KOLMAS LUKU.
Pitkään aikaan paikkakunnassa ei puhuttu mistään muusta kuin tästä tapauksesta, niinkuin arvata saattaa. Moni oli joutunut vahinkoon pellon ja niityn suhteen, vaan se oli kaikki vähäpätöistä siihen verraten, mitä oli tapahtunut Isotalolla. Ja talonpojat muistelivat mitenkä sen suvun laita oli ollut vuosien kuluessa ja huomasivat sen tehneen vääryyttä vääryyden perästä.
Ainoa, joka oli päässyt häviöstä, oli Kari. Häneen oli juuri samana iltana, vähää ennen kuin Jon tuli, tullut niin kummallinen levottomuus. Hänestä tuntui että tätinsä varmaankin oli kipeänä, ja hän pyysi lupaa käydä hänen luonansa. Nyt oli hänelle laitettu sana.
Parast'aikaa kaivettiin vyöryä ja koetettiin saada ruumiit vedetyksi esiin. Melkein koko kylä oli läsnä hevosineen miehineen. Monta sanaa ei puhuttu sen työn aikana. Jos jotakin löydettiin, niin vaan viitattiin ja se vedettiin hiljaa esiin. Mutta vyöry makasi siinä isona ja täyteläisenä, ikäänkuin joku eriskummallinen vuorenpeikko, joka hautoo aarteitansa. Paljoa siitä ei löytynyt.
Isolla kivellä vyöryn keskellä istui nuori tyttö. Se oli Kari. Käsiään piti hän polvillansa ja katsoa tuijotti jotakin jalkainsa juuressa makaavaa esinettä. Se oli hänen äitinsä ruumis, joka oli kaivettu ylös. Hän makasi niin rauhallisena ikäänkuin olisi nukkunut; ei yhtään jäsentä hänen ruumiissaan ollut murtunut. Eikä hänellä liene ollut paljon sitä kauppaa vastaan, jonka nyt oli tehnyt.
Päivä paistoi niin lämpimästi ja suloisesti nuoren tytön päälle ja kosketteli hiljaa vaaleita kasvoja kiven päällä. Oli kuin armo rangaistuksen perästä. Kevään puroset alkoivat liristä, lumi suli, muutamat muuttolinnut olivat jo tulleet, uusi elämä kesineen lauluineen oli tulossa. Mutta Kari istui liikkumatta keskellä vyöryä.
Silloin tuli nuori mies joutuisasti kävellen vuorenpolkua myöten. Hänellä näytti olevan kiire, kun hän sauva kädessä astui Karia kohti. Hän hiljensi kulkuaan päästyänsä vyöryn ääreen, seisahtui ja katsoi kerran tyttöön päin; sitten hän veti saappaat jalastansa ja kulki varpaillaan kivien yli. Hän istuutui vähän matkaa tytöstä. — Istutko siinä yksin? sanoi hän.
Kari kääntyi. — Oletko tullut kotiin? sanoi hän vaan.
— Olen kyllä, vastasi Torger. Hän tahtoi sanoa enemmän, vaan ei voinut sitä tehdä.
— Minä muistelen isäsi sanoneen että viipyisit kauvemman aikaa poissa, sanoi Kari.
— Niin oli aiottukin, vastasi Torger, mutta sitten — — Tämä oli hirveä asia tämä, lisäsi hän.
Karin silmät kastuivat; hän pyyhkäsi niitä kädellänsä.
— Ja sinä, joka jäit niin yksinäsi, sanoi Torger. Voi sinua poloista! Hänen äänensä oli niin hellä ja hän katsoi niin lempeästi tyttöä tätä lausuessaan. Hänen kätensä hapuilivat Karin sormia.
— Mihin sinä nyt aiot mennä, Kari? kysyi Torger vielä.
— En tiedä.
— Menetkö tätisi luo?
— Minä en sitä tiedä. Siellä on jo kyllä monta ennestään. Minun kaiketi täytynee lähteä johonkin palvelemaan.
— Etkö voi tulla meille? Hyvä Kari, tule meille! Isä pitää niin paljon sinusta, ja niin tekevät kaikki muutkin.
— Jäätkö sinä kotiisi, kysyi hän.
— En tiedä, kyllä kait jään.
— Silloin minä en tahdo tulla teille.
Torger istui ihan hämillänsä. — Pelkäätkö minua, Kari? kysyi hän. Ja minä, joka toivon sinulle niin hyvää — minä, joka pidän sinusta niin paljon. Sinun tähtesi tulin minä nyt kotiin.
Kari ei vastannut.
— Niin, voipi näet olla monta kaunista tyttöä ulkopitäjissä, vaan ei ole yhtään, joka huolii soitostani niinkuin sinä. Sinä olet ymmärtänyt sitä jo ensi hetkestä saakka. Sinä voit tehdä minusta jotakin, sinä Kari, ja sitä ei yksikään noista toisista voi, ja minä olen niin lemmekkäällä luonnolla. Ja nyt on Herra mielestäni asettanut kaikki niin kummallisesti. Ethän toki hävenne soittajaparkaa, vai? Et suinkaan tahdo mennä talon ja rahan kanssa?
Kari katsoi alas äitinsä ruumiisen. — En suinkaan; niin kauvan kuin tämä makaa tässä ei talo minua viettele. Hän myi itsensä raha-äyreistä, ja se tapahtui kaikki vaan minun tähteni. Ja Kari tyrskähti itkemään.
Torger siirtyi lähemmäksi ja koetti lohduttaa häntä. — Tule nyt meille minun kanssani, Kari, sanoi hän, täällä sinä vaan saatat vanhat haavat vuotamaan.
Kari nousi seisalleen ja puisti mullan pois helmoistansa. — Ei, minä en voi erota hänestä, sanoi hän, viitaten äitiänsä; sitte istuutui hän taas.
— Tahdotko niin puhun isäni kanssa siitä, että voit olla meillä talvea? kysyi Torger hellästi. Älä pelkää, minä lähden pois. Ja kannetaanpas nyt äitisi ylös meille.
Jon seisoi portailla ja kummastui kovasti nähdessänsä Torgerin tulevan ponnistellen ihminen sylissä ja nuori tyttö tukena vieressänsä. Hän näki pian mitä se oli. Heidän päästyänsä likelle porttia otti hän lakin päästänsä ja laski heidät pihalle. Sitte otti hän Karia kädestä kiinni ja talutti hänet huoneesen.
Kun oli kaivettu koko viikko, löydettiin viimein Sylfestin ja hänen kolmen poikansa ruumiit. Mutta hänen raha-arkkuansa oli mahdoton löytää, vaikka olisi kuinka etsitty. — Onpa sääli tyttö parkaa, hänelle se nyt olisi ollut tarpeen, sanoivat ihmiset.
Samana päivänä pantiin kaikki viisi ruumista hautaan. Pappi puhui kirkkomaalla liikuttavia sanoja, eikä nähty monta silmää kuivana. Sinä päivänä oli monta, jotka hyvittelivät vanhan vääryyden ja antoivat velkamiehelle anteeksi hänen maksettavansa.
Mutta Jon sai niin asetetuksi, että Kari jäi hänelle kasvattitytöksi, ja niityn hän sai kasvatuspalkaksi. Torgerin täytyi luvata viettää sekin talvi muissa pitäjissä, mutta hän läksi keveällä mielin matkaan, sillä hän tiesi että saisi palata takaisin kotiin häitään viettämään ja loppumatonta onnea nauttimaan.