YHDEKSÄS LUKU.
Eräänä iltapäivänä syyspuolella, kun Marit istui tuvassa neulomassa, syöksi Vigleif sisään ja heitti lakkinsa pöydälle. Äidin silmäys oli yhtä selvä kuin kysymys.
"Etkö siis ole kuullut tätä?" kysyi Vigleif; "arvannethan kuinka pilkkasivat minua tänään Boltestad'issa, tuodessani maidon sinne. Eli viettää häitä tänään, sanotaan, enkä minä ole käsketty".
"Tiedän sen", vastasi Marit tyynesti, jatkaen neulomistaan.
"Sinä tiedät sen, etkä ole siitä puhunut. Ehk' et sinäkään ole kutsuttu?"
"Enpä olekaan — kissaa ei mielellään hiirenpesään päästetä", vastasi
Marit.
"Onko niin hullua kuultu. Jospa olisin tiennyt siitä, niin minä kyllä —"
"Mitä olisit tehnyt?"
"Mitäkö olisin tehnyt? Minä olisin merkinnyt Baard'ia, jotta hän olisi päässyt seisomasta alttarin edessä tänä päivänä. He pilkkaavat meitä, äiti, he pilkkaavat meitä".
"No" niin, pienet astuvat hameenhelmoillemme, suuret sydämillemme".
"Mutta me tahdomme — onko totta mitä kerrotaan sinusta ja Baard'in isästä?" kysyi Vigleif yht'äkkiä ja jäi seisomaan äidin eteen.
Marit'in silmät suurenivat ja hän nosti päätään katsellen poikaa.
"Kuka siitä kertoo?" kysyi hän vitkastellen.
Vigleif ei kärsinyt äidin terävää silmäystä, hän otti veitsen pöydältä ja rupesi kynsiänsä leikkaamaan.
"Oh, Gunhild se kerran jutteli jotakin semmoista", sanoi hän.
Marit nousi ja meni poikansa luo. "Oletko siitä puhunut kenellekään?" kysyi hän laskien kätensä hänen olkapäällensä ja katsellen hänen silmiinsä.
"En kellekään ihmishengelle", vastasi Vigleif.
"Kuuleppas, Vigleif, ainoa poikani", sanoi Marit, ja hän ikäänkuin kasvoi puhuessansa: "tahdotko luvata minulle yhden asian".
"Sen tahdon", vastasi Vigleif.
"Pidä muistissa mitä on tapahtunut minun ja Anders'in välillä, pidä se muistissa, Vigleif. Pojan käsi voi ulottua sinne, minne ei isän käsi ulottunut, eikä kaikki ole unohdettu, mikä on kätketty".
Vigleif nyykäytti päätänsä. "Olen sen muistava", sanoi hän.
"Hän heitti minut pois kuin leikkikalun, nyt varastaa hän talostani tyttären. Minä olen jo kolmekymmentä vuotta käynyt mykkänä odottamassa, isäsi oli liian heikko, hän ei voinut mitään tehdä. Veljesi olisi sen tehnyt, mutta hän otettiin minulta pois. Sun on nyt vuoro, Vigleif, etkä sinä ole kuiva oksa vihannassa puussa".
"Mitä minun siis pitää tehdä?" kysyi Vigleif äkkiä, imettyään hetken aikaa huuliansa ja vastattuansa myönnyttävästi kaikkiin äidin sanoihin.
"Mitäkö sinun pitää tehdä?" kertoi Marit melkein katkerasti ja katseli poikaansa hieman ylenkatseellisesti. "Jos et sinä sitä tiedä, niin minä tiedän sen vielä vähemmin", sanoi hän ja rupesi uudestaan neulomaan.
Vigleif käveli laattialla edestakaisin pitkin askelin kädet housujen taskuissa. Jotain hän mietti, se oli selvää, toinen käsi lensi hiuksiin yhtä mittaa ja sanoja kuultiin semmoisia kuin: "Roisto!" ja "Piru häntä vieköön!" Mutta yht'äkkiä seisahtui hän äitinsä eteen.
"Uskotko minulle hevosta, äiti?" kysyi hän.
"Mitä aiot hevosella?" kysyi Marit.
"Se on yhdentekevää, mutta voitko uskoa hevosta minulle, kysyn ma?"
"Hevonen kyllä laukauksia kärsii", vastasi Marit.
"Hyv' on", sanoi Vigleif nauraen suin silmin, "kyllä sitten hääkartanossa saavat tervehdyksen Skjöltestä"; hän tarttui lakkiinsa ja juoksi ulos. Vähän ajan perästä näki Marit hänen ratsastavan kuin villitty tietä myöten. Hän löi hevosta ratsuraipalla, niin että se täyttä laukkaa juoksi mäkiä ylös.
Totta oli että Eli vietti häitä sinä päivänä Baard Andersen'in kanssa. Elin oli mahdotoin olla Skjöltessä enään tuon keskustelun jälkeen hänen ja äidin välillä. Raskasta hänen oli päätöksensä tehdä ja monta yötä hän valvoi itkien ja rukoillen Jumalalta neuvoa ja lohdutusta. Enimmin suretti isän muisto. Mitä hän sanoisi jos tietäisi että tyttärensä menee pois kodista ja talosta. Vaan hän ei voinut itseänsä myydä ja hyödyttömänä elämäänsä kuluttaa, hän, joka oli niin lempeä ja hellä-sydäminen ja toivoi elävänsä iloksi lemmityllensä ja muillekin ihmisille.
Hän oli rohkaissut mieltänsä ja kysynyt äidiltänsä eikö hän voisi mieltänsä muuttaa, ja miksi hän oli niin suuttunut Baard'iin ja hänen isäänsä; mutta Marit oli vaan vastannut ett'ei se koskenut Eliä: että totteleminen oli nuorison asia, sekä ett'ei lehti saa pilkata juurta. Tuli vielä se lisäksi, että Baard juuri näinä päivinä oli ostanut pienen maatilan, joka oli ollut hänen mummonsa oma, pienen talon metsässä tuolla vuonon toisella puolella, jonka piipusta Marit oli nähnyt sinisen savun nousevan silloin kuin hän nuorena tyttönä istui vuorella uneksimassa. Baard tahtoi vetäytyä niin paljon kuin mahdollista pois kaupasta ja naituansa elää tämän pienen maatilkun tuloilla. Tämän kaiken oli Baard tehnyt Elin tähden, kuinka Eli nyt voisi häntä jättää! Kyynelsilmin jätti Eli jäähyväiset äidillensä. Äiti ei saisi uskoa, sanoi Eli, että hän nyt tai ennen oli sydämessään nurjaa mieltä kantanut äitiänsä kohtaan, mutta hänen oli mahdotointa päättää toisin kuin nyt oli päättänyt. Marit vastasi vihoissaan, ett'ei ollut uskonut pesässä olevan lintua, joka tahtoi häväistä omaa pesäänsä. Hän muisti mitä oli sanonut ja oli sanansa pitävä. Eli sai nyt maata niin kuin oli sijansa valmistanut. Samana iltana sanoi Marit Vigleif'ille ett'ei hän ja Eli voinut sopia ja että Eli sentähden oli hankkinut itsellensä palveluspaikan.
"No niin, hänen piti aina olla toisellainen kuin muut", vastasi silloin
Vigleif.
Eli oli mennyt sulhasensa luo, valittanut asiasta hänelle ja pyytänyt häneltä neuvoa. Baard oli kuin puusta pudonnut kuullessansa mitä oli tapahtunut. Hän lupasi ett'ei Elin tarvinnut puutetta kärsiä niin kauan, kuin Baard'illa oli kaksi vahvaa käsivartta, hän tahtoi sitten neuvotella isänsä kanssa. Eli saisi olla tämän luona sill'aikaa taloutta hoitamassa. Baard teki niinkuin oli luvannut; hän meni vuorten yli puhuttelemaan isäänsä, ja päätettiin silloin että heidän häitänsä vietettäisiin samana syksynä. Jos Vigleif olisi käynyt kirkossa viime aikoina, olisi hän saanut kuulutuksen, mutta sekä hän että Marit olivat harvoin kirkossa nyt, Toren kuoleman jälkeen.
Häitä vietettiin kuten sanottu syyspuolella, ja samana päivänä kun Vigleif oli keskustellut äitinsä kanssa. Oli pienet hiljaiset häät; sillä heillä ei ollut liikoja varoja eikä isä pitänyt tanssista ja senkaltaisista huvituksista. Pöytä oli katettu keskelle pientä tupaa, ja koska ilma oli lauhkea oli ovi avattu pihalle päin, jotta saataisiin enemmän tilaa,
Siinä istui vanha Anders Bjaaland ja muutamia Baard'in ystäviä kotipaikoiltansa. Anders oli juuri kyynelsilmin siunannut nuorta pariskuntaa. Hän muisteli itseänsä ja Marit'ia. Sitten lauloivat virren ja rupesivat juuri syömään kalaa ja puuroa. Vaan äkkiä kuultiin hevosen juoksevan ulkona ja ääni, joka tiedusteli pikku-pojilta, jotka seisoivat pihalla. Aiottiin juuri katsoa ken siellä, kun hevonen juoksee ovesta sisään. Mies, joka istuu sen selässä, repii suitsista, lyö piiskalla, jotta hevonen nousee pystyyn ja lyö etujalkansa pöytään vatien ja talrikkien päälle. Vieraat syöksevät pois, heittävät paetessaan kumoon penkit ja pöydän, laattialle jää kauhea sekasotku: pöytäliinoja, olutta, rikkinäisiä astioita ja ruokaa. Hevonen on raivoissaan ja musertaa kaikki, mitä tielle joutaa. Naiset huutavat ja sulhanen juoksee ottamaan hevosta suitsista kiinni, mutta hän saa lyönnin piiskan varrella, joka tekee käden vallan hermottomaksi, eikä aikaakaan niin Vigleif on taas poissa huoneesta, heiluttaa lakkiansa ja huutaa: "Kiitoksia Eli hää-kutsumuksesta sekä minun että äidin puolesta".
Eli oli käynyt kalman kalpeaksi ja vieraat seisoivat kuin kivettyneinä katsomassa toinen toistansa. Viimein astui Anders esiin, lausuen vapisevalla äänellä: "Ei ole mitään kätkettyä, jok'ei ilmiin tule, mutta Jumala pelastakoon meitä kaikkia pahasta. Veisatkaamme virsi yhdessä". Ja nyt lauloivat virren, mutta eivät löytäneet siitä oikeaa iloa. Sulhanen oli käynyt synkkämieliseksi, Anders istui koko illan omissa ajatuksissaan ja vieraat lähtivät varhain kotia. Surkeat häät Eli parka sai.
Tultuansa kotia, pani Vigleif hevosen talliin, meni tupaan eikä ollut millänsäkään koko asiasta. Äiti häntä katseli, mutta kun Vigleif ei sanonut mitään, niin meni hän ulos. Vähän ajan perästä hän tuli sisään ja sanoi: "Mitä olet hevosen kanssa tehnyt? Se seisoo vapisemassa, niinkuin olisi karhun kynsissä ollut, ja märkä se on kuin suosta nostettu".
"Oo — se on vaan ollut häissä", vastasi Vigleif.