KYMMENES LUKU.
Kului muutamia vuosia. Marit eli omassa talossansa ja Eli eli omassa talossansa. He eivät koskaan toinen toistansa nähneet; mutta kylmä vuono olikin heidän välillänsä. Marit tiesi että Elin oli tukala tulla toimeen ja että saivat kovasti työtä tehdä sekä Eli että hänen miehensä, vaan ei hän koskaan pienintäkään hänelle lähettänyt. Tämänhän Eli oli valinnut, hän sai nyt kantaa seuraukset. Mutta vaikka Eli olisi saanut valita tuhatta kertaa uudestaan, olisi hän valinnut samoin. Hän tunsi itsensä onnelliseksi kaikessa köyhyydessään. Baard oli hyvä ja siivo, mitä muuta hän taisi toivoakaan? Surullista oli hänestä vaan ajatella äitiänsä, joka istui yksinänsä kotona Skjöltessä. Hän tahtoi niin mielellään olla iloksi hänelle, olisi niin mielellään suonut äidin vaan nyykyttävän päätänsä hänelle kun kävi hänen ohitsensa kirkon käytävällä sunnuntaisin. Mutta Marit astui suorana ruhtinaallisena sijalleen eikä tervehtinyt häntä eikä ketään muutakaan, ja mitä Eli voisi tehdä? Hänen täytyi odottaa, niinkuin pappi oli sanonut, odottaa kunnes Jumala itse tuota kovaa sydäntä liikuttaisi. Se voi kestää kauan, voi piankin tapahtua; mutta, ennenkuin kaikki se viha ja kaikki koston ajatukset, joita Marit oli ko'onnut näinä vuosina ja kätkenyt, ennenkuin ne olivat ilmi päässeet, ennen ei ollut ajattelemista sovintoa. Hän oli vanha nyt, kenties hän olisi tahtonut rauhaa ja lepoa; vaan levätä ei hän voinut ennenkuin oli saavuttanut sen, minkä tähden oli elänyt, hän ei voinut uskoa että löytyi vanhurskas Jumala, ennenkuin hänen pilattu elämänsä oli kostettu. Mutta koston päivä tuli ennemmin kuin hän toivoikaan.
Eräänä päivänä kun Marit seisoi pihalla tuli hänen luoksensa vanha vaimo. Hänellä oli ryppyset kasvot ja melkein lumenvalkoiset hiukset. Sauvan nojalla hän käveli, käsivarrellansa kantoi hän lankoja ja kudottuja vaatteus-kappaleita. Nähdessänsä Marit'in ojensi hän käsivarttansa lankojen kanssa.
"Tarvitsetteko lankoja, muori", sanoi hän matalalla, nöyrällä äänellä; "on hyviä ja vahvoja lankoja, koettakaa vaan".
Ja vaimo tarjosi hänelle pasman.
"Täällä on lankoja tarpeeksi talossa", vastasi Marit lyhyesti.
"Vai niin", sanoi vaimo, ottaen langat takaisin. Hän seisoi siinä vielä hetken aikaa.
"Entäs sukkia sitten?" lisäsi hän; "Jumala siunatkoon sinua jos ostat jotain".
"Oh mene tiehesi, ei minulla nyt ole aikaa jutella kanssasi".
"Ei, ei", huokasi vaimo, vaan hän ei mennyt. Marit oli ottanut pytyn ja mennyt sitä pesemään kaivolle. Vaimo meni hänen jälkeensä.
"Ei suinkaan sinulla ole mitään vanhoja vaatteita, vanhoja housuja taikka vanhaa paitaa?" sanoi hän pyyhkien silmiä kädellään. Marit kääntyi suuttuneena.
"Minusta sopisi paremmin tuommoisen vanhan vaimon, kuin sinä olet, istua kotona tuvassaan, kuin juosta vaan ympäri kerjäämässä", sanoi hän.
Vaimo kallisti päätänsä ja leuka vapisi.
"Niin, Jumala paratkoon, jos sen voisin tehdä", sanoi hän, "mutta mieheni makaa kuoleman käsissä eikä ole voinut moneen kuukauteen työtä tehdä, ja jos ei hänen ole nälkään kuoleminen, niin minun täytyy hankkia ruokaa mistä hyvänänsä".
"Mistä olet kotoisin?" kysyi Marit.
"Olen kotoisin naapuriseurakunnasta vuorien tuolta puolen", vastasi vaimo.
"Ja sinä tahdot luuletella ihmisiä että kulet tuota pitkää tietä kun miehesi on kipeä?"
"Jumal' auttakoon minua syntistä ihmistä, kyllä se on totta! Hän itse pyysi minua menemään, sillä hän ei mielellään kerjää ruokaa keltään. Hän sanoi minulle: Kuule Kari, sanoi hän, luuletko jaksavasi mennä vuoren yli poikamme luo, niin mene sinne ja kysy voiko hän tällä välin antaa minulle vähän apua; sillä ei suinkaan se ole Jumalan tahto että minun aina pitää maata tässä tuskassa, sanoi hän. Ota sitten mukaan lankoja, joita olet kehrännyt, sanoi hän, ja hanki niin paljon rahoja kuin voit kokoon saada, sanoi hän. Sillä minulla on poika, joka asuu täällä päin, tiedätkös".
Marit'in kasvot olivat kuumiksi käyneet, hän tuijoitti vaimoon yhtä mittaa.
"Onko sulla poika näillä paikoin? Miksi et sitten mene hänen luoksensa?"
"Olen juuri matkalla hänen luo", vastasi vaimo, "mutta kun menin tämän suuren kartanon ohitse, aioin koettaa saada myydyksi lankoja täällä ja arvelin myös saavani vähän neuvoja tien suhteen, sillä minä en ole koskaan ennen käynyt näillä seuduin. Mutta hän taitaa asua vuonon toisella puolella, hän on naimisessa Marit Skjölten tyttären kanssa. Sinä tunnet kai Marit'in?"
Marit oli purrut hampaansa kokoon.
"Kaiketi, se on mahdollista", sanoi hän ja silmänsä katselivat vaimoa vielä terävämmin.
"Niin, ei suinkaan hän asu kaukana täältä, hän on kaikkialla tunnettu. Ihmiset sanovat että hän on käen emon tapainen, joka laskee poikiansa muiden pesiin. Ja sitten hänellä on poika, joka ei kuulu tekevän muuta kuin koiran kuria".
"Vai niinkö sanotaan", lausui Marit nauraen pilkallisesti; "entä jos tämä poika ajaisi tuommoisen akan ulos portista, ehkä hän kykenisi siihen kuitenkin?"
Vaimo katseli kauhistuneena Marit'ia. "Jumala auttakoon ja varjelkoon, olisiko tämä —"
"Niinpä niinkin, juuri minä", vastasi Marit, ojensi ruumistansa suoraksi, katsellen vaimoa sellaisella silmäyksellä kuin kissa kun sillä on kynsissä pyydetty lintu.
"Vai sinä olet Kari Bjaaland", lisäsi hän ja katseli vaimoa ylenkatseellisesti kiireestä kantapäähän. "Sinä et ole aivan niin rohkea nyt kuin hääpäivänäsi, jolloin levittelit itseäsi alttarin edessä. Mihinkä koko prameutesi nyt on joutunut? Onko hän sitä kuluttanut puolestasi, töllerö raukka? Silloin aioit heittää minulle leipäpalasen, kuin kerjäläiselle, ja nyt tulet minun luo tyhjin käsin. Muistatko sitä?"
Vaimo seisoi vavisten, niin peloissaan oli hän. Kun havaitsi jotain mahdollisuutta siihen, aikoi hän luikahtaa pakoon. Mutta Marit tarttui hänen käsivarteensa.
"Etpä niinkään helposti pääse", sanoi hän pitäen akasta kiinni; "tadikolla ja koiralla olet ajettava ulos. Vigleif!" huusi hän. Vigleif — tuli.
"Päästä irti koira ja ota tadikko tuosta ja aja tämä akka ulos portista".
"Onko se varastanut?" kysyi Vigleif.
"Niin, se on varastanut", vastasi Marit.
Vaimo repäisi itsensä irti ja juoksi ulos portista, mutta koira oli hänen jälessänsä, puri ja haukkui ja Vigleif heitti tadikon hänen jälkeensä, jotta vaimo oli kaatumaisillaan. Hän pudotti sauvansa, vaan hyppien ja ontuen juoksi hän mäkiä alas niin että hietaa ja pieniä kiviä lensi hänen ympärillänsä, ja vasta kun ei hän enää kuullut koiraa takanansa, kaatui hän ja meni tainnoksiin. Marit seisoi aitaan nojautuneena ja katseli tätä. Hänen kasvonsa olivat yht'äkkiä käyneet totisiksi.
"Tunsitko tämän akan, äiti?" kuuli hän jonkun takanansa lausuvan. Se oli Vigleif, joka seisoi siinä uuteliaana.
"Tunsin", vastasi äiti lyhyesti ja meni sisään.
Marit kulki talonsa suurten huoneitten läpi; vaan hän ei saanut mitään rauhaa. Hän aikoi ruveta kutomaan, vaan kätensä ei kyennyt sukkulan heittämiseen. Anders makasi kuoleman kielissä, tämä soi hänen korvissansa mihinkä vaan meni. Hän kuolee nälkään jos hän ei apua saa. Marit istui penkille, kaikki muistot heräsivät ja kulkivat hänen ohitsensa siitä ajasta asti kun hän vuorella istui ja näki höyrylaivan lähtevän pois. Hän näki tuon miehen, joka seisoi niitulla puhumassa Marit'in kanssa, hän näki saman miehen pulskeana ja keveänä kulkevan mäkeä ylös.
Mitä tämä mies oli tehnyt? Hän oli antanut kullan kiillon itseänsä so'aista. Nyt hän oli köyhä ja kipeä, ja se, joka oli Anders'ia houkutellut, oli saanut kärsiä Marit'ilta kovaa kohtelua, oli kerjännyt ruokaa hänen pöydästänsä. Mutta Anders makasi kuoleman kielissä.
Marit käveli edestakaisin huoneissaan, kuin rauhatoin henki; hänen silmissään kimalsi jotain, jota olisi kyyneleeksi luullut, jos olisi voinut uskoa että Marit vielä osasi itkeä. Myöhään illalla meni hän makuu-kamariinsa ja kirjoitti jotain paperiliuskalle, sitten kutsui hän Vigleif'in luoksensa.
"Saat aitasta ottaa yhden noista suurista jauhosäkistä", sanoi hän, "sekä lihaa ja läskiä. Panen muutamia vaatekappaleita siihen lisäksi, sitten panet hevoisen valjaisin ja lähdet tämän kanssa huomenna ennen auringon nousua vuorien toiselle puolelle".
Vigleif seisoi avosuin.
"Voit käydä papin luona", sanoi Marit vielä, "anna hänelle sitten tavarat ja tämä kirje. Mutta muista, että et mainitse minun eikä sinun nimeäsi. Hän, joka kirjeen saa, tietää kyllä mitä hänen on tekeminen".
Vigleif aikoi tehdä kysymyksiä, mutta äiti häntä esti. "Luotan siihen että tämän toimitat", sanoi hän, jättäen pojan yksin. Vigleif katsella töllötti kirjettä.
Mutta kirjeessä seisoi: "tämä lahja on sairaalle Anders Bjaaland'ille vanhalta ystävältä".