KAHDEKSAS LUKU.
Raskaampaa matkaa kuin Torger nyt kulki, oli hän harvoin kulkenut. Asian laita oli semmoinen, että kun hän oli kotona pirtissänsä ja Karin seurassa, tunsi hän itsensä taas vapaaksi ja onnelliseksi. Karin vahva usko ja tyyni olento vahvisti häntä. Mutta kun hän jäi yksinään, tulivat papin sanat hänen perässänsä. Tuo hetki häissä oli ollut niin hirmuinen hetki, että sitä ei helposti voinut unohtaa. Torgerista tuntui kuin jotakin pahaa tulisi tapahtumaan tällä matkalla. Hän, jolla oli semmoinen kotona olon halu, ei nyt enään saisi siellä olla. Hänestä näytti aivan kuin hän nyt alkaisi pitkää ja raskasta elämätä. Tähän saakka oli ollut päivänpaistetta, onnea ja rauhaa. Tunturilla olivat ajatukset tunkeuneet väkisten hänen mieleensä, jonkatähden hän oli iloissaan kuin pääsi kotiinsa. Kun hän nyt viululaatikko selässä käveli kivikkoa pitkin, tuntui hänestä kuin kalliomöhkäleet olisivat nousseet sumun seasta pystyyn häntä vastaan, ja hänelle muistui mieleen Sylfest ja hänen sukunsa, jonka Herra hävitti maan päältä sentähden, että se oli tehnyt syntiä. Hän ennätti niin pitkälle kuin kuusikkoon. Siinä hän istuutui hirren päälle ja pyyhki hikeä otsastansa. Palaisiko hän kotiinsa takaisin alkaakseen uutta elämää ja raastaakseen käsillänsä, niinkuin kaikki muut? Mutta miten silloin kävisi Karille ja pikku pojalle? ne tarvitsevat ruokaa ja vaatteita, eikä hän ole semmoinen työmies, että ihmiset juuri paljon voisivat häntä käyttää. Ei, hänen kyllä vaan täytyi jatkaa viulun soittelemista, ja jos oli totta mitä Kari sanoi, että viulunsoitto oli hänen elämänkutsumuksensa, niin ei siitä voinut tulla synti. Siten hän istui mietiskellen itseksensä; ajatukset juoksivat samaa kiertokulkua. Sitte hän huokasi, nosti taas viululaatikon selkäänsä ja kävellä letusteli eteenpäin. Hän kulki tuon tuostakin sivu talon, missä hän ennen oli ollut tervetullut vieras. Nyt hän ei uskaltanut astua huoneesen pyytämään herakuppiakaan. Seutu oli nyt perkattu puhtaaksi kaikesta liasta, ja hän oli se likainen, joka vielä oli ulos la'astava. Senpätähden hän nyt olikin pakoretkellä.
Tämä synkkämielisyys vaivasi häntä, kunnes hän pääsi tuolle puolen tunturin naapuripitäjääsen. Siellä oli laajempi tila ja huokeampi hengittää, ihmiset olivat ystävällisempiä; nyt hänen täytyi koettaa mennä eteenpäin; hän ei enää voinut palata takaisin. Pian saatiin tietää Torger soittajan tulleen pitäjääsen, ja ihmiset kilvan kokivat saada hänet käsiinsä. Torger kuuli vanhan kai'un viulussansa; se ilo, minkä hän toi ympärilleen, vaikutti hänelle hyvää, ja hän ansaitsi rahaa. Oli kuin koti-olojen muistot nyt olisivat häntä kiihoittaneet panemaan kaiken voimansa soittoon; ihmiset saisivat silloin kuulla, että hän oli luotu juuri siihen eikä mihinkään muuhun.
Niin tapahtui muutamana päivänä että hänelle tuli sana kirjurilta, joka kutsui häntä luoksensa; siellä oli eräs vieras mies, joka tahtoi häntä puhutella. Viulu piti hänen ottaa mukaansa. Hän vietiin kirjurin vierashuoneesen, ja siinä istui tuo muukalainen puhellen naisten kanssa. Hän oli vahva- ja suora-vartaloinen mies, vilkkuvat silmät päässä ja hymy huulilla. Torgerin huoneesen tullessa hän hypähti seisalleen tuolilta. — No, — kas tuossa on mestari-soittaja, — nyt pitää sinun soittaa minulle, sillä minäkin olen soittoniekka! Torger katsahti häneen. Mikähän tuo lienee? Hän otti viulun kotelosta ja pyysi saadakseen jakkaran, sillä semmoisella hän oli tottunut istumaan. Ja nyt hän soitti ensimmäisen laulun. — Hyvä! hyvä! huusi vieras taputtaen käsiänsä. — Enemmän, enemmän. Ja Torger soitti "Pohjoisvuonolaisen".
— Oletko itse tehnyt tuon? kysyi vieras. Ei hän ollut sitä tehnyt.
— No, soitappas joku, jonka itse olet tehnyt, pyysi hän. Torger vähän ujosteli. — Saat kuulla "Koskenhaltijan", sanoi hän. Ja hän soittamaan "Koskenhaltijata". Mutta nytkös kädet tulivat liikkeesen! Hän ei voinut pysähtää; yksi laulu ja polska soljahti toiseensa ja viimein mennä viipotettiin "Karipolskaa" — jossa koski, vuori, joen pauhina, koto ja hän, joka oli soittanut hänet irti kirkonkellolla.
Vieras istui aivan kuin kiinninaulattuna. Viimeisen jousenvetämän kaikuessa hyppäsi hän ylös, kiiti Torgerin tykö ja puisti häntä molemmista olkapäistä. — Mutta onhan se verratonta! oletteko Te kuulleet semmoista ennen? ja hän kääntyi toisiin päin. — Se on tuota luontoperäistä, tuo ihmesävel, tuo kosken ja metsän pauhu ja kohina — minä en saa sitä koskaan, en koskaan, vaikka opettelisin sata vuotta. Kuinka vanha sinä olet?
— Kolmenkymmenen.
— Ja sinä olet itse opetellut soittamaan?
— Isäni minua opetti, ja hän oppi isältänsä; me olemme olleet soittajia niin kauvan kuin suku muistaa.
— Ei, mutta pitääkö sinun vaan kuleksia täällä maakylissä ja soittaa häissä ja kemuissa — sehän on aivan hullua. Sinun täytyy lähteä ulkomaille! — etkö koskaan ole sitä ajatellut?
— Enpä juuri voi sanoa sitä. Minä en usko voivani tulla kummemmaksi kuin olen.
— Ho hoo — kyllä voit tulla kummemmaksi! Tuokaa tänne viuluni. Nyt minä soitan. Ja hän sai viulun; Torger katsoa tuijotti sitä; semmoista viulua hän ei ennen ollut nähnyt. Se oli niin sievä, että kiilteli pitkän matkan päähän.
— Mikä mies sinä olet, jos uskallan kysyä? sanoi Torger.
— Nimeni on Ole Bull, oletko kuullut puhuttavan hänestä?
Torger katsoi häntä suurilla silmillä. — Ei, oletko sinä Ole, sinä?
Luulisinpa kait kuulleeni puhuttavan sinusta!
Ja Ole Bull soitti. Hän soitti "Pajallakäyntiä", ja hän liitti siihen lauluja ja kansansäveleitä, toisinaan itkeviä, toisinaan nauravia. Torgerin suu aukeni yhä enemmän, silmät tulivat yhä kiiltävämmiksi ja isommiksi, ja Ole Bullin vetäissä viimeistä jousenvetämää istui hän aivan kuin kivettyneenä katsoa tuijottaen häneen. Käsin hän piti viulunkaulasta kiinni, ja kyynel tuli vierien ja tipahti hänen syliinsä. Ole Bull rupesi soittamaan uutta nuottia. Se oli niin valittava, se oli hädässä olevan rukous, ja itku valui rukoukseen ja murhe suli säveliin. Kyyneleet vuotivat alas Torgerin poskilta: hän ajatteli itseänsä. Tuntui kuin jää hänen sydämensä ympärillä olisi sulanut, kuin kivi olisi vieritetty pois. Nyt älköön kukaan tulko sanomaan että sävelet ovat perkeleen laitoksia!
Silloin veti Ole Bull pitkän jousenvetämän — ja siihen soitto loppui.
— No, mitäs pidät minun soitostani? sanoi hän.
— En uskonut ihmisen voivan soittaa sillä lailla, vastasi Torger aivan kalpeana.
— Haluttaako sinua soittaa niin? tahdotko lähteä mukaani ulkomaille? kysyi Ole Bull. — Se tapahtuu viime tiukassa, vaan vielä se voipi onnistua.
Torger katsoi niin kummallisesti häneen ja sanoi sitte: — hm — sinä kait teet minusta pilkkaa vaan?
— En suinkaan; se on minun totinen tarkoitukseni, sanoi Ole Bull. — Ihan päivälleen viikon päästä lähden täältä. Silloin voit yhtyä minuun täällä, minä kustannan matkasi. — Hän on nero, sanoi hän samassa kuiskaten kirjurille, — olisi vahinko, jos hän jäisi tänne maatumaan. Jos norjalaisesta säveltaiteesta on tulossa jotakin, niin ovat juuri tuommoiset ne, joiden se on luotava.
Torgerista tuntui kuin hän olisi nostettu maasta kohoksi.
Tunturi vaipui alas, sumut halkesivat ja hän katseli laajaa päivän valaisemaa seutua. Sinne johti hänen elämänsä tie tästä lähtien. Hänen mieleensä johtui silloin yht'äkkiä Kari, koti, pieni Jon. Pilvi peitti auringon.
— Minulla on vaimo ja lapsi, sanoi hän tyynesti.
— Kyllä emme unhota niitä, sanoi Ole Bull, — Kun nyt lähdet minun mukaani kaupunkiin, niin saat yhdessä kanssani soittaa soittajaisissa, ja silloin sinä ansaitset sata taalaria illassa, sen sijaan kuin nyt saat kolme.
— Ethän vaan puhune totta, tiedän mä, sanoi Torger kiiltävin silmin. — Jumala sinua siunatkoon! Hän astui esiin ja suuteli Ole Bullin kättä.
— Ja nyt pannaan kaikki tyyni jotakin Torgerin viuluun — olkaa niin hyvä, kirjuri — ja te myös, sanoi hän naisväelle. He nauroivat ja tulivat tuomaan lanttiansa, ja Ole Bull pani sinisen setelin.[9] Torgerin silmiin nousi kyyneleet paljaasta ilosta; hän kävi jokaista kiittämässä. — Ja siis saan nyt heti mennä kotiin jäähyväisille.
— Niin, mene vaan, ja sitte kohtaat minua täällä päivälleen — päivälleen — muista se!
— Sen minä kyllä tulen muistamaan.
Niin kepeä jaloistaan Torger ei ollut ollut sen päivän perästä, jona hän lähti kotiin Karia kosimaan. Hän pikemmin juoksi kuin käveli. Hän jokelti ja lauleli kävellessään metsän läpi tunturille. Päästyään sen selänteelle, täytyi hänen vähän huo'ata. Hän istui sammaltuneelle kivelle ja otti esiin viulun. Hän soitti morsiusmarssia. Nuorta elämäntoveriaan soitti hän kirkolle. Vaan tuntuipa kuin säveleet eivät soisikaan siellä ylhäällä; hän katseli viuluaan ja lykkäsi uudestaan — ei. Sitte hän pani sen koteloon takaisin. — Se on paljasta poikanulikan soittoa kaikki tyyni. Nyt minä en koske viuluun, ennenkuin se ääntää niinkuin Ole Bullin viulu.
Hän tuli juosten Karin tykö, niin että tämä oikein hypähti seistessään puuropataa hämmentämässä.
— Nyt minä en enään kelpaa soittajaksi, Kari, sanoi hän viskaten viululaatikon vuoteelle; uh, minä olen kävellyt itseni oikein hikeen.
Kari näki hänen hymyilevät kasvonsa, hän ei voinut sovittaa niitä yhteen hänen sanainsa kanssa. — Mikä pappi on sinulle nyt saarnannut? lausui hän.
— Se oli Bull, nyt olen kuullut Ole Bullin soittavan, näetkös.
— Ethän vaan puhune totta?
— Ihan totta, ja sinä et koskaan ole kuullut semmoista! Eikös ollut aivan kuin linnut olisivat laulaneet, ja sitte tultiin majalle ja silloin oli vielä varhainen aamu, ja sitte laskettiin karja irti, ja selvään kuului karjankello, ja paimenpojat toitottivat torvea toisillensa, ja sitte tuli soittaja heiluttaen viuluansa ja soitti polskan, ja paimenpiiat tanssivat ja nauroivat, ja matkamies tulla rymysi matkalaukkuineen ja asettui takkavalkean ääreen, ja sitte hän lauloi ja kertoi heille kaikellaisia kertomuksia — totta tosiaan, sinä et elämässäsi ole kuullut semmoista. Ja hienot sävelet, ne olivat ihan kuin makeita, jotta niitä olisi voinut maistaa, ja vahvat olivat niin pyöreitä, että niitä olisi voinut vierittää pitkin lattiata.
— Mutta hän ei piisaa sinulle, Torger, kun sinä soitat
"Koskenhaltijata".
— Ohoi, onko se minkäänlaista se! Olisit vaan kuullut hänen soittavan. Minä olen ihan kuin pikku poika hänen rinnallansa. Nyt tuntuu minusta etten saa viulustani muuta kuin vinkunaa ja kitinää. Ja minä ymmärrän siitä viis. Minun lauluistani puuttui aina jotakin, jota en saanut viulusta irti niin, kuin olin sen ajatellut. Ja nyt minusta tuntuu siltä kuin en olisi saanut juuri mitään irti. Mutta hänpä sai irti, hän; hän ikäänkuin aukasi tien kaikelle sille raskaalle, mikä oli minussa, ja minä tulen sen oppimaan, minä myös.
— Minun mielestäni sinä, Torger, olet hyvä semmoisenasi.
— Ei, näetkös, minusta pitää tulla parempi, minusta pitää tulla niin hyvä, että itse pappi lähtee tanssimaan kuullessansa minun polskojani. Sillä tiedätkö mitä hän sanoi, Kari?
— No?
— Hän kysyi tahdonko matkustaa hänen kanssansa ulkomaille oppimaan; hän lupasi kustantaa koko matkan.
Kari kalpeni. — Sehän vaan ei liene mahdollista.
— On kyllä, siitä saat olla varma, siliä minä olen nero, jonka pitää päästä eteenpäin, sanoi hän, vaikka olen melkein liian vanha.
— Sen minä kyllä ennen tiesin, Torger, että sinussa on jotakin erinomaista.
— Täällä, näet, ei kelpaa olla, sillä täällä vaan on oman itsensä nojassa.
— Ja sinä suostuit tarjoomukseen?
— Minä sanoin ensin tahtovani puhutella sinua ja valmistautua matkaan.
Mitä sinä nyt ajattelet, Kari.
Kari ajatteli eteensä. Hän näki itsensä yksinänsä pitkinä talvi-iltoina; hän näki itsensä kärsivän ja ponnistelevan oman sekä poikansa elatuksen eteen.
— Tässä ei ole muuta kuin yksi asia ajateltavana, sanoi hän hiljaisesti. — Mene sinä Jumalan nimeen, minä kyllä pidän huolta itsestäni ja lapsikakarasta.
— En minä nyt kuitenkaan semmoisella mustalaisen tavalla pötki sinusta tieheni. Kas tässä aluksi. Hän pani pöydälle kaikki mitä oli ansainnut matkallansa. — Ja hän sanoi ottavansa minut mukaansa kaupunkiin, ja siellä minä ansaitsen sata taalaria illassa, sensijaan kuin nyt ansaitsen kolme, sanoi hän, ja ne minä lähetän sinulle kaikki tyyni.
Karin silmiin tuli kyyneleet. — Tämä on jo liian paljo. Jumala on hyvä meitä kohtaan ja nyt selkiää taivas sinullekin, Torger. Nyt kait et enään epäile olevasi luotu soittajaksi?
— En nyt epäile — ja minä tulen soittamaan ja minä tulen tekemään lauluja; niitä tuntui rupeavan tulemaan väkisten, kun kuulin hänen soittavan.
Hyvissä ajoin lähti Torger matkaan. Hänellä oli aika eväspussi selässä, paras nuttu päällä ja uudet saappaat jalassa. Torgerin mieli oli niin täynnä kaikkia niitä suuria, jotka häntä odottivat, että eronhetki ei kovin vaikuttanut häneen. Kari koki tukehuttaa itkuansa, vaan kun hän, seisoessaan kynnyksellä poika käsivarrella, näki miehensä reippaasti ja ilolla mielin kävelevän mäkiä alaspäin, niin hänen täytyi istua kynnykselle ja itkeä ääneensä. Sitte hän kiitti Jumalaa kaikesta ja rukoili onnea Torgerille.
Kaikki kävi hyvin, kunnes Torger pääsi tunturille. Silloin nousi niin sakea sumu, ettei hän nähnyt omaa kättänsä. Torger arveli kaikissa tapauksissa löytävänsä tien, mutta vaikka hän yhä käveli ja käveli, ei hän kuitenkaan tullut ihmis-asunnoille. Torger huomasi ettei ollut muuta varaa, kuin asettua yöksi tunturille ja kärsivällisesti odottaa, kunnes sumu haihtuisi. Hyvä eväspussi hänellä oli ja valkeata voi hän tehdä katajiin. Sitten hän istui ja odotti.
Aamupuoleen yöstä oli sumu yhtä sakea, ja Torger katseli kaikille puolin ympärilleen, huomatakseen missä oli. Nyt hänen täytyi lähteä matkaan, jos ei tahtonut myöhästyä. Hän käveli umpimähkään, kunnes peräti väsyi. Silloin sumu haihtui, ja hän huomasi missä oli. Hän oli kävellyt ympäri ja pohjoiseen päin, kun olisi pitänyt mennä etelään. Nyt hän olisi tullut sivulaaksoon, ja mahdoton oli ennättää ajoissa perille. Niinkuin henkensä edestä juoksi nyt Torger eteenpäin itku kurkussa ja viululaatikko selässä. Likamärkänä hiestä ja niin väsyneenä, että tuskin jaksoi seistä, tuli hän perille kirjurin taloon.
— Niin — nyt tulet liian myöhään. Bull lahti hyvän aikaa sitte; hän odotti sinua niin pitkään kuin voi.
Torger oli vaipua maahan. Mihin hän matkusti? ähkyi hän puoleksi ääneensä.
— Italiaan.
— Onko sinne pitkälti?
— Ensin mennään monen pitäjän läpi, sitte ison meren yli ja sen perästä monen vieraan maan halki.
Torgerin täytyi pidellä kiinni ovipielestä.
— Mutta tämä oli kai kuitenkin parasta Torger, sanoi kirjuri; ei ole kovin hyvä matkustaa vieraissa maissa, näetkös, ja sitä paitse sinä olet liian vanha ruvetaksesi käymään oppia nyt enään. Sinä et olisi kestänyt kaikkea sitä taistelua ja vaivaa, ja olisit tullut kovin paljon ikävöimään kotiisi.
— Niin kai taitaisin tehdä, kuiskasi Torger lumivalkeana.
— Mitä? pyörrytkö? huusi kirjuri kauhistuen.
— Minä juoksin liika kovasti, sanoi Torger. — Ei siitä mitään, kyllä pian toinnun. Niin, niin, jää hyvästi ja kiitoksia ilmoituksesta.
Torger astua hoiperteli ulos ovesta, kirjuri seisoi ikkunassa ja katsoi hänen peräänsä. — Voi mies parkaa! hän käy säälikseni! sanoi hän ja meni kirjoitushuoneesensa.
Torger kulki luhan sivu; sen ovi oli auki.
Hän astui sisään ja heittihen heiniin maata. Kuinka kauvan hän siinä makasi, sitä hän ei tiennyt. Hänen korvansa kumisivat, hänen silmiänsä huimasi, hän ei voinut itkeä — elämänonni, tulevaisuus, kaikki oli kadotettu, murskaksi mennyt. Päästyään omaan valtaansa hyppäsi hän ylös, otti viulun ja tahtoi lyödä sen seinää vasten. Hän oli jo nostanut sen lyödäksensä, vaan sitäpä hän ei ollut mies tekemään. Hän vaan viskasi sen kädestään, heittihen mahallensa ja peitti päänsä heiniin.