YHDESTOISTA LUKU.
Aikoja kuluu. Kummallisesti kohtalot vaihtelevat Jumalan käden johdattamina. Jos seudussa kysyt Marit'ia, niin saat saman vastauksen, kuin vuosia sitten: "Hän varmaankin luulee että aurinko on tehty ainoastaan hänen päällensä paistamaan". Marit on samanlainen kuin ennen, ei ole näkevinänsä muita ihmisiä, ei koskaan käske ihmisiä luoksensa, eikä koskaan ole käsketty muiden luo. Tyttärensä rypistyttävät ylenkatseellisesti nenäänsä kun hänestä puhuvat, ja Marit, puhuessaan jonkun kanssa, ei koskaan heidän nimiänsä mainitse. Vigleif ei tiedä mistään, sillä hän kuljeskelee ulkona päiväkaudet tappeluksissa ja hullutuksissa, harmissaan siitä ett'ei hänellä ole suurempaa valtaa kotona kartanossa, kuin hänellä on. Marit vielä ohjaksia pitää ja hänen valvova silmänsä tunkee joka nurkkaan sekä sisällä että ulkona. Mutta Marit oli kuitenkin muuttunut Kari Bjaaland'in käynnin jälkeen. Hän ei löytänyt lepoa eikä rauhaa. Yöllä hän ei saanut unta, vaan nousi usein ja käveli edestakaisin huoneessaan. Mitenkä Anders'in laita oli? Elikö hän vai oliko kuollut? Muistiko hän Marit'ia ja katuiko mitä oli tehnyt. Anders'in muisto häntä seurasi, hän ei voinut siitä päästä; mihin vaan hän kääntyi, niin se oli siinä. Näin ei koskaan ennen ollut laita. Hän oli ajatellut Anders'ia alati, mutta ainoastaan elättääksensä kostonhimoaan, joka povessansa kätkyi ja poltti. Tämä oli tehnyt hänet ylpeäksi ja voimakkaaksi ja kovaksi kaikkia kohtaan. Mutta viha oli yht'äkkiä niinkuin poispuhallettu. Hän kaipasi sitä, hän sanoi itsellensä, että Anders kärsi mitä oli ansainnut, mutta siitä hän ei rauhoittunut. Nyt hän makasi kuoleman kielissä, tämä soi hänen korvissansa ja tukehdutti kaikki muut äänet. Hän ei tietänyt Anders'ista mitään, hän ei voinut saada mitään tietoa, keltä hän kysyisi? Hän oli Vigleif'iltä kysynyt kuinka matkansa oli onnistunut, mutta tämä oli vaan jättänyt lahjan papille ja muuten tehnyt niinkuin oli käsketty, jotta hän ei tietänyt mitään. Mennä Elin luo hän ei myöskään voinut kaikkien tapauksien jälkeen, kysyä naapurilta, sitä hän ei kehdannut, hän, joka ei muutenkaan alentunut puhumaan heidän kanssansa.
Siinä hän vaan käveli kalpeana ja rauhatonna ajatuksiensa ajamana — janoovaisena, jota ei kukaan virkistänyt. Jos joku olisi nähnyt nuo syvälle vaipuneet, kuumeesta hohtavat silmät, nähnyt hänen astelevan edestakaisin huoneessansa mutisten itsekseen ja välistä syvästi huo'aten, sydäntä keventääksensä, niin olisi voinut luulla että se oli paha henki, joka ei saanut rauhaa haudassansa, vaan ijankaikkisesti oli pakoitettu kuljeskelemaan vanhoja tuttuja paikkoja. Hänellä ei ollut ketään, jolle olisi voinut puhua. Tyttärensä oli hän myynyt ja ajanut pois, poikansa, tuo ainoa joka olisi voinut saada hengellistä perintöä häneltä, oli kuollut, ja Vigleif — ei, hän ei ollut veljensä kaltainen; hän oli lapsellinen ja ajattelematoin, hän osasi vaan tapella, kuin karhu, vaan ei pistää.
Vigleif huomasi että äiti laihtui ja vapisi, että hänen kätensä olivat kuumeesta tuliset ja hän kysyi oliko äiti kipeä. "Ei, hän vaan ei saanut unta öisin, mutta kyllähän se menisi ohitse".
Vigleif luuli toki että tähän oli muutakin syytä. Ehkä äiti ajatteli niitä sanoja, mitkä oli lausunut sinä iltana, jona hän oli niin juhlallinen. Omasta mielestänsä hän oli oivallisen tempun keksinyt silloin häissä, mutta tuosta työstä äiti ei ollut häntä liioin kiittänyt. Hän oli vaan lyhyesti sanonut: "No niin, pojilta ei voi muuta vaatia". Hän vaati jotain muuta, sen Vigleif huomasi, ja kun hän vaan saisi syytä, niin —
Muutamia kuukausia sen jälkeen kun Kari Bjaaland ajettiin ulos Skjöltestä; oli yö ja paha ilma. Siinä hiljaisessa talossa, jossa Eli asui, nukkuivat kaikki syvintä unta. Ei näkynyt mitään kynttilän valoa maantielle eikä kärryjen ratinaa kuulunut. Mutta niemellä, samalla puolella vuonoa, missä Eli asui, oli vielä valaistusta; siellä oli tanssittu ja hupaista elämää pidetty. Nyt sielläkin valkeat sammutettiin, sillä vieraat menivät. Vigleif oli viimeinen, joka kotia lähti, ja hän oli juovuksissa. Hän oli noin tunnin aikaa etsinyt hevostansa, mutta se oli poissa. Joku miehistä oli ottanut hevosen ja lähtenyt sen kanssa kotiin, tehdäksensä kiusaa Vigleif'ille. Vigleif kiroili ja torui horjuessaan tietä myöten sateessa ja loassa.
Kävellessään sen talon ohitse, jossa Eli asui, seisahtui hän hetkeksi, katsella tuijoitti kaikkiin ikkunoihin ja meni viimein sisään. Tuvan ovi oli lukossa. Hän otti linkusta kiinni ja jyskytti, jotta saranat narisivat, mutta kun ei tuo auttanut kolkutti hän ankarasti ovea.
"Ken siellä on?" kysyi lempeä ääni sisäpuolelta. Se oli Elin.
"Se on Vigleif, veljesi", vastasi karhea ääni ulkopuolella.
"Mitä sinä tahdot nyt yön aikana?" kysyi Eli.
"Minä tahdon olutta sinulta", vastasi Vigleif.
"Minulla ei ole olutta sinulle nyt".
Vigleif jyskytti ovea.
"Avaa, kuuletkos! Minun on jano!"
"Hys — täällä on sairaita", kuiskasi Eli avaimen lävestä. "Sinä et saa olutta tänä yönä".
"Hm!" — kuului vaan, ja ulkopuolella oli hetkeksi ääneti. Eli kuunteli, hän kuuli askeleita joltakin, joka käveli, ja hän aikoi juuri hiipiä vuoteellensa jälleen, kun hirveä jyrinä kuului ja ovi kaatui tupahan ja Vigleif astui sen ylitse, ylpeänä kuin kuningas.
"Suo anteeksi, sisar, että astun näin rohkeasti sisään — vaan tahdotkos nyt antaa mulle olutta?"
"Kyllä saat", vastasi Eli tyynesti, heitti hameen päällensä ja meni kellariin olutkannua täyttämään.
Vigleif horjui tuolille. Hän kävi istumaan, heitti lakin pöydälle ja pyyhki hien otsaltansa.
Eli tuli takaisin ja ojensi hänelle kannun.
"Missä on Baard?" kysyi Vigleif.
"Hän on kauppamatkalla", vastasi Eli, joka oli istunut penkille vastapäätä veljeänsä. Vigleif joi.
"Tahdon maata täällä tänä yönä", sanoi hän ja pani pois kannun.
"Mutta minulla ei ole sinulle sänkyä", vastasi Eli.
"So-o? Kuka siis nukkuu tuossa kamarissa?" kysyi Vigleif.
"Anders, appeni", vastasi Eli. "Hän on ollut kauan kipeä; nyt aikoi hän koettaa ruveta kauppaan taas, mutta sairastui jälleen matkalla tänne, ja sitten sai Baard lähteä".
"Ho — ho —" huusi Vigleif ja horjui lattialla; "minua on kauan aikaa haluttanut saada tuon miehen kynsiini. Eikö hän juuri ole äitiä pettänyt? Tahdon saada hänestä kiinni".
"Jumal' auttakoon mua, Vigleif, sinun täytyy hillitä mieltäsi", rukoili
Eli itkun äänellä ja piti hänen takistansa kiinni.
"Päästä minut, tai lyön sinut kuoliaaksi, tyttö", huusi Vigleif. "Luuletko että Marit Skjölten poika antaa ajaa itsensä ulos ja tahtoo kävellä sateessa ja savessa, sill'aikaa kuin hän syöttösikana mukavasti tyynyissä makaa. Tahdon sinne, sanon ma".
Vigleif meni eteenpäin, mutta Eli heittäysi hänen tiellensä, pani molemmat käsivartensa hänen kaulaansa ja tahtoi häntä pidättää. Vigleif heitti hänet luotansa kuin hansikan ja astui sängyn luo.
"Sinä saat nousta, vanhus; sillä täällä minun pitää maata", sanoi hän
Anders'ille, joka makasi siinä kalpeana ja häntä katseli.
"Kuka se on, joka ei suo yön rauhaa vanhalle sairaalle miehelle?" kysyi Anders sortuneella, kuiskaavalla äänellä, katsellen Eliä, joka istui itkemässä.
"Mikä hänen nimensä on, se ei koske sinua, mutta muuten on hän Marit
Skjölten poika".
Anders'in silmä hohti, hän katsoa tuijoitti Vigleif'iin.
"Sinäkö, joka häissä kävit".
"Juuri sama, se on totinen tosi, ja nyt tulen toisen kerran. Sinä olet kerran heittänyt äitini luotasi ja sentähden minä nyt tahdon heittää sinut".
Vigleif tarttui häneen, mutta Anders piti sängyn tolpasta kiinni.
"Jätä minut rauhaan, kuuletkos", sanoi hän.
"Pois tyynyiltä vanhus, muuten saat piiskaa", huusi Vigleif, polki jalkaa ja löi nyrkkinsä sängyn tolppaan.
Anders ummisti silmänsä eikä ollut kuulevinansa, mutta silloin tarttui Vigleif lujasti hänen rintaansa ja jalkoihinsa sekä kantoi hänet ulos tupaan. Eli huusi: "Ei, Vigleif, Vigleif, kuule!" otti veljen hihoista kiinni ja tahtoi häntä pysähdyttää, mutta samassa heitti Vigleif Anders'in ulos oven suusta, jotta hän pyöri seinää myöten ja kaatui raskaasti kivelle portaan edustalla.
"Pilkkaa nyt taas jotakin, jos voit, sinä variksen sulka", sanoi Vigleif, sylkien. "Niin, laita nyt vuode hänelle", lausui hän Elille, "mutta kamarissa se ei tule olemaan, sen minä takaan". Näin sanoen meni Vigleif niin vakaasti, kuin mahdollista oli, sängylle ja heittäysi siihen.
Eli oli vaiennut, hän unhotti itkun ja kaikki. Siinä Anders makasi, kuin kuolleena, hän ei liikahtanut eikä hiiskunut sanaakaan. Eli sytytti äänetönnä kynttilän ja nosti hänen kasvonsa. Ne olivat kuolon kalpeat, silmät ummessa, ohimoista juoksi verta. Hän laski hänen päänsä syliinsä, katseli kasvoja eivätkö näyttäisi elon merkkiä; mutta entisilleen yhä jäivät. Mitä oli hänen tekeminen? Vigleif kuorsaili jo sängyssä. Silloin tuli ikäänkuin salaman lyönnin ajatus hänen mieleensä, hän nousi, hiipi varpaisillaan taas tupaan, vaatetti itsensä nopeasti ja juoksi jälleen ulos. Hetken perästä oli hevonen valjastettu työ-vaunujen eteen. Eli otti tyynyn ja muutamia peitteitä, kääri ne hyvästi Anders'in ympäri ja sitten, puoleksi vetämällä, puoleksi nostamalla sai hän miehen vaunuihin. Varovasti koetti hän nostaa häntä siihen, asetti tyynyn pään alle, toi vielä peitteitä, kääri ne tarkasti Anders'in ympäri ja sitten hän ajoi synkeässä sateisessa yössä lahden ympäri.