NELJÄS LUKU.
Tänäänpä oli vähän kaunis päivänpaiste! Ja tänäänpä oli vähän ääntä vanhan Jonin viulussa, kun hääväki parittain kulki alaspäin koivikon läpi! Ja pappi pääsi sinä päivänä kutsumasta Jumalan siunausta semmoiselle, joka nai vanhan veneen tai väkevän selän[3] tai muhkean talon, sillä eipä ollut vaikea nähdä niistä kahdesta nuoresta ihmisestä, jotka seisoivat alttarin edessä, että rakkaus sitoi heidät yhteen, eikä mikään muu. Ja illan tullen otti Torger itse viulun, eikä semmoista soittoa vielä ennen oltu kuultu. Hän soitti koko elämän-uljuutensa ja onnensa niihin säveliin. Se sävel se soi hänen viulustaan sinä aamuna, jona hän näki Karin vuorenhuipulla ja tunsi itsessään että hän se olikin hänen vastainen toverinsa; Torger risti sen Karinpolskaksi. Häät olivat pienet vaan hauskat. Siellä ei juotu eikä pauhattu, sillä semmoista ei Jon saattanut kärsiä, mutta tanssia sai nuoriso niin paljon kuin tahtoi. Seuraavana päivänä meni nuori parikunta uuteen kotiinsa, pieneen torppaan, jonka he olivat vuokranneet, ja joka ei ollut kaukana koskesta. Siellä oli Torgerista niin helppo hengittää, nythän voipi joka päivä käydä opissa koskenhaltijan luona, lisäsi hän pilaillen. Torppaan kuului pieni maatilkku, semmoinen, joka voi elättää pari lehmää ja antaa muutamia tynnyrejä potaatia.
Torgerista tuli nyt samanlainen kuin isänsä oli, hän ei koskaan pyrkinyt kotipitäjästä pois, vaan tahtoi kernaimmin olla kotona Karin luona. Sillä ei ollut ketään, joka olisi ymmärtänyt hänen soittoansa niinkuin hän, ja hänen kanssaan voi hän puhella tekemistänsä lauluista. Kari oli lukenut niin paljon ja oli niin kummallisen järkevä ja tiedokas, jotta voi kertoa hänelle niin paljon ja saada hänet ajattelemaan monenmoista, joka sitte tuli näkyviin niissä lauluissa, joita hän teki. Ja lisäksi oli Karilla se varma usko, että Torger oli maailman paras soittoniekka, ja sekös antoi Torgerille rohkeutta.
Pari vuotta elivät nyt nämä kaksi kuin linnut oksalla. Torger ei milloinkaan nauranut niin herttaisesti, kuin Karin ryhtyessä soittamaan. Hän oli näet päättänyt opetella soittamaan hänkin, ja siis oli Torgerin häntä opettaminen, mutta hänen sormensa olivat niin kankeat. Hänen täytyi pian siitä luopua, vaan oppi kumminkin sen verran, että tiesi näppimykset ja soitti joitakuita pieniä lauluja. Tätä tekivät nämä kaksi kahden kesken. Ei kukaan pitäjäläinen sitä tiennyt, ja se tapahtuikin vain melkein ilman aikojaan.
Jok'ainoa pyhä-ilta kesällä kokoutui nuoriso leikkikentälle, ja silloin istui Torger hakkuupölkyn päällä soitellen heille. Nuoriso tanssi ja vanhemmat katsoivat päältä ja puhelivat; silloin sai Torger usein niin paljon soitostansa, jotta sillä voi elää puolen viikkoa. Ja pappi ja papin rouva tulivat välistä muiden joukkoon, ja pappi ylisteli soittoa ja kutsui Karia vihdoinkin tulemaan pappilaan lainaamaan kirjoja niinkuin ennen. Niin, kaikki ihmiset olivat niin erinomaisen hyviä heitä kohtaan! Tämä seutu oli semmoista vanhan-aikuista, uskomielistä seutua, jossa iloittiin soitolle ja tanssille, ja jossa ihmiset kernaasti auttoivat toisiaan, missä se oli tarpeen. Ja Torgerista olivat he ikäänkuin vähän ylpeät, ja heistä oli erittäin hyvä että jaksoivat elättää soittoniekan, joten hän pääsi kuleksimasta pitkin ulkopitäjiä. Ja niin sai hän tuon tuostakin antimia, milloin vasikanpaistin, milloin muutaman voinaulan tai tuopin maitoa. Torger oli aina niin iloinen ja herttainen, että kaikkien teki mieli auttaa häntä. Siitä seurasi että Torger pani rahaa kokoon ensimmäisinä vuosina. Kari oli vankka taloa hoitamaan ja ansaitsi myöskin olemalla palkan edestä apuna leipomassa ja huoneita pestessä juhlapäiviksi. Kukat tuon pienen pirtin lasiruudun takana viihtyivät hyvin, ja jos tulit sen sisään jonakin pyhä-aamuna, kun Torger otti viulun seinältä ja soitti virren ja Kari juhlavaatteissa istuin veisaamassa, niin tunsit kai siellä olevan hyvä olla.
Ensimmäinen suru, joka heitä kohtasi, oli se, että heiltä kuoli pieni vuoden vanha tyttö. Torgeria oli mahdoton saada lohdutetuksi eikä hänessä ollut miestä koskemaan viuluun moneen päivään. Kari kärsi tyynemmästi, ja hänen täytyi lohdutella miestänsä. Mutta pari vuotta sen perästä istui Kari punaposkinen pullukka poika sylissä, ja hänelle pantiin nimeksi Jon. Hädin tuskin sai iso-isä nähdä hänet, sillä vanha Jon oli kovasti sairastunut. Vaarallinen tauti kulki pitäjässä, ja Jon meni sen mukana. Torger ja Kari olivat hänen luonansa pikku pojan kanssa, ja vanha Jon kuoli iloisena ja tyytyväisenä. Hänen vaimoonsa, joka uskollisesti oli hoitanut häntä viimeiseen asti, tarttui tauti, ja kuukauden kuluttua seurasi hän miestänsä. Viimeinen, mitä hän pyysi Karin tekemään, oli se, että hän säästäisi äyriä ja keräisi kokoon hyvinä päivinä, kun perhe vielä oli niin harvalukuinen. Ja jos hän vielä voisi saada Torgerin aikanaan ryhtymään johonkin hyödylliseen toimeen, niin olisi hyvä. Mutta Kari arveli sopivammaksi antaa äyrit niille, jotka niitä tarvitsivat, ja Herra kyllä auttaisi heitä edeskinpäin, niinkuin hän oli tehnyt tähänkin saakka. Ja Jumala oli tehnyt Torgerista soittoniekan ja sinä tulisi hän olemaan. Silloin huokasi vanha vaimo puistaen päätänsä. Kari kertoi sitte tämän Torgerille, joka ei osannut muuta kuin hymyillen lausua: niin, äiti vanha oli itsensä kaltainen loppuun asti.
Torgerin vanhin veli sai nyt talon. Hän oli kauan harjoittanut lampaankauppaa, eikä sen lopettaminen onnistunut hänelle oikein hyvästi. Mutta Torger istui iloisena ja onnellisena pirtissänsä ja nauroi joka kerta kun Jon hypähti äitinsä helmassa, isän viulua soittaessa. — Hänessä on soittoniekan ainetta, ajattelen minä, sanoi Torger.
Niin kului muutamia vuosia umpeen. Kari piti huolta tuosta vähäisestä maanviljelyksestä Torgerin poissa ollessa, ja hän teki sitä hyvästi, hän ei peljännyt ryhtyä käsiksi kaikkiin, mikä tarpeen oli. Ei kukaan köyhä lähtenyt apua saamatta heidän ovensuustaan, sillä niin tahtoi Torger. Kun muut olivat hyviä heitä kohtaan, niin oli heidän tehtävä samoin taas toisille.
Muutamana iltana Torgerin kotiin tullessa oli Kari tavallista äänettömämpi. — Onko mitään tapahtunut, Kari? kysyi hän.
— Eipä vain, ei muuta kuin että veljesi on käynyt täällä ja valittanut hätäänsä. Hän on ollut huoleton kaupassa, menettänyt suuret rahat ja nyt pitäisi hänen lyödä pöytään 30 taalaria[4] viikon kuluessa, muuten otetaan talo pantiksi.
— Ethän toki vain puhune totta, huudahti Torger. Ottaa talo pantiksi.
Mitä hän nyt aikoo tehdä?
— Niin, sepä se on, jota hän ei tiedä.
— Minun täytyy auttaa häntä, Kari.
— Niin, me kaiketi olisimme läheisimmät sitä tekemään.
— Se on itsestään selvä, meidän täytyy häntä auttaa. Meillä on 50 taalaria säästöpankin kirjassa seisovaa, ai kuinka?
— Niin on.
— Jospa antaisimme ne hänelle! Minä en niitä tarvitse ja —
— Niin, minä olen ajatellut samaa, keskeytti häntä Kari.
— Niin, tehdään se, huudahti Torger iloisesti. Mene nyt nimismiehen luokse, Kari, ja ota ne ulos, vaan älä puhu siitä kellekkään, ja sitte menet veljeni luokse niitä viemään.
— Mutta sinähän olet lähin siihen, sinä joka olet hänen veljensä.
— Voipihan niin olla, mutta — onpa kuin vähän ujostelisin. Emmekö voisi kirjoittaa: hyvin kunnioitetulle torppari Olli Jansonille meidän kotitalon lunastimeksi.
— Niin saisi hän kuitenkin sen tietää.
— Se on tosi — ei, sinä voit mennä, sinä Kari, sinä osaat toimittaa tämän asian niin hyvin, sinä.
— Ja annanko hänelle kaikki rahat?
— Niin, luulenpa melkein niin, sillä silloin on hänellä myös jotakin, jolla voi liikkua.
Kari meni, ja veli sai kaikki mitä Torgerilla oli.