mullassa makaat". Kun hän ei voinut enää nähdä Aslakia, palasi hän samaa tietä kuin oli tullut.
"Ho — hoo —", nauroi hän itsekseen, "jos hän voisi houkutella Liviä mukaansa, sepä sinulle maistaisi, Gunnar! Se sana hänessä kytee, sen huomasin. Tuo kipinä ei kauan ole leimahtamatta ilmituleen".
Oikeinko ennustit, vanha Guro?