KAHDEKSAS LUKU.
Kolmekymmentä vuotta oli kulunut. Paljonhan voi tapahtua kolmenkymmenen vuoden kuluessa. Huoneita voi tulla rakennetuksi ja kaatua jälleen, sukuja voi kuolla ja sukuja syntyä, pian unhottuneita, pian hävinneitä. Kova sydän voi leppyä, hellä sydän paatua; mutta eteenpäin mennään kuin aallot tuulessa; ne kasvavat, nousevat ja heitetään rantaa vasten; mutta uusia tulee tulemistaan, samoja jälkiä seuraten, ja pyyhkivät pois muistot edellisistä.
Skjöltessä on paljon muuttunut. Suru on talossa käynyt, mutta Marit seisoo siinä vielä suorana, kuin honka, josta oksat on karsittu, jonka latva tuulessa heiluu, mutta vielä paljaanakin, myrskyn rääkkäämänä nousee taivasta kohti, ikäänkuin sanoen: "ei se auta!" Tore ja hänen äitinsä lepäävät maan povessa. Oli surun päivä paikkakunnalle, se päivä, jona Tore kannettiin pois; sillä hän oli ollut rakastettu ja kunnioitettu mies; mutta Marit'in silmä ei kastunut. Hän oli ostanut kalliin ruumiinarkun ja pitänyt suurenmoiset hautajaiset; mutta siinä kaikki. Ei kukaan voinut havaita mitään muutosta hänen kasvoissansa miehen kuoltua.
Näin kului taas muutamia vuosia; pellot ja niityt kasvaa rehoittivat kuin entisinä aikoina ja kaikki kävi samassa järjestyksessä; silloin makasi yht'äkkiä Marit'in vanhin poika paarilla. Hän oli pudonnut alas vuorenloukkoon eräänä iltana, kun kävi lampaita hakemassa, ja paksu sumu äkki-arvaamatta peitti vuoren. Marit rakasti tätä poikaansa enemmän kuin muita lapsiansa. Hän oli vanhin, hänelle oli talo perinnöksi joutuva, hän oli pitävä Marit'in nimeä ja neuvoja kunniassa ja tekevä Skjölten nimen mainioksi lähellä ja kaukana. Sentähden Marit olikin häntä kasvattanut samalla rakkaudella, kuin peto poikiansa. Hän oli antanut pojan imeä sitä mielikarvautta ja ihmis-vihaa, jota Marit'in omassa povessa kätkyi. Hän oli valvonut ja huolta pitänyt, ett'ei mikään käsi saisi repiä ylös niitä siemeniä, jotka hän oli istuttanut; hän oli pitänyt tuota poikaa niin paljon erillänsä kuin mahdollista muista talonpoikais-lapsista. Hänestä olikin tullut kaunis ja pulskea mies, kova ja raivoisa luonteeltaan, joka tahtoi mitä tahtoi, eikä taipunut kenenkään muun tahdon mukaan. Nyt tämä poika makasi kalman kalpeana ja muserrettuna vuoteella. Ensi kerran naapurit näkivät Marit'in itkevän, itkevän katkerasti. Hän oli epätoivoissaan, hän sulkeutui huoneesensa kahdeksi päiväksi eikä tahtonut tietää ruoasta eikä juomasta, eikä kukaan päässyt hänen luoksensa. Pappi tuli kartanoon ja tahtoi häntä puhutella; sillä häntä oli lähetetty hakemaan kun ei muuta neuvoa tiedetty. Kun kolkutettiin ovea ja sanottiin että pappi oli siellä, nosti Marit salvan oven edestä ja astui ulos. Hän oli kalpea, mutta kasvonsa olivat tyynet, kuin ennenkin. Hän kysyi lyhyesti mitä pappi tahtoi. Pappi arveli että tähän aikaan saattoi olla paljon, joka rasitti emännän sydäntä ja jota hän halusi tunnustaa Jumalallensa. "Ei minun tietääkseni", vastasi Marit kylmästi; "jos niin tapahtuu kerran, niin minä kyllä lähetän pappia hakemaan, ett'ei hänen tarvitse turhaa vaivaa nähdä".
Pappi sai lähteä kotia taas, eikä kukaan siitä hetkestä olisi voinut huomata että Marit suri.
Hän vaatetti itse poikansa ruumiin ja toimitti maahanpaniaiset niin kuin se olisi ollut hänen jokapäiväistä työtänsä. Nöyränä hän ei taistelusta tullut. Hän oli melkein käynyt ankarammaksi ja astui vielä ylpeämmin kuin ennen kirkon permantoa myöten sunnuntaisin mustassa huivissaan. Hänellä oli vain yksi poika jälellä ja tämä oli Vigleif; mutta hän saikin nyt kaiken hänen rakkautensa. Pienenä poikana oli hän enimmiten jätetty itseksensä ja saanut päiväkaudet juosta ulkona leikkimässä; sillä äitillä oli tarpeeksi vanhimmassa pojassaan ja isällä oli niin paljon tointa ja huolta kartanon hoidossa, joka eneni enenemistään, että hänellä oli varsin vähän aikaa kasvattaa poikaansa, niinkuin hänen olisi pitänyt. Vigleif sai istua Gunhild'in kamarissa ja oppia kuinka voisi omenia varastaa tuomarin puutarhasta ja ajaa lampaat naapurin niitulle. Gunhild oli myös ollut avullisena kun hän laittoi linnunpelättimen, joka oli vaatetettu tuomarin rouvan näköiseksi, ja toimittanut että se tuli niin pystytetyksi, että se nähtiin tuomarin ikkunoista. Marit huomasi sen, mutta hymyili vaan salaisesti, eikä ollut siitä tietävinänsä. Vigleif oli myös osallisena kaikissa koirankureissa siinä seudussa, ja valituksia kuului ehtimiseen; milloin oli hän kivittänyt lehmiä, milloin vetänyt aidan keskelle tietä, jota ihmisten oli ajaminen, milloin haukkunut vanhaa akka parkaa ja raakoja sanoja puhunut. Tore, isä, huolistui tästä ja torui poikaa. Saatuansa tiedon siitä, sanoi Marit Torelle: "Miksi torut poikaa? Eivätkö ihmiset voi pitää huolta lehmistänsä ja lampaistansa?" Tore oli silloin kääntynyt selin häneen ja virkannut: "Pelkäänpä että sinä pilaat poikaani". — "Kun hänen ei vaan tarvitsisi hävetä isäänsä enemmän kuin äitiänsä", oli Marit vastannut, ja Vigleif, poikanulikan tavalla, ilvehtinyt sormellaan isänsä jälkeen, sekä hiipinyt Gunhild'in luo, jossa aina tiesi puolustusta saavansa. Gunhild lohdutti häntä silloin, sanoen ett'ei hänen tarvinnut siitä huolia, koska hän nyt yhtä kaikki oli rikkaan miehen poika ja sai tehdä mitä tahtoi suureksi tultuaan. Kun hän tuli vähän vanhemmaksi, kertoi Gunhild hänelle äidistä, kuinka Anders Bjaaland oli häntä pettänyt ja kuinka hän oli paennut tuomarin talosta. Vigleif kuunteli tätä uteliaana, vaan ei uskaltanut kysellä äidiltä, sillä hän, niinkuin muutkin, häntä pelkäsi; mutta siitä päivästä asti katseli hän äitiä toisilla silmillä kuin ennen. Kun Vigleif tuli täysikasvuiseksi oli hän kaikissa paikoissa, missä tanssittiin ja iloittiin, yhtyi seudun yö-kosijoihin ja peloitti tyttöjä miltei kuoliaaksi kesällä, kun olivat paimen-majoissa karjan kanssa; silloin Vigleif huusi ja melusi melkein joka yö heidän oviensa ulkopuolella. Välistä hän haukkui kuin koira, välistä taas ammui kuin lehmä suden lähestyessä, välistä määkkyi niinkuin kaikki vuohet ja lampaat olisivat irroillansa. Muutamia tyttöjä tämä huvitti; mutta toiset menivät piiloon ja antoivat hänen kolkuttaa ja hakata majan ovelle siksi että väsyi.
Veljen kuoltua antoi Marit tämän pojan periä kaiken sen rakkauden, jolla oli toista poikaa rakastanut. Hän kutsui pojan luoksensa ja pyysi häntä käyttämään itseänsä siivommin ja arvokkaammin. Hänen tuli muistaa että oli rikkaan ja kunnioitetun miehen poika, sekä ett'ei hänen sopinut olla kaikenlaisten ihmisten toverina eikä matkia tuommoisia mieronkulkijoita, jotka seudussa kuljeskelivat. Jos kuitenkin tapahtuisi, että joku loukkaisi häntä tai hänen nimeänsä, niin hänen piti suulla tai kädellä näyttää, mistä tuo tullut oli. Vigleif'in mielestä äiti olikin oikeassa, varsinkin kun näki hänen tulevan niin ruhtinaallisella käytöksellä huoneesen. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty, että hänen piti hillitä hurjaa huikentelevaa mieltänsä, eikä Marit'in varoitukset jättäneet muita jälkiä kuin että Vigleif nähtiin vielä useammissa kahakoissa, kuin ennen; nyt hän tahtoi näyttää mistä oli tullut ja että hän oli mies kunniaansa puolustamaan.
Marit'illa ei ollut ainoastaan tämä poika. Hänellä oli vielä kolme tytärtäkin. Nuorimmat olivat äidin näköiset, mutta vanhin oli sekä isän kaltainen että hänen näköisensä. Hän oli toisia tyttäriä vaaleanvärisempi, hänellä oli suuret hellänsiniset silmät ja hän näytti niin viattomalle ja uskolliselle. Eli oli hänen nimensä, niinkuin Toren äidinkin. Eli oli Toren sydänkäpy. Torella ei ollut iloisempaa hetkeä, kuin istuessansa pikku Eli sylissä leikkien hänen hiuksillansa ja kuunnellen hänen hohottavaa nauruansa, joka kerta kun sai vetää Toren parrasta ja tämä oli huutavinansa. Hän rakastikin isää yli kaiken. Kun vanha Gunhild tahtoi ottaa häntä, kiljasi hän täyttä kurkkua, ja äitiä hän pelkäsi melkein yhtä paljon. Mutta kun hän isänsä taluttamana hyppeli, niin pieni suu kävi kuin pippurimylly. Hän sai myöskin aina istua kuormalla kun isä ajoi heiniä latoon, tai apilakorissa kun isä lähti viemään kermaa ja maitoa papille ja tuomarille. Tore käveli silloin hevosen rinnalla ja jutteli iloisesti lapsensa kanssa. Vanhemmaksi tultuansa kääntyi hän aina isän puoleen kun tarvitsi neuvoja toisessa tai toisessa asiassa. Isä puhui enemmiten Elin kanssa sekä sisällä että ulkona, vaan useammin ulkona. Hän tiesi myös että isä luotti häneen täydellisesti; sillä jos hänellä oli asia toimitettavana, jota hän ei voinut uskoa rengille, niin Eli aina sai sitä toimittaa. Sentähden tapahtuikin niin ett'ei Marit koskaan saanut yhtä suurta valtaa Elin kuin hänen siskojensa yli. Marit tunsi sen ja melkein vihasi tytärtä siitä syystä. "Tässä lapsessa on laimeata verta", sanoi hän usein. Kerran oli hän myös sanonut Torelle, kun tämä, tultuansa sisään, kohta kysyi Eliä: "Eikö sulla olekaan kuin yksi lapsi, Tore?" "Ei ole, kun sinä otat minulta ne neljä", oli Tore silloin vastannut. Marit oli purrut huultansa eikä sanonut mitään, sillä, hän tiesi että se oli liian todenperäistä. Marit oli ylpeä lapsistansa, ja ne olivatkin vahvoja ja kauniita katsella. Kun hän sunnuntaina tuli kirkkomäelle molempien tytärten ja poikien kanssa (Tore kävi aina vähän jälessä Elin kanssa), niin hän tiesi että ihmiset häntä katselivat ja kadehtivat. Hänen nuoremmat tyttärensä eivät olleet rakastetut, sillä tunnettu asia oli että ne olivat äitinsä kaltaiset ja yhtä ylpeät, kuin hän. Siltä näyttikin kuin kävivät tuossa eivätkä tervehtineet oikealle eikä vasemmalle. Mutta Eli ja hänen isänsä saivat vastaan-ottaa monta tervehdystä ja paljon hymyjä; he puhuttelivatkin rikkaita sekä köyhiä, sekä ennen että jälkeen jumalanpalvelusta, sill'aikaa kuin Marit seuransa kanssa seisoi tiellä odottamassa. Tore sai silloin aina terävän sanan vaimoltansa, vaan hän ei ollut siitä millänsäkään.
Marit tuli kirkkoon säännöllisesti joka sunnuntaina. Hän oli vuokrannut penkin yksinomaisesti itseänsä ja perhettänsä varten, aivan likellä tuomarin penkkiä, jotta istui etevimpien parissa. Tämä ei ollut Toren mieleen, hän istuikin permannolla muiden kanssa. "Penkissä ei ole tilaa", sanoi hän.
Marit kävi myös ripillä kerran vuodessa. Se tapahtui määräaikana, kuin kellon mukaan, olihan se tehtävä; mutta samalla katsannolla notkisti hän polvea alttarin edessä, kuin jos olisi ollut kotona huoneessansa.
Tore oli monta kertaa koettanut puhua hänen kanssansa näistä pyhistä asioista, ennenkuin ripille menivät, mutta Marit oli vastannut lyhyesti, että hän osasi katkismuksensa yhtä hyvin kuin Tore. "Niin, niin", sanoi Tore, "arvelinpa vaan ett'ei haittaisi muistaa, että ollaan syntisiä, ja rukoilla suurempaa nöyryyttä; meillä on paljon, josta meidän tulee vastata". — "Niin vastatkoon sitten jokainen puolestansa", vastasi Marit. — "Hyvä olisi jos voisimme", sanoi Tore, ja siihen keskustelu päättyi.
Ylimalkain ei Marit'illa ollut paljon tekemistä kirkon kanssa. Hän oli vienyt lapsensa kasteelle, mutta aina arkipäivinä. Pappi oli käskenyt hänen tehdä sitä sunnuntaina, kun seurakunta oli ko'ossa, ja oli kysynyt miksi hän aina tahtoi toisella tavalla, kuin muut. "Voitko näyttää minulle missä on kirjoitettu, että se on sunnuntaina tehtävä?" kysyi Marit; "kun maksan lapseni edestä, enkö silloin saa niitä kastetuksi koska tahdon?"
Pappi tiesi ett'ei auttanut vastustaa häntä. Hän oli useita kertoja koettanut totisesti puhua hänen kanssansa, saadaksensa hänen kovan sydämensä heltymään, vaan aina turhaan, ja nyt hän odotti kärsivällisesti sitä aikaa, jolloin Herra Jumala itse sen tekisi.
Kun nuorimmat tyttäret olivat täysikasvuisiksi tulleet, rupesi Marit miettimään hyvää naimiskauppaa heille. Kosijoita tulikin useita, sillä tunnettu oli, että tytöt olivat rikkaat; vaan enin osa sai rukkaset, sillä Marit ei ottanut ketä hyvänänsä vävykseen, ja tyttäret olivat kasvatetut hänen mielensä mukaan, eivätkä tahtoneet semmoisia, jotka eivät varakkaita olleet. Viimein valitsivat he kaksi rikasta talonpoikaa. Tore ei sitä vastustanut, heissä ei ollut mitään moittimista, vaikka olivat vähän vanhanpuoliset. Jos tytöt tahtoivat heille mennä, niin oli se heidän oma asiansa. Ainoa paha, mitä heistä sanottiin, oli se, että olivat hieman saitureita. Marit oli varsin ylpeä kun sai pitää kahdet häät yht'aikaa ja varakkaiden miesten kanssa vielä lisäksi. Marit odottikin suurta iloa siitä vanhoilla päivillänsä, vaan ei aikaakaan niin hän jo huomasi että oli erehtynyt. Tytärten aviomiehet olivat kirreitä näreitä jöröjä, jotka eivät huolineet muusta, kuin rahojen kokoilemisesta; vaimot huomasivat pian ett'ei ollut yhtä helppo olla, kuin kotona, jossa saivat kaikki, mitä sormillaan osoittivat. Töin tuskin saivat ostaa mitä tarvitsivat ja saivat sitten miehiltänsä kovia sanoja ja pahempaakin siitä, ett'eivät olleet tarpeeksi säästäväisiä. Rahat olivat heidät yhteen solminneet, ja nyt saivat havaita ett'ei se solmu kestänyt. Ei ollut vuottakaan kulunut kun mielissään rupesivat kiroilemaan äitiä siitä, että hän oli heidät houkutellut tähän avioliittoon. Marit sai kokea että ne, joita hän lapsuudesta asti oli suurimmalla hellyydellä ja rakkaudella kasvattanut, kiittämättömyydellä häntä palkitsivat. Kun hän tuli heidän kotihinsa, tuskin pyysivät häntä istumaan; kun hän kysyi kuinka heidän oli, vastasivat he niin katkerasti ja kylmästi että hänen täytyi vai'eta; kun kohtasivat häntä ulkona, melkein eivät olleet häntä tuntevinansa. Skjölteen eivät koskaan tulleet; olivat liian ylpeitä pyytääksensä apua ja neuvoa äidiltänsä. Hyvä oli ett'ei Tore, heidän isänsä, huomannut kuinka onnettomuus ja katkeruus päivä päivältä lisäsi ryppyjä hänen tyttäriensä kasvoihin; sillä ennen kuin vuosi oli kulunut heidän häittensä jälkeen makasi hän maan povessa. Marit sitä näki; vaan ei yksikään sielu saanut aavistaa mitä hänen sydämessänsä liikkui. Hän ehkä näytti vähän vanhemmalta kuin ennen ja astui raskaammin varsinkin vanhimman poikansa kuoltua. Vaan hänen kasvonsa olivat tyynet ja vartalonsa oli rotevampi kuin 50 vuoden vaimolta sopii odottaa. Kaksi lasta oli hänellä vielä luonansa, Eli ja Vigleif.
Eli ei ollut siihen aikaan ollut kotona. Vietettyään sisartensa häitä oli hän kohta lähtenyt erään sukulaisen luo naapuriseurakuntaan. Toren veli oli nimittäin tullut leskeksi ja oli silloin kirjoittanut Torelle ja kysynyt voisiko hän lähettää tyttäristään yhden hänen luo vastaiseksi taloutta holhoimaan ja hoitamaan. Tore suostui kohta, mutta kun ne kaksi, joiden oli naimisiin meneminen, eivät voineet tulla kysymykseen, niin lähtö tuli Elin osaksi. Ehkä Tore myös ajatteli, että oli hyvä jos Eli voi tulla pois äidin luota nyt, kun hän muuten saisi olla yksin hänen kanssansa koko päivän; vaan tätä hän ei kuitenkaan lausunut. Marit alussa pani vähän vastaan, mutta kun hän ei koskaan ollut erittäin rakastanut Eliä ja molemmat pojat olivat kotona, suostui hän viimein. Eli lähti siis ja oli setänsä luona.
Sitten tapahtui että Tore, hänen isänsä sairastui. Huomattuansa että tauti oli päättyvä kuolemalla, lähetti hän kohta sanan mutta tämä joutui liian myöhään. Tore oli jo kuollut. Viimeisenä iltana oli hän kutsunut Marit'in luoksensa ja sanonut hänelle: "Tällä kertaa tämä on kuolemaksi, Marit, ja kuolema voi tulla ennenkuin tiedämmekään. Sentähden tahdon nyt kiittää sinua, niin kauan kuin voin, siitä ajasta, jona olemme yhdessä eläneet, enkä voi muuta sanoa, kuin että olet ollut kelpo vaimo. Kaikki olet hyvin järjestänyt ja olet parahimmalla tavalla taloani hallinnut, — niin, sen olet! — ja vaikka on muutamia pieniä seikkoja, joita olisin suonut toisellaiseksi, niin niitä ei maksa vaivaa tuoda esiin kuolinvuoteella, ja niihin olen kenties ollut yhtä paljon syypää kuin sinä".
Tore vaikeni hetkeksi; hän makasi liikkumatta ja mietti jotain, sitten sanoi hän: "Ja minulla olisi vielä pyyntö sinulle, Marit". Marit kohotti päätänsä ja katseli häntä. "Ja se olisi", jatkoi Tore, "että olisit oikein hyvä Eliä kohtaan". — "Enkö siis ole ollut hyvä?" kysyi Marit. — "Kyllä, en tahdo muuta sanoa, mutta sinä olet vähän kovaluontoinen ja Eli on hellä ja arkatuntoinen; kaikilla ei ole sama luonto, näetkös". Marit ei vastannut, ja Tore tavotteli peitettä sormillansa. "Niin, jotain sanomista minulla vielä olisi ennenkuin lähden pois maailmasta", sanoi hän, "nimittäin että sinun pitäisi olla nöyrempi mielessäsi. Sinä ajattelet liiaksi tätä maailmaa, Marit, rikkautta ja kunniaa, mutta sinun pitäisi enemmän ajatella Jumalaa ja hänen valtakuntaansa. Niin, minä totisesti pyydän sinua muistamaan sitä, Marit. Tiedän että olet saanut kärsiä enemmän, kuin moni muu, enkä tahdo lisätä kiviä kuormaasi, mutta pitäähän kerta unohtaa —"
"Niin, pitäähän kerta unohtaa", vastasi Marit ja tuijoitti etehensä.
"En voi toivoa parempaa sulle, kuin että saat rauhassa kuolla", sanoi
Tore, "yhtä hyvässä rauhassa, kuin itse toivon saavani kuolla".
Paljon muuta ei puhuttu heidän keskenänsä. Tore oli pannut kätensä ristiin, ja Marit istui uskollisesti hänen vuoteensa vieressä häntä hoitamassa. Kerran sanoi Tore: "Jos Eli nyt olisi ollut täällä, niin olisi hän lukenut virren minulle".
"Enkö minä voi sitä tehdä?" kysyi Marit.
"Oi ei, minä taidan ulkoakin, eikä se siis ole tarpeellista, mutta sano terveisiä minulta Elille". Enempää Tore ei lausunut.
Kun Eli tuli kotia ja tapasi isänsä kuolleena, oli hän vallan lohduttamatoin. Monta viikkoa isän hautajaisten perästä olivat hänen silmänsä itkettyneet, eikä hän voinut mitään tehdä. Marit ei ollut tästä hyvillään.
"Hyvänen aika, kuinka sinä silmiäs kastelet", sanoi hän, "on kuin olisit ilman sekä äitiä että siskoja".
Eli oli ääneti, vaan siitä hetkestä oli hänen ja äidin väli vielä kylmempi. Hän oli tottelevainen ja teki mitä äiti pyysi ilman nurjamielisyyttä, mutta hän ei koskaan puhunut äidin kanssa. Oli oikein vilu Elin mielestä äidin läheisyydessä. Ja kuitenkin näytti hän onnelliselta näinä kahtena pitkänä vuotena, siitä kun kotia oli tullut. Illoin rukin ääressä hyräili hän iloisesti, niin pian kuin oli yksinänsä, ja, jos äiti oli sisällä, näkyi Elin kasvoista että hän sittenkin mielessänsä hyräili. Aina oli hänellä ystävällinen hymy huulillansa kun joku häntä puhutteli. Marit tarkasti häntä usein kun hän istui näin uneksuen ja leikkien ajatustensa kanssa. Monta kertaa oli hän kysynyt mitä Eli ajatteli, mutta sai aina saman vastauksen: "voihan olla monta asiaa". Usein tuli myös matkustavaisia kyökkiin puhumaan Elin kanssa ja äidin kysyessä mitä he tahtoivat, vastasi Eli vaan että toivat terveisiä ystäviltä naapuri-seurakunnasta. "Sepä palava ystävyys, joka lähettää terveisiä joka viikko", sanoi Marit. Eli punastui ja meni, mutta Marit päätti olla jättämättä asiaa siksi kuin saisi selville mitä se oikeastaan tiesi. Eli parka luuli kätkevänsä salaisuutensa niin hyvin, eikä tiennytkään ennenkuin Marit eräänä iltana hämmästytti häntä kun hän seisoi puhumassa erään miehen kanssa metsän reunalla. Eli tuskin uskalsi sisään mennä sinä iltana, niin peloissansa oli hän. Hän hiipi hiljaa tupaan ja koetti pienentää itseänsä niin paljon, kuin mahdollista, ett'ei kukaan häntä huomaisi; mutta äidin silmäys kohtasi häntä, ja se silmäys puhui selvästi. Ilta kului, Marit ei sanonut mitään, eikä ollut millänsäkään, mutta kun Vigleif oli pannut maata kutsui hän Elin luoksensa.
"Kuka se oli, jonka kanssa puhuit tänään?" kysyi hän.
"Se oli — — tuttava —"
"Tuttava taikka ei, minä kysyn hänen nimeänsä. Se ei arvattavasti ole niin hieno että pahenisi siitä kun täällä mainitaan".
"Se oli — se oli Anders Bjaaland'in poika", änkytti Eli säikähtyneenä, purskahti itkuun ja nojasi päätänsä pöytään.
Hyvä oli ett'ei hän katsonut äitiinsä; hän olisi muuten kauhistuen nähnyt äidin kasvot tällä hetkellä. Marit tuli kalman kalpeaksi, hänen täytyi pitää pöydästä kiinni, ett'ei kaatuisi, hän puri hampaansa yhteen. Sitten katsahti hän Eliin, oliko tämä mitään huomannut, mutta Eli oli vaipunut kokoon eikä uskaltanut liikkua eikä katsoa ylös. Marit painoi kädet rintaansa vasten, hengitti raskaasti pari kertaa, oli sitten pyyhkivinänsä hämähäkin verkkoja ikkunanpielestä ja kysyi kolkosti ja kuivasti:
"Mitä hän tahtoi sulta?"
"Hän on — hän on — minut kihlannut", kuiskasi Eli, mutta niin hiljaa että se tuskin kuultiin.
Marit sen kuuli. Hän syöksi esiin ja tarttui Elin käsivarteen. "Se ei ole tapahtuva, ei iankaikkisuudessa ikinään", huusi hän nyrkyttäen kätensä: "niin kauan kuin minussa on veren pisaraa, niin kauan kuin minä voin sormea liikuttaa, se ei ole tapahtuva".
Hän hillitsi itsensä pian jälleen, hän tuijoitti tyttäreensä, joka oli vaipunut alas penkille. "Mitä tarkoitat sinä tällä?" kysyi hän kylmästi ja tyynesti, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. "Tahdotko antaa minulle kuoleman iskun, tahdotko panna nimeni alttiiksi susille ja korpeille, tahdotko tehdä Marit Skjölten jokaisen naurun ja pihan alaiseksi? Mitä? — mutta ole varoillas, sinä, kyllä saat taistella ja olet tunteva äitisi, ole varma siitä".
Marit taukosi hetkeksi, mutta Eli makasi kuin pyörtyneenä eikä liikahtanut.
"Mitä luulet hänen tahtovan sinulta?" jatkoi Marit. "Hyväilläkö sinua ja imarrella? Sitäkö luulet hänen tahtovan? Vai luuletko hänen tahtovan kantaa sua silkki- ja sammetti-aluksilla? Ha — ha — sinä tunnet heitä sinä! Ei, rahoja hän tahtoo. Hän on nähnyt että Marit'in talo on hyvin varustettu, että hänellä on kirkkaat kupari- ja hopea-kalut, sitten aikoo hän sisään kuin kissa ja rapsia ne itsellensä; mutta odotapas! tällä kertaa käpäläs joutuvat pihdinkiin. Hänellä on arvattavasti sama kissanluonto kuin isälläkin. Hän oli myöskin olevinansa pyhä kuin Herran enkeli, mutta minäpä keksin ketun sydämen, minä", Ja Marit ojensi itseänsä korkeaksi ja suoraksi.
Eli nosti itkettyneet silmänsä äitiä katsellen; nyt hän yht'äkkiä sai rohkeutta.
"Hän ei tahdo kerjätä killinkiäkään sinulta", vastasi hän tyynesti. "Hän ei tuntenut minua eikä sinua, nähdessään minut setäni luona, eikä tietänyt olitko köyhä vai tikas, kosiessaan minua. — Ja jos kysyt ihmisiltä, jotka tuntevat häntä ja hänen isäänsä, niin saatpa kuulla että ovat kunnioitettavia miehiä, jotka työtä tekevät niin paljon kuin vaan jaksavat eivätkä tee vääryyttä kenellekään".
"Hänen isänsä on konna, sanon minä", huusi Marit lyöden kätensä pöytään; "minä tunnen hänet. Hän on — niin, se voi olla yhdentekevä mitä hän on tehnyt, mutta minä tunnen hänet liian hyvin. Hän näyttää viattomalle, kuin lammas, mutta hänellä on suden sydän, hän on notkea ja nopea katselemaan, muta hän on myöskin liukas kuin ankeriainen. Ehkä hän on ruvennut jumaliseksi muka viime aikoina; se olisi hänen tapaista. Mutta sen minä sanon, että ennenkuin kukaan hänen suvustansa astuu Skjölten kynnyksen yli, ennen Marit menee pois talosta ja kodista. Sinä ymmärrät minua?" lisäsi hän vakaasti hetken kuluttua Elille; "siitä hetkestä asti, jolloin huomaan sinun puhuvan ainoankaan sanan Anders Bjaaland'in pojalle, siitä hetkestä asti et enää syö minun leipääni. Ja ne rahat, joita silloin perinnöksi saat, niitä ei ole vaikea lukea. Kas niin, nyt voit mennä nukkumaan". —
Eli nousi ja hiipi kamariinsa; mutta Marit istui vielä kauan tuvassa leuka käsien nojassa, tuijoittaen etehensä kunnes kynttilä sammui kynttiläjalasta.